9. KUNINKAAN OPPIPOIKA.
Se epäsuosio, joka oli kohdannut niin mahtavaa ja kaikkivaltiasta miestä kuin kreivi Tessin oli, ei voinut kauan pysyä salaisuutena. Hovissa ei nyt muusta puhuttukaan. Ne, jotka alussa olivat kuiskineet, kävivät nyt isoäänisiksi, ja ne, jotka luulivat olevansa muita viisaampia, väittivät alunpitäen ennustaneensa, että niin oli käyvä. Eikä ollut kreivi itsekään salannut sitä: hän oli Ulriksdalista lähtiessään heittänyt pitkäaikaisen eron hyvästit ja jaellut rahaa palvelijoille. Vaikka hänellä olikin niin paljon loistavia ominaisuuksia, ei hänellä kuitenkaan ollut tarpeeksi tahdon lujuutta kantamaan onnen päiviä ilman turhamaisuutta ja vastoinkäymistään ilman kiukkua, ja kun kuningatar Loviisa Ulriika oli säälimättä iskenyt hänen arimpaan kohtaansa — sanoessaan hänen tahtovan "kääriytyä hyveeseensä".
Kuninkaalliset huomasivat itse hyvin kyllä, etteivät he ilman vaaraa olleet luotaan sysänneet miestä, jolla oli niin suuri vaikutusvalta. Koko päivä käytettiin keskusteluihin ja toimenpiteisiin tämän tapauksen johdosta. Puolueiden kanssa keskusteltiin. Tahdottiin hankkia muita luotettavia tukia. Kreivi Strömberg valittiin kruununprinssin virkaatekeväksi opettajaksi.
Kuningatar johti kaikkia hankkeita ja mietti kaikki ne vastakeinot, joihin hovin puolelta oli ryhdyttävä. Kuningas, tuo hyvä ja siivo Aadolf Fredrik, oli iloissaan, kun pääsi kaikesta tuosta touhusta, ja ajatteli muita asioita.
Hänen uudella oppipojallaan, Eerikki Ljungilla, ei ollut mitään aavistusta niistä tapauksista, joihin hän viattomuudessaan oli antanut aihetta. Tämä kunnon poika olisi suuresti hämmästynyt, jos joku olisi sanonut hänelle: Miksi annoit kukkain houkutella itsesi Ulriksdalin puistoon? Miksi tutkit nurmikolla convolvulustasi semmoisella innolla, että Ruotsinmaan kruununprinssi tuli tehneeksi kuperkeikan ajellessaan, Azorien saaret mielessään, perhoja puistossa? Jos hän ei olisi sinuun kompastunut, ei hän olisi satuttanut poskeansa kantoon. Jos hän ei olisi poskeansa satuttanut, ei kuningatar olisi luullut hänen saaneen ikuista arpea ja joutunut semmoiseen vihan vimmaan. Jos ei tämä tapaus olisi saattanut häntä noin pahalle tuulelle, ei hän olisi loukannut kreivi Tessiniä. Jos ei kreivi Tessiniä olisi loukattu hoviväen nähden, ei hän olisi tahtonut puhdistaa itseänsä. Jos hän ei olisi yllyttänyt kuningattaren jo kuohuvaa vihaa, niin ei olisi syntynyt tuota kuningattaren vierashuoneessa tapahtunutta kuuluisaa kohtausta, josta oli seurauksena hänen epäsuosioon joutumisensa ja hänen karkoittamisensa. Jos taas tätä ei olisi tapahtunut, niin olisivat kenties monet välttämättömät järkytykset Ruotsin valtakunnassa jääneet sikseen — ja näin ollen olit sinä, viaton Eerikki Ljung-parka, joka nyt seisot kaikesta tietämättömänä sorvituolisi ääressä, syynä siihen, että kuninkaan kruunu horjuu ja että valtakunnan rauha on häiriintynyt.
Valtioviisaat lukiolaiset tuumailevat usein tähän tapaan. Mutta tapausten säikeet tulevat näkyviin pieninä kuin keväällä puhkeavien puiden lehdet, samalla kun mehut, jotka niitä kasvattavat, nousevat syvältä maasta. Riita hovissa oli välttämätön; yksinvallan ja monivallan, jotka olivat yhtä yksipuolisia kumpikin, täytyi käydä toistensa kimppuun!
Eerikki Ljung istui kaiken päivää piilossa ja unhotettuna tuossa salaperäisessä huoneessa, jossa aika olisi käynyt hänelle sangen pitkäksi, ellei hänellä olisi ollut kolmekymmentäkaksi tusinaa nappeja sorvattavana. Vaihtelua tuotti hänelle vain kuunteleminen aina, kun askelia kuului ikkunan takaa tahi portailta. Silloin hän pysähdytti pyörivät rattaan; silloin hän odotteli henkeä vetämättä, kunnes askelten ääni taas vaikeni. Näin häntä oli käsketty tekemään, ja hänellä oli siihen muitakin syitä. Kohta sorvarin mentyä kuuli Eerikki näet kahden äänen — luultavasti kahden hovipalvelijan — puhelevan keskenään ihan ikkunan alla.
— Tännepäin hän meni.
— Niin, tännepäin hän meni.
— Mutta minne hän katosi?
— Haetaan portailta!
— Se konna on saatava kiinni! Onhan se kauheata, hänen sanotaan pieksäneen prinssin pahanpäiväiseksi.
— Ellei kreivi Bjelke olisi tullut oikeaan aikaan, olisi hän lyönyt prinssin kuoliaaksi. Kuningatar on kovin murheissaan. Hänen kuninkaallisella korkeudellaan kuuluu olevan kuusi tai seitsemän hirmuista haavaa. Muutamat sanovat hänen lyöneen kangella, toiset puukolla.
— Minä kuulin sanottavan, että hänellä oli ollut tikari. Hyvä, ettei se päälliseksi vielä ollut myrkytetty! Ylimmäinen hovimarsalkka meni itse kaupunkiin henkilääkäriä noutamaan.
— Ei, ei se niin ollut. Kreivi Tessin on joutunut epäsuosioon, ja arvaapas minkätähden? Luotettavia todistuksia on siihen, että juuri hän palkkasi salamurhaajan, ja kun hänen majesteettinsa kuningatar huusi: minkätähden tahtoo kreivi tappaa poikani? kuuluu hän vastanneen: mitä me kruununprinssillä teemme? Huomenna aiomme panna kuninkaan pois viralta.
— Mutta silloinhan me kaikki saamme eromme. Tämähän on hirmuista.
— Kuka tietää? Jos saamme murhaajan kiinni, niin on kenties onnemme valmis.
— Minkä rangaistuksen hän mahtanee saada?
— Hänet ruhjotaan ensin ja sitten hänet hakataan neljäksi kappaleeksi, se on vähin rangaistus. Mutta hakekaamme häntä. Hän mahtaa olla vimmattu mies. Onko sinulla pistooleja mukana?
— Ei minulla ole muuta kuin kuvetappara ja keittiöveitsi.
— Mene sinä edellä.
— Ei, mene sinä edellä, niin minä vartioin täällä portailla.
— Lienee parasta, että huudamme vartiota…
Ja näin sanottuaan menivät nämä yleisen turvallisuuden urhoolliset puolustajat tiehensä, tapaamatta sitä saalista, jota hakivat. Mutta Eerikki oli saanut kuulla tarpeeksi pysyäkseen "mausestill", jota hänen tuntematon ystävänsä oli niin ankarasti häneltä vaatinut. Hänellä oli sillä välin aikaa tarpeeksi miettiä kaikkia noita salaisuuksia. Oliko sorvari tosiaankin kätkenyt hänet siinä luulossa, että hän oli osallisena kruununprinssin henkeä vastaan tähdätyssä salaliitossa? Mutta mihin hän tarvitsi sitten nuo kolmekymmentä kaksi tusinaa nappeja?
Eerikki antoi rattaan taas hyrrätä kun kaikki oli hiljaa, ja kun hän sai tehtävänsä valmiiksi, oli ilta jo pitkälle kulunut. Työ antoi ruokahalua, mutta seinäkaappi oli lukittu, ja Eerikki alkoi ikävöidä pois vankeudestaan.
Oli jo tullut hämärä, kun sorvari, kamaripalvelijan seuraamana, tuli vankiaan vapauttamaan. Uutimet laskettiin alas, kynttilät sytytettiin, napit tarkastettiin ja huomattiin hyviksi. Joitakuita vajavaisuuksia kumminkin moitittiin, ja ylhäinen sorvari — sillä Eerikki ymmärsi jo, ettei hänen suosijansa ollut mikään tavallinen imukkeiden tekijä — alentui omin käsin neuvomaan oppipoikaansa, kuinka oksanreikiä oli vältettävä, kuinka halkeamia oli estettävä syntymästä ja kuinka tarpeellinen pyöristys oli saatava aikaan.
— Sinulla on taipumusta, hyvää taipumusta, nuori mies, — sanoi sorvari; sinusta voi tulla jotakin, jos harjoittelet. Kunst macht Gunst. Mutta Roomaa ei rakennettu yhtenä päivänä. Katselepas tätä rasiata! Mikä sopusuhtaisuus! Mikä täsmällisyys kaikissa sen osissa! Entä kansi! Katsopa, kuinka hyvin se sopii; ei hiuskarvaakaan liian vähän eikä liian paljon! Ota se, nuori ystäväni, ja pidä se hyödyllisenä esikuvana, josta voit oppia sitä tarkkuutta, joka on oikean mestaruuden todistus.
Eerikki vastaanotti tämän kuninkaallisen lahjan ja lienee mielessään ajatellut, että jokainen Munsalan talonpoikaissorvari kyllä osaisi tehdä samanlaisen, varsinkin jos hänellä olisi käytettävänä noin monenlaisia ja erinomaisia puulajeja. Mutta hän varoi ajattelemasta ääneen. Hän ymmärsi, että jos toinen puoli lahjasta olikin kerskaa ja omahyväisyyttä, oli toki toinen puoli todellista hyväntahtoisuutta, ja hänellä oli siksi paljon älyä, että kiitti siitä.
— Pidä se, pidä se, — toisti sorvari, hyvillään kiitoksesta, jonka hän luuli ilmaisevan taidokkaasti tehdyn lahjan synnyttämää ihastusta, — ja jos vast'edes tahdot pyytää jotakin palkintoa napeistasi, niin näytä minulle rasia; luulen tuntevani sen; ei ole monta, jotka tekevät sellaisia tässä maassa. — Feif, — lisäsi hän saksankielellä, anna tälle nuorelle miehelle illallista ja vie hänet muassasi määrättyyn paikkaan. Sano Adelcrantzille, että hän käyttää poikaa sorvipenkin ääressä siellä; meidän täytyy iskeä kiinni kykyihin, missä vain niitä tapaamme, muuten emme ehdi valmiiksi tuoksi suureksi päiväksi. Mausestill, mies! Ei kukaan saa nähdä häntä. Anna asian tapahtua hiljaisuudessa. Onhan palatsi jo laivastolla?
— On teidän majesteettinne.
(Teidän majesteettinne? Eerikki säpsähti. Hän oli mielessään miettinyt, että sorvari varmaankin oli tavallista hovisorvaria ylempi mies, ehkäpä ylihovimestarikin eli linnan Custos, joksi lukiolainen olisi häntä oikeimmittain voinut nimittää; mutta nyt tuli totuus ilmi. Eerikki Ljung huomasi olevansa itsensä kuninkaan oppipoika jalossa sorvaustaidossa!)
— Gut, — sanoi kuningas. — Ilmoita minulle huomenna, kuinka se on onnistunut.
— Tule, — sanoi kamaripalvelija yksikantaan, heittäen rakuunaviitan nuorukaisen hartioille ja vetäen häntä muassaan.
— Oliko se kuningas itse? — kysyi Eerikki kovin kummastuneena.
— Weiss nicht, — vastasi mies. — Feif oli vanha palvelija, jonka Aadolf Fredrik oli tuonut muassaan Saksasta, ja joka edelleen puhui äidinkieltänsä, ollen ylpeä virkansa arvosta ja niskoittelevan itsepäinen, niinkuin hänen asemassaan olevat suosikit, joita muut alemmat palvelijat pelkäävät, imartelevat ja kadehtivat.
— Minne me menemme? kysyi Eerikki jälleen.
— Weiss nicht.
— Enkö saa mennä takaisin kaupunkiin?
— Weiss nicht.
— Mutta mitä kuningas aikoo minun suhteeni?
— Maul halten, — vastasi jäykkä opas.
Tähän ei ollut mitään muistuttamista. He kulkivat linnan toisessa osassa olevaan Feifin huoneeseen, jossa Eerikki sai kiireimmittäin tyydyttää nälkänsä, ja kohta sen jälkeen hän sai käskyn yhtä salaperäisesti nousta kamaripalvelijan kanssa rattaille, jotka olivat sitä varten linnan portilla valmiina. Täältä he ajoivat hämäränä heinäkuun yönä asevaraston pihalle, ja kun Feif oli siellä saanut muutamia käskyjä, jatkoivat he ajoansa rantaan.
Eerikistä alkoi tuntua oudolta, kun hän näki joukon miehiä irroittamassa kolmea isoa hirsilauttaa, joiden päällä häämötti kolme komeaa huonetta. Turhaan hän koki miettiä näiden kummallisten toimien tarkoitusta. Että oli kysymys jostakin suuresta ja valtakunnalle vaarallisesta valtiollisesta salaliitosta, sen hän piti varmana asiana. Mutta mitä oli hänellä täällä tekemistä? Ja mitä tämä kaikki merkitsi? Eihän toki aiottu siirtää Tukholmaa lautoilla pois ja rakentaa kuninkaan asuntoa toiseen osaan valtakuntaa?
Hänen turhaan vaivatessaan päätään näillä arvoituksilla saatiin lautat valmiiksi ja hinattiin veneillä ulos tyynelle lahdelle. Eerikki nousi saattajansa kanssa yhdelle näistä lautoista, ja niin laski tämä kummallinen laivasto verkalleen ulos yön varjostamille kirkkaille vesille, jotka milloin kuvastivat huoneita ja rantoja, milloin valkenivat välkkyviksi hopeankarvaisiksi juoviksi, milloin kimaltelivat airojen välkkeestä ja veden hiljaisesta loiskinasta lauttain hirsiseiniä vasten.