25. KUNINGAS KUSTAA III.
Ovet avattiin, ja kuningas astui sisään emännän seuraamana, joka oli ollut häntä vastaanottamassa suuren sisäänkäytävän yläpäässä.
Kustaa III oli tähän aikaan 26 vuoden vanha, ja hänen olemuksensa oli vielä kaiken sen nuoruudensulouden kirkastama, joka ei milloinkaan hänessä kokonaan sammunut, ei edes silloinkaan, kun vuodet ja huolet olivat verhonneet sumuunsa hänen elämänsä. Korkea, avoin otsa, jota vaaleat, taapäin pyyhkäistyt, hienosti puuteroidut suortuvat ympäröivät päättyen erittäin huolelliseen taideteokseen — suuret, erinomaisen loistavat siniset silmät — hienopiirteiset kasvot, joiden kuuluisaksi tullutta vinoutta huomasivat tuskin muut kuin ne, jotka puutteita hakivat — hienosti hymyilevät, hyvyyttä osoittavat huulet — valkoinen, miltei naisellinen hipiä, pysty ja kuitenkin aina liikkuva pää — tuo omituinen niskan nakkaus, joka oli niin luonteenomainen — kauniiden, sormusten koristamien, pitsikalvosinten ympäröimien kätten liikkeet — elävät, aina arvokkaat, aina miellyttävät, aina ilmeikkäät kasvoneleet, jotka säestivät joka sanaa, joka liikettä — vapaa, teeskentelemätön ryhti, joka kuitenkin aina pysyi arvokkaana — kaikki tämä muodosti kokonaiskuvan, jota ei koskaan se, joka sen oli nähnyt, voinut unohtaa. Hänessä oli kuin olikin neron omituinen viehätys, jota eivät koskaan pienet tahrat voi himmentää ja joka vastustamattomasti vallitsee ihmisiä vastoin heidän tahtoansakin.
Mitä kaikkea onkaan sanottu tästä kuninkaasta ja hänen ulkonaisesta esiintymisestään! Kuinka halukkaasti onkaan etsitty pienintäkin varjoa, joka voisi himmentää hänen kuvaansa jälkimaailman silmissä! Kuinka onkaan hänen vartaloaan, hänen liikkeitään, hänen sanojaan vääristelty, samoinkuin on vääristelty hänen historiallista persoonaansa, hänen luonnettaan ja hänen ihmisarvoaan, lähtien hänen kasvojensa kaksinaisuudesta ja hänen pukunsa nauharuusukkeista aina hänen omantuntonsa kaksinaisuuteen ja hänen hallituksensa kevytmielisyyteen saakka! Sillä mitä merkitsee kaikki hänen korealle silkkitakilleen heitetty loka verrattuna siihen alennuksen pohjattomuuteen, jonne häntä siveellisenä ihmisenä on koetettu syöstä! Elämässä tuskin on niin mustaa rikosta, niin mieltäliikuttavaa ilkeyttä, jota ei olisi juljettu sanoa tämän kuninkaan tekemäksi. Kaikki, mitä mielikuvitus mustaa ja kamalaa keksii, kaikki, mitä siveellinen tunto syvimmin inhoaa, kaikkea kurjinta, jota on voitu hirmuvaltiaan tai kerjäläisen ajatella himoinneen, kaikkea sitä on uskottu Kustaa III:sta, ja jos ei ole voitu ajatella mitään vielä kauheampaa tai vastenmielisempää, niin ei vika ole ollut niissä, jotka ovat häntä semmoiseksi kuvailleet, vaan syynä on ollut vain ihmisen mielikuvitusvoiman puutteellisuus, se kun ei ole enää voinut keksiä voimakkaampia värejä tai häpeällisempiä vaikuttimia.
Ja nyt hän kuitenkin astui tähän kauniiseen salonkiin aavistamatta vähääkään sitä, että häntä kerran tultaisiin sanomaan maansa Neroksi, Caligulaksi tai Heliogabalukseksi. Ei näkynyt vähintäkään veren tahraa hänen lumivalkeilla käsillään. Ei mitään myrkkyä tippunut hänen kiharaisista, kiemurtelevista kutreistaan. Hänen sinisen silkkitakkinsa taskusta ei pistänyt esiin minkään piiloitetun tikarin kahvaa. Hänen sinisistä silmistään ei singonnut mitään julkeita katseita, jotka olisivat ilmaisseet tyrannia, joka kylmäkiskoisesti tappaa miesten kunnian ja naisten viattomuuden. Ei mikään salaovi auennut hänen viittauksestaan hautaamaan vihollisen ikuiseen vankilaan. Kuinka hyvästi hän osasikaan teeskennellä, tuo vilpillinen "komediantti". Koko hänen olennossaan oli tuollaista valoisaa arvokkaisuutta, että heti hänen sisään astuessaan vahakynttilät näyttivät palavan kirkkaammin, suuret peilit loistavan, kukat ikkunoissa tuoksuvan voimakkaammin ja selittämätön valo leviävän yli koko salongin. Ja samoinkuin kaikki kasvit kallistuvat kohti päivää, niin kaikkien läsnäolevien silmät seurasivat hänen keveätä, miellyttävää astuntaansa heidän alamaisesti peräytyvien riviensä keskitse.
Hän tervehti kaikille puolille päätään nyökäyttäen. Riennettiin saamaan osaa hänen pienimmästäkin silmäyksestään; kuunneltiin jokaista sanaa hänen huuliltaan, ikäänkuin jotakin sulosointua. Kaikki tunsivat olevansa ikäänkuin lumottuja ja kuitenkin vapaita, huolettomia ja iloisia.
Oliko tämä se hirmuhallitsija, josta luetaan niin monessa puoluekirjoituksessa? Ei, vastaavat ajan kaiut, ei vielä. Hän oli vain kohta siksi tuleva. — Tuliko hän siksi? Siihen ei kukaan osannut vastata huhtikuussa 1772.
Tervehdys kummallakin puolen tehtiin hovitapain ja tanssikoulun ankarien sääntöjen mukaan. Tuttavuuskin oli täynnä monenlaisia temppuja. Kuninkaan arvon piti vapauden aikana korvata kaikki se, mitä hänen vallastaan puuttui. Hänen vartiovuorossa oleva kamaripalvelijansa seurasi häntä tähän tuttavalliseen iltamaankin, ja kaksi kamaripalvelijaa odotti ovella kuninkaallisen herransa käskyjä.
— Tulen myöhään, mutta älkää antako häiritä itseänne hallitustoimissanne, hyvä markiisittareni, — virkkoi kuningas tuolla kohteliaalla ja leikkiä laskevalla äänellä, jolla hän tavallisesti puhutteli ylhäisiä naisia. — Näen teillä olevan koko hovinne ympärillänne. Olette tosiaankin kadehdittava. Hallitsette yksinvaltiaasti eikä teillä kuitenkaan ole yhtään kapinoitsijaa valtakunnassanne. Mutta mitä uutta Parisista? Toivon rakastettavan tätinne voivan hyvin?
— Niin hyvin kuin saattaa voida sadan penikulman päässä teidän majesteetistanne, — vastasi markiisitar samaan tapaan. — Tätini ei vielä ole niin vanha, että olisi menettänyt muistinsa ja hän muistelee kaipauksella viime talvea, jolloin hänellä oli armo kiistellä teidän majesteettinne kanssa.
— En minäkään koskaan voi unohtaa kahakoitamme, — jatkoi kuningas, ilostuen noista hauskoista muistoista. — Kreivitär de la Marckin jälkeen ei minulla Parisissa ollut pelättävämpää vihollista kuin kreivitär Egmont, ja voinpa lisätä, ei myöskään luotettavampaa ystävää. Uskotteko, että nuo viehättävät naiset ahdistivat minua ankarasti, niinkuin sanoivat, yksinvaltaisten mielipiteitteni vuoksi. Tiedätte, ettei missään olla niin vapaamielisiä kuin Parisissa. Aina haaveksitaan siitä, jota ilman itse ollaan. En koskaan ole nähnyt innokkaampaa tasavaltalaista kuin tätinne on. Hänen loosissaan vastaanotin surusanoman Tukholmasta ja kuinka luulette hänen minua lohduttaneen? Hän varoitti minua yksinvaltaisesta kuninkaanvallasta.
— Suokaa anteeksi hänelle, teidän majesteettinne! Hänen olisi pitänyt viettää tämä talvi Tukholmassa tarkistaakseen mielipiteitään.
— Niinkö luulette? Mutta Parisi on kuitenkin aina Parisi. Minä näytän teille mitä viehättävimpiä kirjailukaavoja, jotka juuri sain postista. Muistatteko nuorta Vestristä, tuota kaunissääristä tanssijaa, isänsä poikaa? Hän kirjoittaa ja ehdottelee minulle toden teolla, että tilaisin balettiseuran Tukholmaan. Ja pieni, sievä Morelli — kuningasvainajan ensimmäisen tanssijattaren tytär, sen, joka oli mukana Kiinaa vihkimässä ja jonka hänen kilpailijansa sitten myrkytti Bolognassa — mitä luulette hänen haluavan? Hän tahtoo kaikin mokomin tulla tänne ja tanssia kruunausjuhlassa.
— Eipä haittaisi, jos teidän majesteettinne tilaisi hänet tanssin opettajattareksi esim. porvarissäädylle. Mutta haluaako teidän majesteettinne istua? Meillä on pieni, hyvin vaatimaton pas de printemps. Se on vanha nouveauté, jota kuulemma tanssittiin Tukholmassa kolmekymmentä vuotta sitten kreivi Tessinin luona.
— Kreivi Tessinin luona? Ah! Minä muistelen kuulleeni siitä puhuttavan. Se oli silloin, kun kuningatarvainaja meni tainnoksiin tuntiessaan neiti Tauben. Silloin tanssi kevään osaa eräs pieni, suloinen parvenue, eräs bourgeoisien tytär, joka kuuluu escamoleeranneen neiti Stenbockin puvun. Hänet sitten nai kreivi Bertelsköld, meidän espanjalaisen chevalierimme isä. Kreivi Tessin kertoi minulle siitä kerran siihen aikaan, kun minä ja hän vielä olimme hyvät ystävät.
— Ah! — huudahti markiisitar, ilmeisesti hämmästyen. — Aioin juuri pyytää saada teidän kuninkaalliselle majesteetillenne esittää nuoren henkilön, joka, ellen erehdy, on saman kreivi Bertelsköldin poika hänen toisesta naimisestaan mainitun henkilön kanssa.
— Ai, ai, hyvä markiisittareni, kun teidän ikäisenne nainen suosittelee nuorta miestä, niin voi vannoa, että hänellä on siihen hyvin vaikuttavia syitä. Toivon ainakin hänen olevan ruman, yksisilmäisen, köyryselkäisen tai ainakin maisterin, sillä silloin voivat muut ihailijanne olla huoleti.
— Teidän majesteettinne suvaitsee tehdä hyvin ja arvostella itse.
Tässä hän on… Kreivi Paul Bertelsköld…
Kuningas katseli mielihyvin solakkaa, kaunista nuorukaista, jonka yksinkertainen musta puku, kaino puna ja mustat, surulliset haaveksivat silmät enemmän muistuttivat jonkin murhenäytelmän päähenkilöä kuin sitä kohteliasta ja keikaroivaa kaartinupseeria, jonka kuningas luultavasti oli odottanut näkevänsä.
— Madame, — sanoi Kustaa III hymyillen ja sanomattoman viehättävästi, — minä surkuttelen teidän ihailijoitanne!
— Uskallan uskoa, että teidän majesteettinne erehtyy ensi kerran elämässään, — virkkoi kaunis markiisitar peittäen viuhkallaan osan kasvoistaan, jotka eivät vielä olleet unohtaneet punastumisen taitoa.
Kuningas katseli katselemistaan nuorta miestä. Hän ihaili kaikkea kaunista, ja onhan huomautettu, että kaikki Kustaa III:n suosikit olivat komeita miehiä. — Onko teillä mitään toivomusta, jonka voisin toteuttaa? — kysyi hän Paulilta. — Tunnen isänne ja veljenne. — Iloitsen saadessani nähdä teidät hovin palveluksessa.
— Kiitän teidän majesteettianne, — vastasi Paul. — Mitä tätä nykyä toivon, sitä ei teidän majesteettinne voi täyttää.
— Mitä se on?
— Etsin äitiäni.
— Ken tietää? Kertokaa minulle tuo asia. Minäkin tavallani tunnen äitinne.