24. VIHA JA RAKKAUS.
Samassa silmänräpäyksessä, kun kreivi Bernhard tunsi veljensä, selvisi hänelle, että markiisitar tiesi heidän perhesalaisuutensa. Hän luuli ymmärtävänsä, miksi markiisitar oli hylännyt hänen tarjouksensa. Ehkä hän oli jo lahjoittanut Paulille sydämensä palkinnoksi siitä ritaripalveluksesta, jota nuorella miehellä oli ollut onni hänelle osoittaa, Olkoon niin, markiisitar on hänkin saava osansa siitä vihasta, jota kreivi Bernhard tunsi sydämessään ja joka äkkiä kasvoi niinkuin ohdakkeet kasvavat ruusujen yli, nousten paljon korkeammalle kuin se haihtuva tunne, jota hän äsken oli nimittänyt rakkaudeksi.
Hän kumarsi kylmästi ja ylpeästi ja poistui sanaakaan sanomatta.
Markiisitar kääntyi Paulin puoleen, joka äänetönnä ja kalpeana oli pysähtynyt oven luo.
— Olen nyt maksanut osan velastani teille, — virkkoi hän lämpimästi Pauliin katsahtaen, — veljenne pyysi juuri minua omakseen, ja minä ojensin hänelle tämän korin. Hän vihaa nyt minua yhtä sydämellisesti kuin teitä, ja se ilahduttaa minua, sillä se antaa minulla ehkä oikeuden pitää teitä ystävänäni.
— Kuinka voi teitä vihata? — virkkoi Paul matalalla äänellä.
— Voisin vastata teille, — jatkoi markiisitar, — että hylätty rakkaus melkein aina synnyttää vihaa. Mutta jos niin sanoisin, osoittaisin veljenne tunteille liian suurta kunniaa. Loukattu itserakkaus, aioin sanoa. Semmoisia ovat miehet. He imartelevat meitä vain kiinnittääkseen meidät sitten voitonmerkkeinä omiin riemuvaunuihinsa. He sanovat meille: te teette minusta maailman onnellisimman ihmisen! Olkoon! Mutta meidän onnemme tai onnettomuutemme ei heitä liikuta. Jos he olisivat älykkäitä, koettaisivat he edes ansaita kunnioituksemme. Mutta he luulevat meitä hajuvesipulloiksi, joilla ei ole muuta tarkoitusta kuin levittää hyvää lemua heidän jumalalliseen itsekylläisyyteensä. He kohtelevat meitä kuin viuhkoja, joita levitetään tai pannaan kokoon tarpeen mukaan ja joiden koko merkitys on ilmanhenkäys. Olette vielä niin nuori, monsieur, ettette ole ehtinyt tuota oppia ja sen vuoksi voin olla teille avosydäminen. Mutta tekin opitte vielä leikkimään naissydämillä, ja muistakaa silloin, mitä sanon teille: emme kaikki ole posliininukkeja. Emme ole sylikoiria, joita saadaan sokeripalojen avulla istumaan, emmekä kissanpentujakaan, joita houkutellaan lankakerän jäljessä juoksemaan. Me vaadimme, että meitä kohdellaan niinkuin ajattelevia olentoja.
Markiisitar Egmont oli tällä hetkellä kaunis ja jalo. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä loistivat, hän unohti kaiken muun ajatellessaan sitä asiaa, joka hänen mieltään nyt kiinnosti. Paul ei voinut kääntää hänestä silmiään. Hän oli ihastunut niin, ettei voinut puhua. Poikaparka, hänen sydämensä ei vielä ollut hehkunut muista tunteista kuin niistä, joita hänessä herättivät hänen äitinsä ja kirjansa. Hän oli ollut vapaa kuin metsän lintu, mutta nyt — nyt kärventyivät hänen siipensä ensi kerran.
Miksi hän olikaan kohdannut juuri tämän vaarallisen naisen, kun hän eräänä päivänä oli matkustanut Upsalasta Tukholmaan, seuratakseen kadonneen äitinsä jälkiä, joiden perille hän luuli päässeensä? Miksi hän olikaan pidättänyt markiisittaren pillastuneen hevosen? Miksi hän suostui tulemaan tämän luo seuraavana päivänä ja miksi hän vietti melkein koko sen päivän tuon seireenin seurassa, joka kymmenessä minuutissa pani vanhain tottuneiden valtiomiestenkin päät pyörälle, saati sitten tämmöisen nuoren haaveksijan? Ja miksi hän antoi markiisittaren rakastettavan, ranskalaisen avosydämisyyden vietellä itseään vastaamaan siihen samalla vilpittömyydellä ja kertomaan hänelle kaikki sydämensä salaisuudet? Turhia kysymyksiä! Ei hän itse noin kysellyt, hänen ajatuksensa pysyivät liikkumatta; hän lensi sokeasti kuin sääski tuleen.
— Mutta unohdanhan aivan, miksi tänä iltana olen kutsunut teidät luokseni, — jatkoi kaunis tenhotar hetkisen aikaa vaiti oltuaan. — Toinen puoli velastani on vielä maksamatta. Monsieur de Bertelsköld, pyydän saada kunnian esitellä teidät hänen majesteetillensa!
— Minut? — kysyi Paul hämillään ja kummastuneena.
— Miksi muuten olisin ollut niin epäkohtelias, että annoin teidän odottaa kabinetissani? Meidän tulee käyttää tilaisuutta; tämä aate syntyi minussa eilen, sitten kun olitte mennyt. Hänen majesteettinsa on ollut niin armollinen ja luvannut kunnioittaa iltamaani läsnäolollaan tänään kello 11, ja nyt on kello neljännestä vaille. Valitettavasti en voinut olla kutsumatta veljeänne ja tahdoin säästää teitä kohtauksesta, joka olisi ollut teille tuskallinen, jos se olisi tapahtunut monen läsnäollessa. Kas siinä syy, miksi kirjoitin teille ja pyysin teitä olemaan hyvä ja tulemaan pieniä portaita sisähuoneisiini ja miksi minun täytyi antaa teidän odottaa niin kauan. Nyt sitävastoin, kun olen joutunut veljenne epäsuosioon, ja hän on vapauttanut meidät molemmat seurustelemasta kanssansa, ei mikään estä minua sanomasta teidät tervetulleeksi muiden vierasteni joukkoon. Olette tapaava siellä sisarenne paroonitar Clairfeldin. Minun tulee vain vielä pyytää, että taas menette alas ja tulette suuria portaita ylös salonkiin, sillä minun ei tarvinne sanoa teille, mikä olisi seurauksena siitä, että nuori mies, joka ei ole seuralle esitetty, arvaamatta astuisi esiin minun sisähuoneistani…
Ja kaunis markiisitar nyökäytti päätään niin ystävällisesti, niin tuttavallisesti, kuin olisivat he olleet jo vanhoja tuttuja. Paulilla ei enää ollut omaa tahtoa; hän lupasi totella.
— Au revoir siis! — kuiskasi markisitar ja katosi.
Sill'aikaa oli kreivi Bernhard, ylpeänä ja hymyillen kuin riemuretkeltä palaava sotapäällikkö, kulkenut salongin kautta ja aikoi juuri poistua, kun käsi laskeutui hänen olkapäällensä ja eversti, parooni Sprengtporten seisoi hänen vieressään.
— Sananen vain, herra kreivi!
— Palvelijanne, herra parooni!
— Olen juuri saanut kuudennen raportin myssyjen kerhoista. He ovat suunniltaan raivosta, muun muassa sen häväistyksen vuoksi, joka tänään aamupäivällä kohtasi neljää porvarinrouvaa. Tämä tapaus ei koskaan olisi voinut sattua sopimattomammalla hetkellä. Väitetään, että tämä kaikki on vain vehkeitä, että on pantu liikkeelle väärennettyjä kirjeitä aatelittomien säätyjen häväisemistä varten, ja se pisara on saanut tunteet kuohumaan yli laitojensa. Kenties tiedätte te sattumalta jotakin semmoisista vehkeistä?
— Olen kuullut jutun kamaripalvelijaltani, joka käy huvikseen kirkossa, vaikka onkin katolilainen, katsellakseen neitosia; se on paha tapa, jonka hän on oppinut Madridissa. Vehkeitä, sanotte? Mitä hyötyä siitä olisi ollut? Porvarinrouvat eivät tarvinneet mitään kehoitusta. He ovat tarpeeksi vaateliaita ilmankin!
— Kuitenkin on pari näistä vääristä nimettömistä kirjeistä kierrellyt kerhoissa ja seikka on siis epäilemättä jokin coup de main. Tahdotteko kuulla ajatukseni asiasta?
— Se minua suuresti huvittaisi.
— Minä luulen, että te olette tuon kujeen toimeen panija.
— Charmant! Ja mistä syystä, jos uskallan kysyä?
— Sen tiedätte te paremmin kuin minä. Olette onnistunut huonosti kaikessa, mitä olette ottanut tehdäksenne.
— Suokaa anteeksi, hyvä parooni, minä olen palvelijanne oman huvini vuoksi, en pakosta, enkä siis aio ottaa vastaan moitteitanne. Olettehan muuten lukenut rovasti Larssonin vastauksen.
— Olette luopio, herra kreivi!
— Pyydän päästä…
— Olette pettänyt puolueemme, joka nykyjään on myöskin kuninkaan.
— Riittää, herra parooni. Jos tarkoituksenne oli hakea riitaa, olisitte voinut valita sopivamman tilaisuuden. Mutta jos haluatte, olen valmis.
— Minä kiitän teitä. Teillä on hyvä onni rakkaudessa, herra kreivi; sen vuoksi teillä on huono onni pelissä. Markiisitarta olisi mahdoton lohduttaa, jos teille tapahtuisi jokin onnettomuus. Ainakin te sitä luulottelette.
— Oh, — virkkoi kreivi Bernhard vetäen suunsa ivalliseen hymyyn, mikä olisi voinut kivenkin kuumaksi ärsyttää, — luulen tosiaankin, että parooni on mustasukkainen. Olisihan minun pitänyt se arvata, kun noin syyttä suotta käytte kimppuuni. Jos voin niin vähällä olla mieliksenne, niin luovun suurimmalla mielihyvällä oikeuksistani suloiseen emäntäämme. Niinkuin lienette huomannut, ei minulla ole ollut syytä valittaa hänen kylmäkiskoisuuttaan! Mutta helpot voitot eivät koskaan ole olleet mieleeni. Minä luovutan laakerini Svenska Bottenin päällikölle.
— Kuinka? Luulen teidän uskaltavan häväistä markiisitar Egmontia?
— Itsehän luulette, että minulla on onnea rakkaudessa. Ja kuka meistä tässä on lausunut toisen herjaussanan toisensa perästä?
— Hyvä. Määrätkää aika ja paikka, missä tavataan!
— Solnan metsässä. Aikani on jotensakin täpärällä, mutta huomenna klo 10, kun olen syönyt eineeni, luulen saavani puolen tuntia aikaa toimittaakseni hullun paroonin toiseen maailmaan.
— Huomenna? Se ei sovi. Meidän täytyy kummankin elää ottaaksemme osaa äänestykseen. Mutta ylihuomenna?
— Niinkuin haluatte.
— Ase?
— Pistoolit.
— Au revoir, herra kreivi.
— Au revoir, herra parooni!
— Hänen majesteettinsa kuningas! — ilmoitti samassa kamaripalvelija, ja puheen solina salissa vaikeni kuin taikaiskusta. Kaikkien huomio kääntyi isoon oveen päin.