26. KIRJEITÄ JA VAROITUKSIA.
Kolmantena päivänä niiden tapausten jälkeen, joista edellisessä luvussa on kerrottu, istui Paul Bertelsköld varhain aamulla yksinkertaisessa huoneessaan Pienen Uudenkadun varrella Tukholmassa, kun hänelle tuotiin kirje, joka oli tullut postissa Upsalasta edellisenä iltana. Hän tunsi isänsä käsialan, mursi sinetin ja luki kirjeen sekavin tuntein. Se sisälsi, paitsi ilmoituksia yksitoikkoisesta elämästä Falkbyssä, joukon isällisiä neuvoja, muun muassa sen, että Paulin heti kohta pitäisi sopia veljensä Bernhardin kanssa, koska muussa tapauksessa veljesten eripuraisuus oli vievä heidän isänsä hautaan.
— Ei sanaakaan äidistäni! — huokasi nuorukainen synkästi.
Mutta hän erehtyi. Kirjeen kolmannella sivulla oli jälkikirjoitus, jota hän ei heti ollut huomannut.
— "Rakas poikani", — kirjoitti kreivi neuvottomuuden ja liikutuksen sekaisin tuntein, minkä helposti voi lukea jokaisen rivin välistä. — "En tahdo jättää sinua tietämättömäksi siitä, että me olemme saaneet kirjeen kreivittäreltä, äidiltäsi. Se tuli postissa Tukholmasta ja kertoi, että hän on terve ja joka päivä sulkee meidät kaikki rukouksiinsa. Meidän ei pidä, kirjoittaa hän, koettaa saada selkoa hänen asuinpaikastaan: hän asuu hyvien ihmisten luona eikä kaipaa mitään muuta kuin sitä onnea, että vielä kerran elämässä saisi syleillä meitä, minkä kaiken hän jättää Jumalan kaikkivaltiaan käteen. Hän sanoo usein saavansa tietoja meistä, vaikken tosiaankaan ymmärrä, miten se on mahdollista. Sinun suhteesi näyttää hän olevan hyvin huolissaan, mutta ilmaisee tyytyväisyytensä neiti Sjöbladin tapaan kasvattaa Veraa ja antaa siinä asiassa tarkkoja määräyksiä. Neiti Sjöblad onkin varsin rakastettava ja älykäs ihminen, johon voi kaikessa luottaa. Voi hyvin, rakas poikani! Uskollinen isäsi K.V.B."
Lopussa oli jotakin, josta Paul ei oikein pitänyt. Mutta mitäpä tämä merkitsi tuon suuren häntä niin syvästi liikuttavan uutisen rinnalla, että hänen äidiltään oli tullut kirje! Äiti siis eli vielä! Varmuutta siitä ei olisi voinut maksaa kullalla millään. Hän eli alistuen kohtaloonsa, hän eli muistoistaan, hän ajatteli lapsiaan. Oi, missä, missä hän sitten eli ja miksi hän ei tullut pyyhkimään poikansa kyyneliä, ainoan maan päällä, joka hänen edestään oli valmis kaiken uhraamaan?
Pieni lapsellisella ranskankielellä kirjoitettu kirjelippu seurasi
Veralta…
"Sachez, mon tres cher frère, que notre mère nous à écrit et qu'elle se porte bien, quoiqu'elle pleure tous les jours notre absence et prie le bon Dieu de nous garder. C'est que j'avais parfaitement raison, n'est-ce pas, qu'elle n'était nullement partie, qu'elle reste encore pres de nous, et qu'elle reviendra un jour nous embrasser, si nous sommes très sages et très obéissants. Quant à moi, je ferai mon possible, et vous le ferez mille fois mieux que moi. Sachez aussi, que mon père m'a donné, le jour de ma naissance, un autre petit agneau, qui se nom me Bibi, au lieu de mon pauvre Bijou, qu'on m'a si affreusement fué, et il est tout blanc, c'est à dire que la tête seule est toute noire comme le pot de Pitkä Kaarina, vous vous en souvenez. Adieu, mon plus cher ami, je vous baise soixante-dix fois les moustaches, si vous en avez quelques-unes, et je suis votre très petite, très sotte et très obéissante soeur
"Vera Bertelsköld."
Paul suuteli kirjettä. — Onhan meitä toki kaksi, jotka elämässä ja kuolemassa pidämme yhtä puolta — sanoi hän itsekseen. Mutta kuinka hänen olisi käytettävä niitä viittauksia, joita nämä kirjeet sisälsivät hänen äitinsä olinpaikasta?
Joku tarttui hänen ovensa lukkoon. Se aukeni, ja sisään astui yksi noita repaleisia kerjäläislapsia, joita joukoittain parveili Tukholman kaduilla. Se oli Veran ikäinen tyttö ja tämä yhdennäköisyys liikutti Paulin herkkätuntoista sydäntä. Ennenkuin tyttö vielä oli ehtinyt ruveta lanttilahjaa ruikuttamaan, oli Paul jo antanut hänelle hopearahan, joka hänen varoihinsa nähden oli melkoinen uhraus.
Tyttö niiasi ja ojensi hänelle äänetönnä palasen karkeaa paperia. Hän kehitti sen auki ja luki suurimmaksi kummastuksekseen:
— "Joutukaa heti Solnan metsään. Veljenne henki on vaarassa."
Ei mitään allekirjoitusta, ja käsiala tuntematon. — Kuka sinut on lähettänyt? — kysyi Paul.
Tyttö viittasi, ettei hän voinut vastata. Hän oli kuuromykkä.
— Siinä tapauksessa jäät tänne huoneeseeni, kunnes palajan, — viittasi Paul ja tarttui heti hattuunsa, mennäkseen Solnaan. Tulipa kehoitus keneltä tahansa, hänen täytyi sitä noudattaa, hänellä oli siihen kaksi voimakasta syytä: kysymys oli hänen veljestänsä ja tämä veli oli hänen katkerin vihollisensa.
Mutta ovessa tuli häntä vastaan markiisitar Egmontin ranskalainen kamarineitsyt, pieni Babette, josta huhu kertoi, että hän tiesi rouvansa salaisuuksia enemmän kuin kamarineitsyen oikeastaan tulee tietää. Hän asettui rohkeasti poisrientävän Paulin tielle. — Sananen vain, monsieur! — virkkoi hän varmasti kuin suosikki, joka ei mitään esteitä häikäile.
Paul pysähtyi.
— Madame pyytää, että monsieur olisi hyvä ja heti tulisi hänen luokseen. Hänen vaununsa odottavat tuolla alhaalla.
— Tulen tunnin tai kahden kuluttua; tällä hetkellä se on mahdotonta, — vastasi Paul.
— Suokaa anteeksi, madame käskee minun lisätä, että monsieurin ei pidä menettää hetkeäkään. — Asia on hyvin tärkeä.
— Onko Babettella mitään aavistusta siitä, mitä asia koskee? — Ja kultaraha, ainoa mikä hänellä oli, solahti mahtavan kamarineitsyen tällaisiin tottuneeseen käteen.
— En tiedä. Luultavasti jokin kirjausmalli, josta madame haluaa neuvotella, — vastasi Babette viisastelevin ilmein.
Paul epäili. Hän katsahti taakseen kuuromykkää tyttöä etsiäkseen: tämä oli kadonnut. Hän tarttui toisen kerran hattuunsa ja kiiruhti ulos.
— Mitä monsieur tekee kahdella hatulla? — kysyi nenäkäs sanansaattaja.
Muutamain minuuttien kuluttua istui Paul vaunuissa, jotka kiitivät ensin Norrbrota ja sitten Kuningattarenkatua kohden, niin että katukivet tulta iskivät.
— Odota ulkona! — sanoi Paul ajajalle, kun he pysähtyivät hotellin eteen.
Kello oli juuri lyönyt 9. Tämä oli tavattoman varhainen aika markiisitar Egmontin luona, joka ei koskaan ottanut vastaan vieraita ennen klo 12:ta. Hän oli kuitenkin jo pukeutunut, mihin toimitukseen meni ainakin tunnin aika, kun tukan laittaminen siihen aikaan oli niin ylen mutkallista. Hänellä oli keveä, mutta huolellisesti tehty aamupuku. Hän näytti erinomaisen totiselta eikä häntä kuitenkaan koskaan oltu nähty viehättävämpänä.
Hän istui suklaansa ääressä Paulin sisään astuessa ja näytti kärsimättömästi häntä odottaneen.
— Suokaa anteeksi itsepäisyyteni, — sanoi hän, — en ole vaivannut teitä tänne itseni vuoksi, vaan teidän tähtenne. Olkaa hyvä ja istukaa. Minun täytyy tehdä teille hiukan arkaluontoinen kysymys. Onko teillä ketään vihollista täällä Tukholmassa?
— Ehkä — vastasi Paul.
— Siinä tapauksessa on niinkuin olen aavistanut. Se ei voi olla kukaan muu kuin veljenne.
— Ah, madame. Minun täytyy tunnustaa teille että olen kovin levoton. Olen juuri saanut nimettömän kehoituksen heti kiiruhtaa Solnan metsään, koska veljeni henki on vaarassa.
— Mitä sanotte? Nimettömän?… Näyttäkää, se ei voi olla muuta kuin silmukka siinä vehkeiden verkossa, johon teitä näytään ruvetun kietomaan. Kuulkaa, miksi olen pyytänyt teitä tänne. Niinkuin muistatte, oli hänen majesteettinsa toissapäivänä hyvin armollinen. Kun olitte mennyt, suvaitsi hän kysyä minulta paljon teistä, ja minä — minä en kuvaillut teitä aivan villipedoksi, sen voitte ymmärtää. Mitä voin tehdä nuoren miehen eduksi? — hänen majesteettinsa vihdoin kysyi. Sire, sanoin minä, antakaa hänelle tilaisuutta osoittaa, mihin hän kelpaa. Antakaa hänelle jokin pieni toimi teidän majesteettinne läheisyydessä… Mats si, sanoi kuningas hienosti hymyillen, luuletteko, että häntä voisi miellyttää kamarijunkkarin arvo? Sitä rohkenen epäillä, vastasin minä, mutta pieni yksityissihteerin virka, luulen ma, sopisi hänelle paremmin, vaikkei hän saisikaan muuta tehtävää kuin kirjoittaa osoitteita teidän majesteettinne kirjeisiin…. Hän saapi sen, virkkoi kuningas, ja teidän edesvastuullanne, madame, sillä ainoa paikka, mikä minulla on avoinna, on juuri salaista kirjeenvaihtoani varten. Onko hän fidéle ja discret?… Niinkuin hauta, vastasin niinä. Hyvä on, sanoi kuningas.
— Mutta, madame…
— Ei mitään muttia. Teidän tulee tietää, hyvä Bertelsköld, että semmoisesta paikasta on tie aina avoinna mihin muuhun paikkaan tahansa. Ei mikään estä teitä muutamain kuukausien kuluttua pyytämästä kaartinupseerin valtakirjaa, ja se sopii teille paremmin. Minä ajattelin sitä heti, mutta katsoin paremmaksi, että saatte miettimisen aikaa.
— Kuinka voin kiittää teitä niin paljosta hyvyydestä?
— Siten, että kuulette, mitä sanon teille, ettekä näytä siltä kuin olisitte ajatuksinenne kuussa. Lyhyesti sanoen: paikka oli jo melkein teidän, kun minä tanssiaisissa leskikuningattaren luona sain kuulla jonkun panetelleen teitä hänen majesteetilleen. Oli kerrottu kuninkaalle, että olitte jonkin sanomattoman ilkeän kujeen vuoksi ajettu pois yliopistosta jossakin Liivinmaalla tai Suomessa, en muista oikein missä; sanalla sanoen, että olette hyvin indiscret ja epäluotettava henkilö. Onnettomuudeksi ei hänen majesteettinsa enää ollut tanssiaisissa ja tänään puolenpäivän aikana hän matkusti Ekolsundiin. Teidän tulee siis hetimmiten rientää hoviin ja pyytää yksityistä puheillepääsyä; olen toiminut niin, että saatte sen. Siellä selitätte peittelemättä karkoituksenne syyn, joka ei voi olla häpeällinen. Hänen majesteettiansa on ennakolta valmistettu, hän on kuuleva teitä lempeästi, hän on antava teille tämän luottamustoimen, joka kiinnittää teidät joka päivä hänen seuraansa, ja onnenne on valmis.
— Mutta minä en voi mennä hoviin nyt. Unhotatte veljeni…
— Ah, veljenne! Ja millä hän on ansainnut sen, että häntä nyt muistatte?