IV.
FORLORN RIVER.
Kun Dick heräsi, tulvehti kultainen auringonpaiste sisään ikkunasta, joka oli hänen vuoteensa vieressä. Ensimmäiseksi ajatuksekseen ei hän voinut muuta kuin ihmetellä, missä hän oikeastaan mahtoikaan olla. Hän huomasi olevansa suuressa, neliskulmaisessa huoneessa. Siellä oli sikinsokin satuloita, valjaita ja villapeitteitä. Huoneen lattialla oli toinenkin tervavaatteelle levitetty vuode, jossa ehkä joku oli nukkunut yönsä. Nähdessään suuria, pölyisiä kannuksia, pyssyjä, vöitä ja kaktuspiikkien raapimia nahkasäärystimiä muisti Dick paimenet, ratsastuksen, Mercedeksen ja koko tuon omituisen seikkailumatkan, joka oli tuonut hänet tänne.
Hän ei muistanut riisuneensa saappaita jaloistaan, ja ajateltuaan vielä tarkemmin asiaa tiesi hän varmasti jättäneensä sen tekemättä. Mutta lattialla ne nyt vain olivat. Ladd tahi Lash oli kenties riisunut ne häneltä, koska hän itse oli niin uupunut ja uninen, ettei hän voinut seurata tapahtumia. Hän tunsi olevansa vieläkin niin perinpohjin väsynyt, ettei hän halunnut edes liikahtaa. Äkillinen kipu kädessä pakotti hänet pitämään sitä koholla. Se oli mustansininen ja niin turvoksissa, että se oli melkein toista vertaa paksumpi kuin tavallisesti ja sitäpaitsi oli se jäykkä kuin lauta. Rystyset olivat rikki ja hyytyneen veren peitossa. Dick totesi mielessään, ettei hän sitten jalkapallopäivien ollut nähnyt pahemmin loukkaantunutta kättä, ja pahoitteli, että se teki hänet työhön kykenemättömäksi joksikin ajaksi.
Lämmin, kuiva, hyvältä tuoksuva tuuli puhalteli ikkunasta. Dick tunsi jälleen tuon saman kukkien tahi hedelmien suloisen tuoksun kuin yölläkin. Hän kuuli lehtien lepatusta, virtaavan veden lorinaa, lintujen viserrystä ja sitten lähestyviä askelia ja ihmisääniä. Huoneen toisessa päässä oleva ovi oli nimittäin auki. Aukosta hän näki pitkiä kuorittuja paaluja, jotka kannattivat kuistin kattoa, penkin, kukkivia ruusupensaita, ruohoa ja kaikkien näiden takana kirkkaan viheriöitä lehtipuita.
"Hän nukkui varmasti vielä äskettäin, kun katsoin ikkunasta sisälle", kuuli Dick Laddin sanovan.
"Antakaa hänen nukkua", vastasi joku sävyisästi matalin äänin. "Rouva
Belding sanoi, ettei tyttö ole vielä liikahtanutkaan paikaltaan.
Ratsastus tänne oli kai hyvin vaikea heille molemmille. Neljäkymmentä
penikulmaa läpi kaktuksien!"
"Nuori Gale käveli melkein puolet matkasta", vastasi Ladd. "Kehoitimme
kyllä jo alussa häntä nousemaan hevosen selkään, mutta onnistumatta.
Jos hän olisi suostunut, emme milloinkaan olisi päässeet tänne.
Sellainen kävely olisi varmasti tappanut sekä minut että Jimin."
"Niin, Laddy, olen sangen iloinen saatuani teidät tänne ja lupaan tehdä kaikkeni tuon nuoren parin auttamiseksi", virkkoi toinen. "Mutta eräs harmillinen asia painaa mieltäni; älä sentään käsitä minua väärin."
"Koskeeko se karjaasi?"
"Täällä kosteikossa on minulla nyt ainoastaan muutamia päitä, eivätkä ne minua huoleta, vaan hevoseni. Yhdysvallat ovat myös huolissaan; älä käsitä minua väärin. Kapinalliset ovat tunkeutuneet länteen ja pohjoiseen aina Casitaan saakka. Rajalla Casitan takana ei ole lainkaan ratsuväkeä, eikä sinne voida sitä lähettääkään, sillä se on vedetöntä, kolkkoa erämaata. Mutta nuo kapinalliset ovat perehtyneet erämaan elämään. He voivat kulkea rajan yli Rio Forlornin erämaan puolelta ja salaisesti kuljettaa aseita Meksikoon. Minun tehtäväni on luonnollisesti estää kiinalaisten ja japanilaisten pääsy Yhdysvaltain puolelle Magdalenalahdesta; Mutta minun on myös vartioitava rajalinjaa. Aion palkata muutamia vahteja. Nyt en pelkää niin paljon henkeni menettämistä, vaikka näin yksinäisellä paikalla voi sellainenkin vaara uhata, vaan olen enemmän huolissani hevosistani, jotka voin menettää. Jos vain joitakin kapinallisia tulee näin kauaksi tahi jos he saavat hiemankaan vihiä hevosistani, tulevat he varastamaan niitä. Sinähän tiedät kyllä, mihin nuo meksikolaiset rosvot kykenevät saadakseen hevosia. Hehän ovat aivan hulluja niihin. Mainiompia hevostuntijoita kuin he ei ole olemassa ja heidän jalostamansa hevosrotu on maailman paras. Asiain näin ollen en nuku enää öisin."
"Älähän hätäile! Jimillä ja minulla ei ole nyt mitään tekemistä ja me voimme ruveta auttamaan sinua, Belding. Olemme nyt ratsastaneet tämän Arizonan ristiin rastiin saadaksemme olla näkemättä rautalanka-aitoja."
"Laddy, Forlorn Riverin ympärillä on sellaisia lakeuksia, että ne varmasti tyydyttävät sellaistakin vanhanajan paimenta kuin sinä", sanoi Belding nauraen. "Ymmärrät kai tarkoitukseni, kun sanon, että teette minulle kuvaamattoman palveluksen jäädessänne tänne? Kenties voin taivuttaa tuon muukalaisenkin, Galen, palvelukseeni."
"Mikään ei voi olla mahdollisempaa. Hän sanoi, ettei hänellä ole rahaa eikä ystäviä. Ja ellet muuta vaadi kuin rohkeutta, on hän mies paikallaan", vastasi Ladd kuivasti naurahtaen.
"Mutta rouva Belding säpsähtää kenties hiukan kuullessaan, että palkkaan tuon muukalaisen töihin."
"Minkätähden?"
"Vain Nellin vuoksi. Sinähän kerroit, että Gale on nuori amerikkalainen. Vaimoni tulee luonnollisesti hirveästi pelkäämään, että Nell rakastuu Galeen."
Laddy lopetti naurunsa ja läimäytti kädellään joko omaa tahi Beldingin polvea niin, että Dick'kin kuuli läjähdyksen.
"Sinähän sanoit, että hän on sivistynyt, kaunis nuorukainen", jatkoi
Belding.
"Niin sanoinkin", virkkoi Laddy lämpimästi. "Vai mitä sinä arvelet,
Jim?"
Nyt alkoivat Dick Galen korvat kuumeta, ja hän koetti tekeytyä kuuroksi, vaikka hän halusikin kuulla jokaisen pienenkin sanan.
"Hän on mielestäni reipas, kaunisääninen, luotettava, kirkassilmäinen, hieman ylpeä ja luullakseni melko kaunis nuorukainen", vastasi Jim Lash.
"Minun on ehkä ajateltava tarkasti, ennenkuin otan tuon muukalaisen perheeseeni", virkkoi Belding vakavasti. "Luultavasti on hän kunnon mies, Laddy, koska hän kerran on amerikkalaisen ratsumiehen hyvä ystävä, eikä mikään lörpöttelijä tai vetelys."
"Lörpöttelijäkö? Vetelyskö? Kerroin muistaakseni jo sinulle, että puristin tuon pojan kättä, ja mainitsin samalla, että olin sangen iloinen kohdatessani hänet", lausui Laddy melko kiihkeästi. Ilmeisesti tuollainen puhe loukkasi häntä. "Kuulehan nyt, Tom Belding, hän on sivistynyt mies ja voi löylyttää sinut puolessa sekunnissa. Vai mitä, Jim?"
"Vieläkin lyhyemmässä ajassa", vastasi Lash. "Tom, nuori Gale saa ottaa hevoseni, pyssyni ja kaiken muunkin omaisuuteni, jos hän vain haluaa."
"Ooh! Tarkoitukseni ei ollut kiihoittaa teitä, pojat, älkää käsittäkö minua väärin", sanoi Belding. "Luonnollisesti hän on kunnon mies."
Tämän keskustelun esine lepäsi kaikessa rauhassa vuoteellaan hämmästyneenä ja tuntien rinnassaan sanomatonta riemua kuullessaan paimenten ylistävän häntä ja iloiten Beldingin aikeesta palkata hänet apulaisekseen. Häntä huvitti suuresti noiden kolmen omituinen vakavuus.
"Miten tuo nuorukainen nyt voi?" kuuli Dick erään naisen kysyvän ystävällisesti ja vakavasti sulavin äänin.
Gale kuuli hänen kävelevän kivilattialla.
"Hän nukkuu vielä", vastasi Belding. "Luultavasti hän oli hyvin uuvuksissa. Minäpä suljen oven, ettemme herätä häntä."
Kuului kevyttä kävelyä ja ovi suljettiin varovasti. Mutta siitä huolimatta kuuluivat äänet sisälle melkein yhtä selvästi.
"Laddy ja Jim tulevat viipymään meillä jonkun aikaa", jatkoi Belding. "Saamme jälleen hieman samanlaista kuin muinoin Panhandlessa. Olen sanomattoman iloinen saatuani pojat tänne, Nellie. Sinähän tiedät, että aioin lähettää jonkun Casitaan pyytämään heitä tänne. Ennen vallankumouksen loppua on meidän kestettävä luullakseni joitakin ikävyyksiä. Aion pyytää tuota nuorukaista palvelukseeni."
"Onko hän paimen?" kysyi rouva Belding nopeasti.
"Ei!"
"Mutta pystyy kyllä sellaiseksi varmasti", virkki Laddy.
"Mikä hän on? Kuka hän on? Mistä hän tulee? Varmasti teidän täytyy olla —"
"Laddy vannoo, että hän on kunnon mies", keskeytti hänen miehensä. "Se riittää suositukseksi minulle. Eikö se riitä sinulle?"
"Hm! Laddy tuntee kyllä paljonkin nuoria miehiä, mutta noita idästä kotoisin olevia nuorukaisia ei hän tunne. Tom, sinun on oltava varovainen!"
"Vaimo, olen hyvin iloinen saadessani tuollaisen rohkean nuorukaisen avukseni. Vastustuksessasi ei ole mitään järkeä, kun kerran Jim ja Laddy takaavat hänen kunnollisuutensa."
"Mutta, Tom — hänhän voi rakastua Nelliin!" vastusti rouva Belding.
"No, mitä sitten? Silloinhan asiat menevät entistä latuaan, sillä jokainen meille tullut mies on poikkeuksetta rakastunut Nelliin. Eikö niin olekin aina tapahtunut? Sattuihan sellaista jo hänen kouluaikanaankin Kansasissa ja juoksihan hänen jäljessään sadoittain nuoria haljakkasilmäisiä tyhmeliinejä Texasissa. Täällä erämaassa olemme saaneet olla vähän rauhassa, paitsi silloin, kun joku kullanetsijä, meksikolainen tahi intiaani on sattunut tulemaan tänne. Silloin on aina uudistunut tuo sama vanha juttu — rakastuminen Nelliin!"
"Mutta, Tom, Nellkinhän voi rakastua tuohon nuoreen mieheen!" huudahti vaimo tuskallisesti.
"Laddy, Jim, enkö jo sanonut teille?" huusi Belding. "Tiesin hänen pelkäävän tuota. Rakas vaimoni, menehtyisin melkein iloon, jos Nellkin kerran eläessään rakastuisi. Sehän olisi kerrassaan mainio asia! Hänhän on villimpi kuin mikään antilooppi tuolla erämaassa. Nell on nyt melkein kaksikymmenvuotias ja mikäli tiedämme ei hän ole vielä milloinkaan rakastunut keneenkään mieheen. Ja hän on vielä yhtä iloinen ja täynnä pirullisia juonia kuin neljätoistavuotiaanakin. Nell on kyllä yhtä hyvä ja miellyttävä tyttö kuin hän on kauniskin, mutta pelkään, ettei hän milloinkaan kehity naiseksi täällä autiossa maassa. Sinä taas olet aina vihannut kaupunkeja, joissa tytöillä on suuremmat mahdollisuudet, juuri senvuoksi, että olet pelännyt hänen siellä rakastuvan johonkin nuoreen mieheen. Tuossa asiassa olet mielestäni aina ollut vähän kummallinen, vieläpä yksinkertainenkin. Olen koettanut tehdä kaikkeni Nellin hyväksi — olen rakastanut häntä kuin omaa tytärtäni. Olen muuttanut monta hyvää liikesuunnitelmaa seuratessani sinun päähänpistojasi. Meille koittavat luullakseni pian kovat ajat. Tarvitsen miehiä, ja senvuoksi palkkaan tuon nuorukaisen, jos hän vain tahtoo jäädä meille. Salli Nellin suhtautua häneen aivan samoin kuin hän suhtautuu muihinkin miehiin sitten kuin lähdemme pois erämaasta. Sellainen on hänelle vain hyödyksi."
"Toivon vain, ettei Laddy ole erehtynyt luulossaan tuosta uudesta tulokkaasta", vastasi rouva Belding huoaten alistuvasti.
"En milloinkaan elämässäni erehdy arvostellessani ihmisiä", vastasi
Laddy pontevasti.
"Erehdytpähän, Laddy", vastasi rouva Belding. "Ethän osaa arvostella edes Tomia oikein… Mutta minunhan on lähdettävä valmistamaan päivällistä. Nuorukainen ja tyttö kuolevat kohta nälkään. Menen nyt sisälle. Jos Nell sattuu tulemaan, niin älä imartele häntä, Laddy, kuten aamiaista syödessämme. Hän ei saa kiinnittää mieltänsä omaan kauneuteensa."
Dick kuuli rouva Beldingin astelevan poispäin.
"Hän pitää tuosta tytöstä aivan erikoista huolta", huomautti Laddy. "Kuulehan, Tom, tietää kai Nell itsekin olevansa kaunis, eikö tiedäkin?"
"Kyllä kai hän pian sen huomaa, ellet lopeta imarteluasi Laddy. Kun olit täällä vierailemassa muutamia viikkoja sitten, täytit hänen korvansa paljailla paimenkohteliaisuuksilla."
"Ovatko sinun mielestäsi sitten paimenkohteliaisuudet aivan sopimattomat tyttöjen kuultaviksi?"
"Varmasti, Laddy! Vaimonikin sanoo niin."
"Minut saa hirttää, jos uskon kenenkään tytön turmeltuvan muutamista imartelevista sanoista. Päinvastoin, sellainenhan miellyttää heitä… Mutta kuulehan, Belding, puhuessamme tässä tyttöjen kauneudesta en malta olla kysymättä, oletko jo tarkastellut tuota espanjalaista neitoa?"
"En päivän valossa."
"Hyvä, en minäkään ole nähnyt häntä päivän aikaan, mutta kuunvalokin riitti jo minulle. Nell on tosin kyllä kaunis, mutta sittenkin on minun pakko myöntää, ettei häntä voida verratakaan tuohon espanjattareen. Vai mitä, Jim?"
"Nell on juuri sellainen kuin tytön pitääkin olla", vastasi Lash. "Oikea helmi, lihava, punaposkinen, sinisilmäinen ja aina iloinen. Sen myönnän kyllä, että neiti Castañeda on tavallaan myös kaunotar, mutta hänen kasvonsa ovat liian kalpeat, ja kun hän kiinnitti silmänsä minuun, tuntui minusta kuin minuun olisi ammuttu. Hänen kiitellessään meitä tuolla tiellä tuntui minusta kuin joku prinsessa olisi ollut edessämme. Mutta Nell on nuorekas, herttainen ja —"
"Hiljaa nyt", keskeytti Belding. "Tuolta tulee Nell."
Dickin jännittyneet korvat erottivat keveätä sipsutusta ja sitten juoksuaskelia.
"Täällähän te olettekin!" huusi joku iloisesti suloisin äänin. "Isä, neiti Mercedes on hirveän hurmaava. Kurkistin oven raosta nähdäkseni hänet. Hän nukkuu vielä melkein kuin kuollut. Häh on niin kalpea. Ah, toivon, ettei hän vain sairastu."
"Eikö mitä, hän on vain niin tyyten uupunut", virkkoi Laddy. "Mutta matkan vaivat kesti hän reippaasti. Puhelimme juuri tässä keskenämme neiti Mercedes Castañedasta."
"Sepä oivallista! Eikö hän olekin viehättävä? En ole milloinkaan nähnyt kauniimpaa tyttöä. Hänen elämänvaiheensa ovat vain niin kummalliset ja surulliset. Kerro minulle enemmän hänestä, Laddy. Sinähän lupasit, muistat kai sen? Kuolen pian uteliaisuudesta, tiedä se. Täällä kauheassa paikassa en saa milloinkaan kuulla minkäänlaisia uutisia. Sinähän kerroit muistaakseni, että hänellä on jo sulhanenkin?"
"Aivan niin."
"Onko hän sotilas?"
"On."
"Tarkoitatko tuota nuorukaista, joka tuli teidän mukananne tänne?"
"En. Tuo nuorukainen pelasti vain tytön Rojaksen kynsistä."
"Ah! Missä hän on, Laddy?"
"Hän nukkuu tuolla."
"Onko hän loukkaantunut?"
"Luullakseni ei. Hän käveli noin viisitoista penikulmaa."
"Onko hän — kaunis, Laddy?"
"Kyllä."
"Minkä näköinen hän on?"
"No niin, olen tuntenut hänet vain lyhyen ajan, enkä ole nähnyt häntä milloinkaan päivän valossa, joten en oikein osaa sanoa, mutta olin mukana aika hauskassa ottelussa hänen kanssaan. Ja Jim tässä lupaa antaa tuolle nuorukaiselle hevosensa ja pyssynsä milloin vain."
"Sepä ihmeellistä! Laddy, mitä maailmassa tuo nuorukainen teki voittaessaan teidät paimenet puolelleen yhdessä illassa?"
"Odotahan, niin saat kuulla. Jim ja minä katselimme korttipeliä Del Solin kapakassa Casitassa. Se on rajan toisella puolella. Meillä oli siellä tuttaviakin — neljä miestä tuolta Cross Barista, jossa olimme työssä muutamia viikkoja sitten. Tuo Del Sol on samalla sekä biljaardisali että kapakka, ravintola ja mitä kaikkea vielä lieneekään. Se oli aivan täynnä meksikolaisia. Muutamat Campon vallankumoukselliset olivat tulleet sinne juomaan ja pelaamaan palloa. Pian ilmestyi sinne Rojaskin muutamine miehineen. Heillä oli kaikilla pyssyt, ja he istuutuivat erilleen erääseen nurkkaukseen. En kiinnittänyt heihin sen suurempaa huomiota, ennenkuin Jim sanoi aavistavansa jotakin epäilyttävää olevan tulossa. Silloin aloin sivumennen tarkastella Rojasta. Häntä sanotaan yleisesti 'Keikariksi', mikä nimi hänelle sopiikin mainiosti. Tietäessäni, millainen kurkkujenkatkaisijaroisto hän on, olin tulla melkein sairaaksi katsellessani kaikkia noita värillisiä nauhoja ja koristuksia. Kiihtynyt meksikolainen on hyvin tavallinen ilmiö. He ovat kaikki hulluja. Mutta tuo roisto näytti olevan kokonaan poissa suunniltaan. Hän oli koonnut kaikki miehensä yhteen erään pöydän ympärille. Hän puhui huitoen käsivarsillaan niin, että hän oikein vapisi. Hänen silmänsä kiiluivat kamalasti. Aavistin, että oli tulossa ikävyyksiä ja otaksuin Casitan pienen varusväen tulevan niistä enimmän kärsimään. Ihmiset näyttivät luulevan, että Campo ja Rojas yhtyvät karkoittaakseen liittolaisten joukot kaupungista. Jim otaksui Rojaksen kiihkon aiheutuvan jonkun suunnitelman valmistamisesta. Emme senvuoksi yhtyneet mihinkään peliin, enkä halua kieltää, että olimme hieman varuillamme.
"Jonkun ajan kuluttua huomasin erään miehen seisovan kapakan ovella. Hän oli korderoipukuinen, saapasjalkainen nuori amerikkalainen. Tiedäthän, ettei ole mitään tavatonta nähdä kullanetsijöitä valtion tässä osassa. Kiinnitin huomioni tuohon nuorukaiseen sen vuoksi että hän oli hyvin kookas täyttäen oviaukon melkein kokonaan. Hän katseli ympärilleen ja kun hän näki Rojaksen, näytti hän säpsähtävän. Sitten hän siirsi kömpelön hattunsa takaraivolleen alkaen horjua portaita alas. Ensin olin melkein varma, että hän oli juovuksissa. Mutta sitten muistinkin, ettei hän äskettäin näyttänyt päihtyneeltä. En tiennyt oikein, mitä olisin ajatellut, ja rupesin senvuoksi seuraamaan nuorukaisen liikkeitä.
"Hän horjui huoneen poikki pysymättä oikein jaloillaan. Muut kuin minä eivät kumminkaan kiinnittäneet häneen ollenkaan huomiota. Sitten hän alkoi tuuppia pallonpelaajia, kaataa tuoleja ja kompastella pöytiä vasten. Yleisö rupesi katsomaan häneen vihaisesti. Lähestyessään meidän nurkkausta huomasi hän meidät paimenet äkkiä. Silloin hän säpsähti toisen kerran aivan samoin kuin nähdessään Rojaksenkin, lähtien sitten tulemaan suoraan meitä kohti. Pukkasin Jimiä kylkeen huomauttaen samalla, että jotakin oli tekeillä.
"Kun hän oli saapunut aivan viereemme, suoristi hän ruman hattunsa katsoen meihin. Silloin näin hänen kasvonsa. Niiden kiihkeä ilme vaikutti meihin kuin sähköisku. Ne olivat kalpeat pullistuneine suonineen ja kamalasti loistavine silmineen — oikeat raivostuneet kasvot. Hämmästyin niin, etten tiennyt, mitä ajatella. Sitten puhui tuo omituinen nuorukainen muutamia kohteliaita sanoja minulle ja Jimille.
"Hän oli vain olevinaan juovuksissa ja aikoi hyökätä Rojaksen kimppuun aiheuttaakseen metelin. Rosvo vaani siellä erästä tyttöä. Tyttö oli ravintolassa, ja hän oli erään soturin, tuon nuoren miehen ystävän, morsian. Rojaksen miehet vartioivat ravintolaa, ja meteli oli suunniteltu toimeenpantavaksi sellaisin tarkoituksin, että sen kestäessä tyttö voitaisiin kuljettaa pois. Hän vihjaisi Jimille ja minulle, että olimme amerikkalaisia, sanoen tietävänsä, että paimenet tunnettiin kohteliaisuudestaan naisia kohtaan. Sitten käski tuo hämmästyttävä nuorukainen — sinä et voi kuvitellakaan miten välinpitämättömästi — minun ja Jimin seurata hänen hommiaan.
"Ennenkuin ennätin hengähtääkään ja saada selville, mitä hän tarkoitti tuolla 'hyökkäyksellä' ja 'metelillä', oli hän jo kaatanut erään pöydän ja heittänyt muutamia meksikolaisia lattialle. Eräs naurettava pieni mies hyppäsi seisoalleen kuin hurjistunut apina alkaen huutaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä lensi hän jo ilmassa nenälleen muutamaan nurkkaan jääden sinne makaamaan. Sitten nopeammin kuin ennätän kertoa hyökkäsi tuo nuorukainen Rojaksen kimppuun. Kuten hurjistunut hirvi syöksyi hän koko joukon kimppuun niin, että he kaikki kaatuivat yhteen läjään. Silloin vasta ymmärsin, mitä oikealla hyökkäyksellä tarkoitetaan. Nuorukainen ilmestyi kasan huipulle pitäen Rojasta kiinni rinnuksista, ja kuten minä heitän tyhjän säkin pitkin lattiaa, samoin heitti hän Rojaksen. Mutta yhtä pian kuin tämä tapahtui oli hän jälleen Rojaksen kimpussa pöytien ja tuolien vielä kieriessä lattialla.
"Heräsin silloin toimimaan ja koetin päästä Jimin kanssa huoneen keskelle. Rupesin ampumaan lamppuja rikki. Jim vahti pyssyllään noita hurjistuneita kapinallisia, ja minä pelkäsin, että verta tulisi vuotamaan, ennenkuin saan huoneen pimeäksi. Koettaessani kiiruhtaa häipyi nuorukainen hetkeksi näkyvistäni. Kun sitten sain sen verran aikaa, että ennätin katsella, missä hän oli, huomasin erään meksikolaisen olevan juuri aikeissa puukottaa häntä. Ajattele, että olin niin hienotunteinen tuota meksikolaista kohtaan, että ammuin vain hänen käsivartensa poikki. Sitten särjin viimeisen lampun ja tuon hirveän sekasorron kestäessä pakenimme.
"Kiiruhdimme hevostemme luo ja läksimme liikkeelle aikoen matkustaa San Felipeen, kun kohtasimme jälleen tuon nuorukaisen. Hän kertoi, että häntä sanotaan Galeksi — Dick Galeksi. Tyttö oli hänen luonaan turvassa ja vahingoittumattomana, mutta tytön sulhanen, tuo soturi, oli palannut nopeasti leiriin, koska hän oli ollut poissa sieltä luvatta. Siellä tapahtui juuri silloin jotakin, koska Jim ja minä kuulimme ampumista. Gale sanoi, ettei hänellä ollut rahaa eikä ystäviä, erämaa oli hänelle aivan outo eikä hän sanonut ymmärtävänsä, miten hän auttaisi tyttöä. Senvuoksi päätimme ottaa heidät mukaamme San Felipeen lähtien heti matkalle, mutta tie nousikin meille pystyyn ja meidän oli pakko tulla tänne."
"Ah, voin aivan hyvin kuvitella, miten suurenmoinen hän oli!" huudahti tyttö.
"Varmasti. Mutta, Nell, et saa ollenkaan luulla, että olet sen ensimmäiseksi huomannut."
"Mutta, hyvä Laddy, et ole kertonut vielä lainkaan, minkä näköinen hän on."
Nyt tuntui Galesta aivan mahdottomalta esittää enää kuuntelijan osaa. Hän laskeutui hiljalleen vuoteestaan. Ulkoa kuului vieläkin ääniä ja ainoastaan ajattelemalla kiinteästi jotakin muuta voi hän olla kuuntelematta. Beldingin myötätuntoinen mielenkiinto, Laddyn suorasukainen ja vilpitön paimenmainen ylistyspuhe ja tytön suloinen innostus ja kehuva riemu lämmittivät Galen sydäntä. Hän oli joutunut tekemisiin vaatimattomien ihmisten kanssa, joiden elämään tuntemattoman ihmisen saapuminen toi tervetullutta vaihtelua. Hän huomasi olevansa merkillisesti levoton. Viime yön jännitys, huolet ja tavallisuudesta poikkeavat tunteet eivät olleet vielä haihtuneet. Ja hänen tahtomattaan kuulemansa keskustelun vihjaamat mahdollisuudet lisäsivät melkoisesti muiden tunteitten voimaa ja tekivät hänen mielensä omituisesti vastaanottavaiseksi. Hän halusi kiihkeästi päästä Beldingin palvelukseen rajavartijaksi. Ajatus saada ratsastella autiossa erämaassa täyttääkseen tuosta vaarallisesta toimesta johtuneet velvollisuudet tuntui kiinnittävän hänen mieltään äärettömän voimakkaasti. Jokin hänen sisimmässään veti häntä noihin paimeniin ja tuohon vaatimattomaan, ystävälliseen Beldingiin. Hän pelkäsi kohdata tyttöä. Jos kerran jokainen Beldingin taloon poikkeava mies oli rakastunut suloääniseen Nelliin, niin voiko hän sitten toivoa pelastuvansa, etenkin nyt, kun koko hänen sisäinen heräämisensä merkitsi mielenmuutosta ja toivoa löytää itsestään jotakin todellisesti arvokasta, hyvää ja voimakasta. Vaikka hän ei tällä kertaa voinutkaan käsittää kaikkea, tunsi hän kumminkin olevansa valmis ratsastamaan, taistelemaan ja rakastamaan erämaata ja noita ulkosalla eläviä miehiä ja ennen kaikkea rakastamaan naista. Tuo ihana espanjalainen tyttö oli vaikuttanut johonkin kuolleeseen hänessä, ja nyt oli tuo tunne herännyt jälleen elämään. Rohkean ja vielä tuntemattoman tytön suloinen ääni varoitti häntä, että pian tapahtuu hänelle jotakin vielä ihmeellisempää.
Gale kuvitteli vetäessään kolistellen saappaita jalkoihinsa aiheuttavansa tarpeeksi melua, mutta kumminkin kuului oven takaa hiljaista puheen sorinaa ja silloin tällöin iloista naurua. Pukeutuminen kävi nimittäin tavallista kömpelömmin, koska hän ei voinut käyttää toista kättään ollenkaan. Hän kurkisti ikkunasta. Kaikesta päättäen oli huone talon toisessa päässä. Hän näki kivitetyn käytävän, jonka sivulla oli oja täynnä nopeasti virtaavaa, mutaista vettä, iloisesti lorisevaa vettä. Siellä käsin näki hän myöskin omituisen näköisiä ja värisiä puita, kuuli mehiläisten surinaa, lintujen laulua, kanojen kaakatusta, huomasi ruusujen punan ja ruohon vehreyden. Lähellä seinää oli ränni täynnä vettä ja vieressä olevalle penkille oli asetettu pesuvati, saippua, pyyheliina, kampa ja harja. Ikkuna oli myös jonkunlainen ovi, sillä sen alla olivat portaat.
Gale vitkasteli hetkisen mennen sitten kumminkin alas. Hän käveli luonnollisesti, toivoen ja odottaen, että paimenet huomaisivat hänet. Mutta ei kukaan tullut. Hän pesi kömpelösti kasvonsa vasemmalla kädellään. Muutamasta seinässä olevasta naulasta riippui kuvastin, jonka ääressä hän kampasi ja harjasi tukkansa. Hän kuvitteli olevansa hyvin kurjan näköinen. Mutta huolimatta siitä kääntyi hän kiertääkseen nurkan ja tervehtiäkseen paimenia ja uusia ystäviään.
Mutta ehtimättä vielä astua kuin askeleen pysähtyi hän kuullessaan naurua ja keveätä käyntiä.
Aivan nurkan takaa kuuli hän iloisen naisäänen sanovan: "Isä, haluat ajaa tahtosi läpi ja äiti kimmastuu."
Dick näki vilahdukselta pienen jalan, valkoisen puvun sekä vihdoin tytön nopeat liikkeet. Nell katsoi olkansa yli taakseen.
"Isä, rakastun varmasti teidän uuteen vartijaanne. Haluan ja olenkin —"
Sitten hän töpsähti suoraan Dickin syliin ponnahtaakseen äkkiä takaisin.
Dick näki kauniit kasvot ja tummansiniset, rohkeasti välähtävät silmät. Nopeasti kuin salama muuttui niiden ilme hämmästykseksi, peloksi ja ihmettelyksi. Hetkisen tuijottivat ne Dickin vakavasti kysyviin. Äkkiä punastui tyttö kuitenkin suloisesti.
"Oh-h!" soperteli hän.
Poskien väri muuttui äkkiä helakanpunaiseksi. Tyttö pyörähti hänen ohitseen ja katosi kuin valon välähdys.
Dick huomasi sydämensä sykkivän voimakkaammin. Samalla tunsi hän olevansa merkillisesti riemuissaan. Tämä hetki oli ollut sellainen, jota varten hän oli tiennyt valmistautua, tapahtuma, johon omituiset olosuhteet olivat hänet syösseet.
Parilla askeleella kiersi hän nurkan. Laddy ja Lash olivat siellä keskustelemassa erään vahvarakenteisen miehen kanssa. Päivän valossa olivat molemmat paimenet harmaatukkaisia, punaihoisia, ahavoituneita, harmaasilmäisiä, laiha- ja teräväkasvoisia miehiä, niin yhdennäköisiä, että heitä olisi voitu luulla veljeksiksi.
"Kas niin, tuoltahan tuo nuori mies nyt tuleekin", sanoi vahvarakenteinen mies. "Herra Gale, olen iloinen kohdatessani teidät. Nimeni on Belding."
Hänen tervehdyksensä oli yhtä lämmin kuin hänen kädenpuristuksensa oli kauan kestävä ja voimakas. Tervehtijä oli keskikokoinen, tanakka mies. Hänen päänsä oli suuri ja hiukset olivat harmahtavat. Viikset oli leikattu lyhyiksi, kuten poskipartakin. Iho oli ruskea ja tummat silmät loistivat ystävällisesti.
Paimenet käyttäytyivät niin sydämellisesti kuin Dick olisi ollut jo vuosikausia heidän ystävänsä.
"Nuori mies, törmäsittekö johonkin tullessanne ulos?" kysyi Belding veitikkamaisesti.
"Kyllä. Huomasin jotakin valkoista ja nopeaa liitelevän ohitseni", vastasi Dick.
"Näkikö hän teidät?" kysyi Laddy.
"Luullakseni, mutta hän ei pysähtynyt niinkään kauaksi, että olisin ennättänyt sanoa nimeni hänelle."
"Hän oli Nell Burton, tyttäreni tahi paremmin sanoen kasvattityttäreni", sanoi Belding. "Hän on sellainen tuulispää, kuten Laddy häntä nimittää. Tulkaahan niin mennään sisälle tapaamaan vaimoani."
Talo oli pitkä kuin kasarmirakennus ja kuisti ulottui päästä päähän. Ovia oli jokaisen kahdennentoista askeleen päässä. Kun Dick oli ohjattu muutamaan vierashuoneeseen, ihmetteli hän suuresti sen valoisuutta ja mukavuutta. Huoneessa oli kaksi suurta ikkunaa ja ovi johti puutarhaan, jossa kasvoi runsaasti viheriää ruohoa, kukkivia ruusuja ja puita. Heikko veden kohina kantautui hänen korviinsa.
Rouva Beldingissä Gale oppi tuntemaan komearuumiisen, miellyttävän naisen. Hänen hiuksensa olivat harmaat. Tahdon lujuutta ilmaisevista, vakavista ja sopusuhtaisista kasvoista voitiin vielä nähdä, että hän nuoruudessaan oli ollut kaunis nainen. Katse, jonka hän kiinnitti Galeen, oli miltei läpitunkeva. Hänen tervehdyksensä, jota Dick sai mielestään odottaa melko kauan, oli ystävällinen, joskaan ei sydämellinen. Kiitettyään näitä hyviä ihmisiä saamastaan vieraanvaraisuudesta kysyi Gale heti, miten Mercedes voi. Hänelle ilmoitettiin, että espanjalainen tyttö oli herännyt kuumeisena ja hermostuneena. Mutta kun hänen levottomuutensa oli haihtunut ja jano sammunut, oli hän jälleen nukkunut. Rouva Belding sanoi, ettei tyttö ollut kärsinyt juuri muita tuskia kuin sielullisia, ja otaksui, että hän pian virkistyy ja paranee.
"Nyt, Gale", sanoi Belding sen jälkeen kuin hänen vaimonsa oli poistunut valmistamaan päivällistä, "nuo pojat, Jim ja Laddy, ovat kertoneet minulle teistä ja teidän merkillisestä seikkailustanne Casitassa. Olen iloinen saadessani pitää huolta tytöstä niin kauan kunnes teidän sotilasystävänne voi turvallisesti viedä hänet pois maasta. Se ei kumminkaan voi tapahtua aivan heti. Älkää ymmärtäkö minua väärin. En halua näyttää liiaksi uteliaalta tietämään olosuhteitanne — Laddy on kiinnittänyt huomioni teihin — ja käyden suoraan asiaan haluan tietää, mihin nyt aiotte ryhtyä."
"Minulla ei ole minkäänlaisia suunnitelmia", virkkoi Dick, ja otaksuen hetken suotuisaksi päätti hän kertoa rehellisesti asiansa. "Saavuin vasta eilen näille maille. Kotini on Chicagossa. Lopetettuani opintoni muutamia vuosia sitten — olen nyt viisikolmatta vuotias — ryhdyin auttamaan isääni. Hänellä on kauppa- ja liikeasioita Chicagossa. Kokeilin kaikkia sisätoimia, mutta en voinut tyydyttää isäni vaatimuksia. Luullakseni en voinut innostua työhöni, koska en oikein tiennyt, miten olisin työskennellyt. Isäni ja minä emme tosin juuri riidelleetkään, mutta hän loukkasi minua ja minä lopetin. Noin puoli vuotta sitten tulin länteen ja sen jälkeen olen vaeltanut Wyomingista lounasta kohti rajalle. Koetin hakea sopivaa työtä, mutta en löytänyt mitään. Ja sanoakseni teille suoraan, herra Belding, en luullakseni juuri välittänytkään sellaisesta liiaksi. Luulen nyt myöskin, etten koko tuona aikana tiennytkään, mitä oikeastaan halusin. Mutta nyt vihdoinkin luulen päässeeni siitä selville."
"Mitä sitten haluaisitte tehdä?" keskeytti hänet Belding.
"Haluan miehen työtä. Tahdon puuhata jotakin käsilläni. Haluan toimia jossakin tuolla ulkona luonnossa."
Belding nyökäytti päätään kuin hän olisi sen käsittänyt, alkaen sitten puhua jälleen pysähdellen ja sanoen lopulta epäröiden:
"Gale — tehän voitte mennä takasin kotiinne — vanhan isänne luokse — niin silloin muuttuu kaikki taas hyväksi."
"Herra Belding, menneisyydessäni ei ole mitään varjoa, päinvastoin olisi isäni erittäin iloinen, jos menisin jälleen kotiin. Tuo seikka onkin ainoa lohdutukseni. Mutta minä en mene kotiin. Asiani ovat nimittäin tällä haavaa vähän huonosti. En kumminkaan halua ruveta maankiertäjäksikään ja senvuoksi on minun pakko ryhtyä heti johonkin työhön."
"Haluaisitteko mielellänne ruveta rajanvartijaksi?" kysyi Belding laskien samalla kätensä Galen polvelle. "Velvollisuuksiini täällä kuuluu nimittäin siirtolaisuuden valvominen Yhdysvaltain puolesta. Minun on vartioitava juuri tätä rajalinjaa ja estettävä kiinalaisten ja japanilaisten pääsy Yhdysvaltain puolelle. Vallankumous on aiheuttanut lisätoimintaa, ja luultavasti joudun pian tekemisiin salakuljettajien ja rosvojen kanssa. Teidän ei tarvitse sitoutua palvelemaan Yhdysvaltoja, vaan rupeatte yksinkertaisesti minun rajanvartijakseni, kuten Jim ja Laddykin, jotka ovat lupautuneet työskentelemään hyväkseni. Maksan teille hyvin, saatte vapaan asunnon, varustan teidät täydellisesti pyssyyn saakka ja saatte käytettäväksenne hienoimman hevosen minkä kenties milloinkaan eläessänne olette nähnyt. Toimenne ei tosin aina tule olemaan terveellistä eikä vaaratonta, mutta joka tapauksessa tulee se olemaan miehen työtä — älkää känsittäkö minua väärin! Voitte olla varma, että saatte tarpeeksi tekemistä ulkoilmassa. No, mitä vastaatte ehdotukseeni?"
"Suostun siihen ja kiitoksia vain — en voi sanoa kuinka paljon", vastasi Gale innostuneesti.
"Hyvä! Asia on siis päätetty. Menkäämme nyt kertomaan Laddylle ja
Jimille."
Molemmat paimenet ilmaisivat tyytyväisyytensä asioiden kääntymiseen lähtien sitten Beldingin kanssa näyttämään Galelle talon nähtävyyksiä. Pää- ja useat muut rakennukset oli rakennettu tiilistä, jotka Beldingin ilmoituksen mukaan säilyttävät kesän kuumuuden talveksi ja talven kylmyyden kesäksi. Nämä harmaanpunaiset muta-asunnot olivat rumat katsella, mikä seikka ehkä teki niiden todellakin mukavan sisustuksen enemmän huomattavaksi. Laajoilla kentillä kasvoi rehevää ruohoa, kukkia ja monenlaisia puita. Ollen utelias saamaan selville kaiken kyseli Gale viikuna- ja pomeranssipuista, kiinnittäen erikoisesti huomionsa erääseen kauniiseen puuhun, jota Belding sanoi "Palo verde'ksi" [Palo verde = viheriä masto.]
Belding selitti, että tämän erämaan seudun hedelmällisyys johtui muutamista lähteistä ja Rio Forlornin padotusta vedestä. Ennen hänen tuloaan oli keitaassa asustanut eräs papago-intiaaniheimo ja muutamia työläisperheitä. Tämä kosteikko sijaitsi noin penikulman levyisessä laaksossa, jota jatkui viettävästi lounaaseen päin noin kymmenen penikulmaa. Joki pysyi kuivana suurimman osan vuodesta, mutta tulvan aikana koottiin niin paljon vettä, että se riitti puutarhojen ja apilaniittyjen kastelemiseen.
"Olen löytänyt alueeltani erään aina toimivan lähteen", sanoi Belding. "Sen vesi on kirkasta ja makeaa. Ymmärrätte kai, mitä se merkitsee erämaassa? Rakastan tätä kosteikkoa. Kuta kauemmin täällä oleskelen, sitä enemmän sitä rakastan. Etelä-Arizonassa ei ole ainoatakaan paikkaa, jota voidaan verrata tähän laaksoon, kun otetaan huomioon vedensaanti, heinänkasvu ja metsä. Tämä on luonnonihana ja terveellinen, yksinäinen ja hylätty tosin, erittäinkin naisten, kuten vaimoni ja Nellin mielestä, mutta minä rakastan tätä… Ja näin meidän kesken, pojat, olen huomannut täällä jotakin muutakin. Purojen pohjilla on kultahiekkaa ja vuoristossa kivennäisaineita. Kunpa minulla vain olisi tarpeeksi vettä! Tämä pieni kylä on alinomaan kasvanut sen jälkeen kuin me siirryimme tänne. Niin, Casita ei todellisuudessa merkitse mitään tähän laaksoon verrattuna. Pian rakentaa luultavasti Southern Pacific syrjäradan tänne. Täällä on suunnattomia mahdollisuuksia ja toivon, että te, pojat, yhdytte minuun ja valitsette maapalstat itsellenne. Toivon vain, että tämä vallankumoussota loppuu pian… Niin, tässä ovat karja-aitaukseni ja apilakenttäni. Gale, katsokaahan tuota hevoslaumaa."
Belding lausui tämän viimeisen huomautuksensa juuri silloin, kun hän ohjasi toverinsa varjoisasta puistosta aukeamalle. Gale näki tiilistä rakennetun vajan ja suuren mesquite-pensaan oksista omituisesti kyhätyn aidatun karsinan sekä niiden takana laajoja, tasaisia, tummanvihreätä kenttiä ja laitumella käyskenteleviä kauniita hevosia. Siellä oli valkoisia ja mustia, raudikkoja ja harmaita. Ihaillessaan niitä koetti Gale muistella, oliko hän milloinkaan elämässään nähnyt noin jalomuotoisia eläimiä, mutta hänen oli myönnettävä, ettei noille voineet vetää vertoja muut kuin arabialaiset hevoset.
"Jokainen karjanomistaja rakastaa hevosiaan", sanoi Belding. "Ollessani
Panhandlessa oli minulla silloinkin muutamia jalorotuisia. Mutta nämä
ovat meksikolaisia. Ostin ne Durangosta, missä ne on jalostettu.
Meksikolaiset hevoset ovat varmasti maailman parhaimmat."
"Nyt ymmärränkin, miksi et nuku öisin", sanoi Laddy venytellen. "Näen erään meksikolaisen tuolla — ei, hänhän onkin intiaani."
"Vain minun papagolainen paimeneni. Hevosiani paimennetaan nykyään sekä päivisin että öisin. Jumalani, miten minua harmittaisi, jos Rojas tahi Salazar tahi jotkut muut vallankumoukselliset roistot löytäisivät hevoseni! Gale, osaatteko ratsastaa?"
Dick vastasi vaatimattomasti omaavansa sellaisen ratsutaidon kuin idässä vaadittiin.
"Teidän ei tarvitse ollakaan mikään puolihevonen voidaksenne ratsastaa noilla, mutta tuolla toisella kentällä on minulla muutamia kovasuisia ponyja, joiden selkään haluaisin teidän hyppäävän saadakseni hieman hauskaa. Siellä on muudan sellainenkin, ettei Laddykaan pysty sillä ratsastamaan. Lyön vaikka vetoa!"
"Mitä? Paljonko lyömme vetoa?" kysyi Laddy heti.
Kellon kilinä, joka Beldingin sanojen mukaan oli päivälliskutsu, käännytti miehet takaisin taloon. Katsoessaan sinnepäin näki Gale tummien ja synkkien harjanteiden kohoavan kosteikon laidasta ja muuttuvan vähitellen paljaiksi mustiksi vuoriksi. Hän oli kuullut Beldingin sanovan niitä "Nimettömiksi vuoriksi", nimitys, joka jollakin tavoin soveltuikin noille korkeille, salaperäisille ja synkille vuorenhuipuille.
Vasta sitten kuin he saapuivat taloon ja olivat jo menemäisillään sisään, sattui Belding äkkiä huomaamaan Galen kipeän, turvottuneen käden.
"Mikä kauhistuttava käsi!" huudahti hän. "Missä te sen noin pahaksi ruhjoitte?"
"Iskiessäni Rojasta kasvoihin", vastasi Dick.
"Yksi ainoako isku siihen vain tarvittiin? Olen iloinen, ettei tuo iskunne kohdistunut minuun. Miksi ette kertonut minulle jo aikaisemmin? Kätenne on hyvin ilkeän näköinen. Haavat ovat täynnä likaa ja hiekkaa ja alkavat jo tulehtua. Ne on heti puhdistettava ja sidottava. Nell!" huusi hän. Mitään vastausta ei kuulunut. Hän huusi jälleen kovemmasti:
"Äiti, missä Nell on?"
"Hän on ruokailuhuoneessa", vastasi rouva Belding.
"No kuuliko hän huutoni?" kysyi Belding kärsimättömänä.
"Luonnollisesti."
"Nell!" kiljaisi Belding.
Nyt tyttö läksi liikkeelle. Dick näki vilahdukselta kullanvärisen tukan ja valkoisen hameen ovella, mutta tuo mieluinen näky kesti vain silmänräpäyksen.
"Isä, mitä asiaa teillä on?" kysyi hän vienoin, joskin samalla myös pingotetuin äänin.
"Tuo heti antiseptistä lääkettä, pumpulia ja sidekangasta tänne.
Kiiruhda!"
Belding toi keittiöstä vesiämpärin ja pesuvadin. Hänen vaimonsa seurasi häntä pihalle ja kun hän näki Dickin käden, tuli hän hyvin levottomaksi. Senjälkeen Dick kuuli kevyttä, nopeata käyntiä, mutta hän ei katsellut ympärilleen.
"Nell, tämä on herra Gale — Dick Gale, joka tuli meille eilisiltana paimenien kanssa", lausui Belding. "Hänen kätensä on kauhean näköinen. Oli antanut aimo iskun Rojakselle. Haluaisin, että sitoisit sen… Gale, tämä on ottotyttäreni, Nell Burton, josta jo teille puhuin. Hän osaa kyllä hoitaa silloin kun joku on loukkaantunut tahi muuten sairas. Näyttäkää kättänne, poikaseni, ja antakaa hänen sitoa se. Päivällinen on kohta valmis."
Dick tunsi saman omituisen, sydämensä nopeamman sykinnän, vaikka hän ei milloinkaan elämässään ollut vielä ollut kylmäverisempi kuin nyt tällä haavaa. Enemmän kuin mitään muuta maailmassa halusi hän nyt katsella Nell Burtonia, mutta koska hän samalla otaksui, että tämä tilaisuus ehkä voi saattaa tytön hämilleen, ei hän kohottanut katsettaan. Nell alkoi hautoa Galen loukkaantuneita rystysiä. Hän tunsi tytön otteen pehmeyden ja näppäryyden, vaikka näyttikin siltä, etteivät Nellin sormet olleet niin vakavat kuin he olisivat voineet olla. Mutta hetken kuluttua tuntuivat ne rupeavan työskentelemään varmemmasti. Hänellä oli ihanat kädet, eivät liian suuret eivätkä varmasti liiaksi pienetkään, vankat, ruskeat ja vikkelät. Sitten huomasi Dick, katsahdettuaan salavihkaa ylöspäin, että tyttö oli käärinyt hihansa ylös paljastaen hienoihoiset, pyöreät, kauniit käsivartensa. Hänen ihonsa oli ruskea — ei, se oli enemmän kullanvärinen kuin ruskea. Siinä oli ihmeellisen selvä värivivahdus. Dick loi katseensa silloin tyynesti vielä alas lykäten niin kauaksi kuin suinkin tuon lumoavan hetken, jolloin hän katsoisi tyttöä kasvoihin. Siitä tulisi hänelle kohtalokas hetki. Odotuksen suoma omituinen ilo täytti hänen mielensä. Kun tyttö kumminkin istuutui hänen viereensä ja laski hänen loukkaantuneen kätensä syliinsä leikatessaan siteitä, oli hän niin lumoavasti lähellä, ettei Gale voinut vastustaa haluaan katsahtaa häneen. Hänellä oli suloiset, kauniit kasvot, jotka tuo sama kullanruskea ahavoituminen oli värjännyt lämpimiksi. Tukka oli pellavanvärinen, runsas ja aaltoileva. Pitkät, riippuvat ripset varjostivat silmiä, joiden sinen Gale näki vilahdukselta niiden välistä.
Huolimatta oudosta levottomuudestaan katsoi Gale, nähdessään, että tytön huomio oli kokonaan kiintynyt tehtäväänsä, häneen kerran vielä tarkkaavaisemmasti. Oi kuinka suloinen, taitava, iloinen ja kaunis tyttö hän olikaan!
"Sitä kai on pakottanut kovasti?" kysyi Laddy katsellessaan tarkkaavaisesti läheisyydestä.
"Kyllä, myönnän sen", vastasi Dick hitaasti katsellen Nellin kasvoja.
"Mutta en siitä välittänyt."
Tyttö katsoi häneen äkkiä hämmästyneenä. Hän ymmärsi Galen sanat kirjaimellisesti. Mutta hänen tummansiniset silmänsä kohdistuivat Galen silmiin korkeintaan sekunniksi. Sitten hänen poskiensa lämmin hehku muuttui yhtä punaiseksi kuin hänen huulensakin. Nopeasti lopetti hän kääreen sitomisen ja nousi seisoalleen.
"Kiitoksia paljon", sanoi Gale nousten myöskin.
Samassa ilmestyi Belding ovelle ja huomattuaan, että Galen käsi oli jo sidottu, kutsui hän heidät illalliselle. Dick saattoi syödessään käyttää vain toista kättään tuntien samalla eloisasti pöydän toisella puolen istuvan ujon ja hiljaisen tytön läsnäolon, mutta huolimatta näistä melkoisista vaikeuksista löi hän laudalta molemmat nälkäiset paimenet nauttiessaan rouva Beldingin valmistamaa mainiota illallista. Belding puheli, paimenet puhuivat niinikään enemmän tai vähemmän, rouva Belding sanoi silloin tällöin jonkun sanan ja Dick piti varansa voidakseen toisten puheiden lomaan lausua niin tai ei sanansa. Hän huomasi mielihyväkseen, ettei kukaan pöydän ääressä näyttänyt kiinnittävän huomiotaan hänen tavattomaan ruokahaluunsa.
Illallisen jälkeen, saatuaan sopivan tilaisuuden, kun ei ketään sattunut olemaan läheisyydessä, meni Dick pihan, puutarhan ja kenttien taakse ja kipusi lähimmälle kukkulalle. Täältä edulliselta asemalta katseli hän pikku kylää ja hämmästyi huomatessaan sen laajuuden ja tiilitalojen runsauden. Nuo uhkaavat vuoret, rosoiset ja pimenevät, tuo suuri haljenneista ja särkyneistä kallioista muodostunut aaltomainen ylänkö, tyynnyttivät häntä melkein enemmän kuin peloittivat.
Lännessä kultasi laskeutuva aurinko erämaan huippuista, kylmän värittämää, rajatonta autiutta. Se kauhistutti Galea. Kaikkialla näkyi jylhiä, katkonaisia harjanteita tahi erillään olevia vuoria. Erämaa jatkui kumminkin niiden välistä kauas niiden taakse. Kun aurinko vihdoin laskeutui mailleen eikä hän enää voinut katsella niin kauas, tunsi hän jonkunlaista huojennusta.
Kun etäisyyksien mahtavuus ja ankara vetovoima olivat haihtuneet, tuntui hänestä kuin erämaa olisi tullut lähemmäksi ja laakso aivan hänen jalkainsa juureen. Mikä kummallinen, harmaa ja synkkä seutu! Tuolla oli tummempien värivivahdusten välitse kiemurteleva vaaleampi harmaa kaistale. Sen hän totesi hetken kuluttua joen uomaksi ja näki, miten vesilammikot kapenivat ja pienenivät, kunnes ne lopulta katosivat harmaaseen hiekkaan. Nyt oli melkein sadekauden loppu, ja tuolla tuo pikku joki kamppaili toivottomasti ja avuttomasti elääkseen erämaassa. Tuon tuulien uurtaman ja iän kuluttaman autiuden luonto teki häneen valtaavan vaikutuksen samalla kun se ennusti antavansa hänelle voimaa, työtä ja rakkautta.