V.
ERÄMAAN RUUSU
Belding vei Dickin pieneen huoneeseen, jossa ei ollut yhtään ikkunaa, vaan sen sijaan kaksi ovea, joista toinen johti puutarhaan ja toinen talon länsipuolella olevalle pihalle. Siellä oli ainoastaan kaikkein välttämättömimmät huonekalut ja mukavuudet. Dick kertoi jättäneensä matkakapineensa tuohon hotelliin Casitassa, mutta Beldingin mielestä oli koekin noiden tavaroiden takaisinsaamiseksi hyvin vaarallinen, koska Richard Gale ei tällä haavaa tainnut olla Casitan meksikolaisten suosiossa. Siksipä Dick päättikin sanoa viimeiset hyvästit hienoille puvuilleen ja liinavaatteilleen ajatellen, että samalla kun hän jätti hyvästit hyödyttömälle ja laiskuudessa vietetylle menneisyydelleen, oli hyvä, etteivät nuo vanhat ylellisyystavarat olleet häntä siitä muistuttamassa. Mutta kun ei hänellä nyt ollut mitään muuta omaisuutta kuin yllään olevat vaatteet, ei edes nenäliinaa, sanoi hän olevansa pahoillaan, että hän oli tullut Forlorn Riveriin kuin kerjäläinen.
"Kerjäläinen, no kaikkea tässä nyt kuuleekin!" huudahti Belding räpyttäen silmiään lampun valossa. "Rahaa me vähimmin ajattelemme täällä. Kumminkin, Gale, jos vain työskentelette väsymättömästi, tulette pian rikkaaksi."
"Se ei hämmästyttäisi minua ollenkaan", vastasi Dick miettivästi. Mutta hän ei ajatellut aineellista hyvinvointia. Sitten kuin hän oli tarkastellut tahriintunutta ja revennyttä paitaansa, sanoi hän nauraen:
"Belding, siksi ajaksi kuin odottelen tuota rikastumistani, haluaisin saada hieman paremmat vaatteet."
"Kylässä on pieni meksikolainen vaatetustavarain kauppa, ja mitä ette voi saada sieltä, ompelee naisväki kyllä teille."
Kun Dick asettui levolle, tunsi hän koko olemuksessaan, ettei hän ollut oikein terve, sillä hänen päätänsä särki aika lailla. Mutta huolimatta tästä ja muistoissa ja aavistuksissa pyörivistä ajatuksista, voitti väsymys hänet ja hän nukkui pian.
Kun hän heräsi, oli jo valoisaa, mutta tuo kirkkaus näytti niin omituiselta kuin hän olisi katsellut sitä verhotuin silmin. Kesti jonkun aikaa, ennenkuin hänen järkensä rupesi toimimaan, ja sitten hänen oli ponnistettava voimiaan, ennenkuin hän voi ajatella. Hänen päätään huimasi. Kun hän yritti kohottaa oikeata käsivarttaan, oli hänen siitä luovuttava sietämättömän tuskan tähden. Sitten hän huomasi, että käsivarsi oli pahasti ajettunut ja käden ympärillä olevat siteet olivat luisuneet pois. Loukkaantunut jäsen oli punainen, tulehtunut ja ainakin kaksi kertaa niin suuri kuin tavallisesti. Koko ruumista poltti ja ankara päänsärky kidutti häntä.
Belding astua tömisteli huoneeseen.
"Halloo, Dick, tiedättekö ollenkaan, että päivä on jo pitkälle kulunut?
Onko loukkaantunut nyrkki ollenkaan parempi tänä aamuna?"
Dick koetti nousta istualleen, mutta hänen voimansa pettivät. Hän pääsi tosin jo puoleksi istuvaan asentoon, mutta tunsi sitten voimatonna vaipuvansa takaisin vuoteelleen.
"Luulen olevani melko sairas", virkkoi hän.
Hän näki Beldingin kumartuvan vuoteeseen päin, koskettavan hänen kasvojaan ja puhuvan jotakin, mutta sitten näytti kaikki liukuvan, ei pimeyteen, vaan johonkin sellaiseen paikkaan, jossa hänellä oli hämärä käsitys harmaista liikkuvista esineistä ja etäisistä äänistä. Sitten tuli väliaika, jolloin kaikki oli mustaa. Hän ei tiennyt, kestikö tuo tila minuutteja, vaiko tunteja, mutta sitten voi hän kumminkin ajatella selvemmin. Hän nukkui heräten kerran yöllä, mutta nukkui jälleen. Kun hän jälleen avasi silmänsä, paistoi aurinko huoneeseen ja viileä tuoksuva tuuli puhalsi avoimesta ovesta. Dick tunsi olevansa terveempi, mutta siitä huolimatta ei hänellä ollut vähintäkään halua nousta, puhella tai syödä. Mutta sen sijaan oli hänellä hirvittävä jano. Rouva Belding kävi hänen luonaan useasti, joitakin kertoja pistäytyi siellä myös isäntä ja kerran piipahti sinne myös Nell. Mutta ei tämä viimeinenkään tapaus kiinnittänyt Dickin mieltä.
Seuraavana päivänä oli hänen tilansa huomattavasti parempi.
"Olemme pelänneet verenmyrkytystä", virkkoi Belding, "mutta vaimoni arvelee, että vaara on jo ohi. Kättä on kumminkin haudottava vielä jonkun aikaa."
Laddy ja Lash tirkistivät ovesta.
"Tulkaa vain sisälle, pojat. Hänen luonaan saa kyllä käydä tovereita — kuta enemmän, sitä parempi — sillä seurahan pitää hänen mielensä virkeänä. Hän ei saa vain liikkua, siinä kaikki."
Paimenet astuivat sisälle hitaasti, kylmäverisesti ja samalla myös ystävällisesti puhellen.
"Kylläpä se olikin isku!" virkkoi Ladd tervehdittyään ensin Galea.
"Näytätte lopen uupuneelta."
Jim Lash pudisti puolikaljua, auringon paahtamaa päätänsä. "Taisipa todellakin sellainen isku jo tuntua Rojaksenkin kallossa."
"Kuulkaahan, Gale. Laddy kertoi minulle erään Carter-nimisen naapurimme lähtevän Casitaan", keskeytti Belding. "Nythän teillä on sopiva tilaisuus lähettää joitakin tietoja ystävällenne soturille."
"Ahaa, sepä mainiota!" huudahti Dick. "Olen, suoraan sanoen, unhottanut
Thornen… Kuinka neiti Castañeda jaksaa? — Toivon —"
"Hän voi hyvin, Gale. Hän on liikuskellut siellä ja täällä puistossa jo parisen päivää. Kuten kaikki muukin espanjalainen tavara, näyttää hänkin olevan tehty teräksestä. Olemme häneen jo lähemmin tutustuneet. Hänestä ja Nellistä tuli heti hyvät ystävät. Minäpä käsken heidät tänne."
Hän sulki pihalle johtavan oven selittäen, ettei hän halunnut antautua sen mahdollisuuden varaan, että naapurit saavat tietää Mercedeksen talossa olon. Sitten hän meni puutarhaan ja huusi.
Molemmat tytöt astuivat sisälle, Mercedes edellä. Kuten Nell oli hänkin pukeutunut valkoisiin, ja hänellä oli punainen ruusu kädessään. Dickille oli hänessä tuskin muuta tuttua kuin silmät ja pienen pään omintakeinen asento, ja hänen kauneutensa yllätti hänet uudestaan omituisesti. Päästäkseen Dickin luo liikkui hän nopeasti toimien hetken mielijohteesta.
"Herra, olin surullinen, kun olitte sairas — mutta nyt olen iloinen, kun alatte tulla jo terveeksi."
Dick tervehti häntä ojentaen hänelle vasemman kätensä pyytäen samalla vakavasti anteeksi, ettei hän viimeaikaisen heikkoutensa vuoksi voinut ojentaa hänelle oikeata. Mercedeksen vienosta hymystä huokui myötätuntoisuutta, kiitollisuutta ja ihmettelyä. Sitten Dick puhui Nellille ojentaen hänellekin vasemman kätensä, johon Nell tarttui kainosti. Hänen vastauksensa oli epäselvää käsittämätöntä muminaa, mutta hänen silmänsä loistivat ilosta ja hänen poskiensa puna voi melkein ruveta kilpailemaan kädessä olevan ruusun värin kanssa.
Jokainen jutteli sen jälkeen, paitsi Nell, joka oli silminnähtävästi menettänyt toistaiseksi puhekykynsä. Äkkiä Dick muisti kertoa tilaisuudesta lähettää uutisia Thornelle.
"Herra, saanko minäkin kirjoittaa hänelle? Ottaako joku viedäkseen kirjeen? Saan sitten kuulla hänestä!" sanoi Mercedes tehostaen sanojaan valkoisten käsiensä liikkeillä.
"Tietysti. Luulen, että Thorne-raukka on hyvin levoton. Kirjoitan hänelle… Ei, en voi tällä loukkaantuneella kädelläni."
"Kyllä se käy päinsä, Gale", sanoi Belding. "Nell kirjoittaa puolestanne. Hän kirjoittaa kaikki minunkin kirjeeni."
Belding järjesti sen siten ja Mercedes kiiruhti huoneeseensa kirjoittamaan samalla kun Nell haki kynän ja paperia ja istuutui Galen vuoteen viereen kuunnellakseen hänen saneluaan.
Vahtiessaan Nelliä ja koettaessaan katsella häntä silmiin ja kuunnellessaan Beldingin keskustelua paimenten kanssa, oli Dickin hyvin vaikea sanella ymmärrettävää kirjettä. Nell kohtasi hänen katseensa kerran, mutta ei sitten enää. Puna kohosi joskus Nellin poskille, mutta hälveni sitten jälleen, ja joskus, kun hän käski tytön kirjoittaa niin ja niin, hymyili tämä epäröiden. Belding kertoili niistä vaaroista, joita Casitaan matkustaminen voi aiheuttaa.
"Kyllä minä vien kirjeet ratsain Casitaan", virkkoi Ladd.
"Etpähän vie!", vastasi Belding. "Tuo rosvojen pesä saattaa tällä kertaa olla sinulle vaarallinen."
"Vaikkapa nyt olisikin, ei kuolemaani kumminkaan moni surisi."
"Sanon teille, pojat, että ratsastan sinne itse Carterin kanssa", jatkoi Belding. "Minulla on sinne muutakin asiaa ja samalla saan omin silmin nähdä, mitä kapinalliset siellä puuhaavat. Laddy, pidä tarkasti silmällä hevosiani sillä aikaa kuin olen kaupungissa. Gale, lähden itse Casitaan. Aion palata johonkin aikaan huomenna. Tunnin kuluttua olen valmis lähtemään. Laittakaa kirjeenne siihen mennessä valmiiksi. Ja jos haluatte kirjoittaa kotiannekin, on siihen nyt hyvä tilaisuus. Kuluu joskus kuukausimääriäkin meidän käymättä postissa."
Belding ja solakat paimenet poistuivat samassa huoneesta, ja nyt saattoi Dick sanella kirjeensä loppuun. Mercedes palasi huoneeseen loistavin silmin. Dick kuvitteli, miten tytön kirjeen saapuminen mahtoikaan muodostua erikoistapaukseksi Thornen elämässä. Sen jälkeen hän, muistettuaan Beldingin ehdotuksen, päätti seurata hänen neuvoaan.
"Saanko vaivata teitä kirjoittamaan vielä toisenkin kirjeen?" kysyi
Dick otettuaan sanelemansa kirjeen Nelliltä.
"Eihän siinä mitään vaivaa ole, mielellänihän minä kirjoitan", vastasi tyttö.
Dickistä tuntui kumminkin tytön puhe ihmeelliseltä, sillä nämä olivat ensimmäiset johdonmukaiset sanat, jotka hän oli Dickille puhunut.
"Saanko jäädä tänne?" kysyi Mercedes hymyillen.
"Luonnollisesti", vastasi Dick korjaten asentoaan ja aloittaen.
Äkkiä Gale keskeytti, osaksi todellisesta mielenliikutuksesta, katsoen salaa kätensä suojasta Nelliin. Tyttö kirjoitti nopeasti ja hänen kumartuneet kasvonsa näyttivät lempeämmiltä suloisuudessaan. "Oliko tuo herttainen tyttö lopultakin kiintynyt häneen? Mutta sehän oli mieletöntä — mahdotonta."
Kun Dick lopetti sanelunsa, katsoi hän Mercedekseen, joka istui hymyillen veitikkamaisesti ja myötämielisesti. Kuinka vastaanottavainen hän olikaan? Gale kuuli Nellin kynän nopean rapinan ja katsoi tyttöön. Tämä nousi äkkiä ojentaen Galelle valmiin kirjeen. Hän saattoi huomata, kuinka puna nopeasti hälveni Nellin poskilta. Tyttö loi häneen nopean katseen, tiedottoman ja tarkastelevan, käänsi sitten silmänsä pois ja pyörähti selin. Hän poistui huoneesta Mercedeksen kanssa ennenkuin Gale ennätti kiittääkään häntä.
Mutta tuo Nellin omituinen ja puhuva katse jäi ahdistamaan ja kiduttamaan Galea. Se oli sanomattoman suloinen ja synnytti ajatuksia, joilla hän ei uskonut olevan mitään tukea todellisuudessa. Jokin hänen sisimmässään tanssi paljaasta ilosta, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tunsi hän kaipaavaa epäilystä ja vakavuutta, jota hän ei itsekään voinut ymmärtää. Hän totesi, että tuoksi lyhyeksi hetkeksi, jolloin heidän katseensa olivat kohdanneet toisensa, oli tytön arkuus haihtunut. Naisen tutkiva katse oli tunkeutunut hänen lävitseen.
Lopun päivästä tyytyi Gale lepäilemään tyytyväisenä vuoteellaan ajatellen ja uneksien, väliin taas uinahdellen ja katsellen valoja, jotka tavantakaa muuttuivat vuorten huipuilla, ja nauttien lämpimästä, tuoksuvasta, häneen puhaltavasta erämaan tuulesta. Hän näytti menettäneen kykynsä arvioida aikaa. Hänestä tuntui kuin siitä olisi kulunut jo sangen pitkä, hänelle niin vaiherikas aika, kun hän oli kohdannut Thornen. Hän katseli asioita tunteittensa valossa, välittämättä järkisyistään. Hänen entinen uteliaisuutensa palasi jälleen. Rakastiko hän Nelliä? Oliko hän kiintynyt tyttöön vain hetkellisesti? Hyödyttikö kiusata aivojaan tällaisilla ajatuksilla? Hän ei halunnut vastata, vaan rupesi harkitusti haaveilemaan tytön suloisista kasvoista ja tuosta viimeisestä tummansinisten silmien katseesta.
Seuraavana päivänä luuli hän jo olevansa niin terve, että hän otaksui voivansa poistua huoneestaan, mutta rouva Belding ei sallinut hänen vielä täyttää aiettaan. Hän oli ystävällinen, hellä, äidillinen ja tuli aina hetken kuluttua katsomaan, puuttuiko häneltä jotakin. Tämä hänen huomaavaisuutensa oli vilpitöntä eikä lainkaan pingoitettua, mutta Gale huomasi kumminkin, että ystävällisyys, joka oli niin ominaista perheen muille jäsenille, ei ollut samanlaista hänen puoleltaan. Galesta tuntui, että rouva Belding tunsi häntä kohtaan hieman vastenmielisyyttä. Se hämmästytti ja pahoitti hänen mielensä. Hän ei ollut juuri milloinkaan menestynyt tyttöjen ja nuorten rouvien parissa, mutta heidän äitinsä ja vanhemmat ihmiset olivat pitäneet hänestä tavallisesti paljon. Ja vaikka rouva Beldingin tukka olikin jo lumivalkea, ei hän Galen silmissä näyttänyt ollenkaan vanhalta. Hän kuvitteli mielessään, että saattaa tulla aika, jolloin olisi varsin toivottavaa, että rouva Belding joka päiväisestä ystävällisestä myötätunnostaan huolimatta pitäisi hänestä muutenkin. Niin hän ajatteli ja harkitsi, kuinka hän voisi voittaa täydellisesti rouvan puolelleen, sillä Dick huomasi hyvin pian, että hän piti paljon rouva Beldingistä. Hänen kasvonsa, paitsi silloin kun hän hymyili, olivat miettivät ja surulliset, ollen kumminkin samalla tarmokkaat, ankarat ja jalomuotoiset, lyhyesti sanoen, kasvot, jotka panivat ihmisen ajattelemaan. Kuin kummitteleva varjo tahi onnellisempien vuosien harhakuva oli niissä vielä jäljellä Nellin kasvojen sulous ja äärettömästi enemmän kauneutta kuin tyttö oli saanut periäkään. Dick uskoi, että rouva Beldingin ystävyyttä ja äidillistä rakkautta kannatti tavoitella kaikin voimin muistakin kuin itsekkäistä syistä, mutta hän tunsi samalla, että noiden molempien saavuttaminen ei olisi mikään helppo tehtävä. Usein tunsi hän tämän syvän ja läpitunkevan katseen kohdistuvan häneen, ja vaikka se ei tosin ollenkaan hämmästyttänyt häntä, sillä eihän hänellä ollut minkäänlaisia häpeällisiä menneisyyden eikä nykyisyyden salaisuuksia, osoitti se hänelle kumminkin, kuinka hyödytöntä olisi salata jotakin häneltä. Luonnollisesti hän alussa koetti salata kiintymystään tyttöön, mutta sitten hän päätti esiintyä rehellisesti ja peittelemättä ja sitten joko voittaa tahi hävitä. Ja enemmänkin, jos rouva Belding alkaisi kysellä jotakin hänen kodistaan, vanhemmistaan tahi muista sukulaissuhteistaan, ei hän halunnut karttaa suoria ja rehellisiä vastauksia.
Iltapäivällä Gale kuuli hevosten askelten töminää ja Beldingin sydämellisen äänen. Äkkiä astuikin karjanomistaja sisälle pudistellen harmaata tomua olkapäiltään ja heilutellen kirjettä kädessään.
"Hyvää iltaa, Dick! Minulla on sekä hyviä että huonoja uutisia!" sanoi hän pistäen kirjeen Dickin kouraan. "Löysin ystävänne Thornen suuremmitta vaikeuksitta. Hän näytti siltä kuin hän olisi ollut viikonpäivät juovuksissa. Luulin jo, että hän saa kohtauksen. En ole milloinkaan elämässäni nähnyt kenenkään niin riemastuvan. Hän oli ollut jo varma, että te ja Mercedes olitte eksyneet erämaahan. Hän kirjoitti pari kirjettä mukaani. Älkää käsittäkö minua väärin, vaikka äsken hieman kujeilinkin Mercedeksen kanssa. Kiusasin häntä hieman antamatta hänelle kirjettä. Teidän olisi pitänyt nähdä hänen silmänsä! Jos vielä joskus elämässänne näette erämaan kirjavan haukan iskevän kyntensä viiriäisen niskaan, niin silloin käsitätte, miten Mercedes hyökkäsi kirjettä ottamaan. Niin, Casita on kuin helvetti näihin aikoihin. Koetin saada matkatavaranne mukaani, mutta luullakseni tein siinä tyhmästi. Saamme pian odottaa pakolaisia tänne Forlorn Riveriin. Liittolaisten linnuejoukot ovat saaneet apuväkeä jostakin ja pitävät puoliaan. Siellä on taisteltu yhtämittaa kolme päivää. Kapinallisilla on hallussaan muutamia matalia rautaisia rautatievaunuja, joilla he tulivat aivan vallien juurelle. Sitäpaitsi on heillä muutamia konekiväärejäkin, ja liittolaiset saavat varmasti selkäänsä piakkoin. Kuolleita sotilaita viruu ojissa, ja kaduilla näkee kuolleiden meksikolaisten ruumiita hautaamattomina — ja korppikotkia on kaikkialla. Kerrotaan, että kapinallisten johtaja Campo on tulossa Sinaloasta, ja kuuluu huhuja, että liittolaisten päällikkö, kenraali Huerta, rientää vapauttamaan linnan varusväkeä. En kumminkaan suuresti luota noihin kertomuksiin. Joka tapauksessa on Casitassa tätä nykyä kuumat paikat."
"Luuletteko jonkun vaaran uhkaavan meitäkin?" kysyi Dick kiihkeästi.
"Varmasti. Saamme odottaa jonkinlaisia ikävyyksiä joko aikaisemmin tahi myöhemmin", vastasi Belding synkästi. "Niin, te voitte oleskella täällä tilallani ja pistäytyä silloin tällöin Meksikossa. Laddy arvelee, että minulta tullaan öisin ryöstämään hevosia ja muuta karjaa. Jim Lashin mielestä ei meitä kumminkaan uhkaa mikään vakavampi vaara. Mutta Jim ei tunne noita meksikolaisia rosvoja niin hyvin kuin minä. Joka tapauksessa, Gale, niin pian kuin voitte ratsastaa ja käsitellä pyssyä, saatte ruveta toimeen, älkää käsittäkö minua väärin."
"Laddyn ja Jiminkö kanssa?" kysyi Dick koettaen pysytellä tyynenä.
"Niin. Heidän molempien ja minun kanssani sekä joskus yksinkin."
Dick hengähti syvään, ja vielä sittenkään kuin Belding oli poistunut ei hän muistanut kädessään olevaa kirjettä. Vihdoin hän kumminkin kääri paperin auki ja luki:
Rakas Dick! — Olet tehnyt minulle enemmän kuin jos olisit pelastanut henkeni. Elämäni loppuun asti en tule olemaan kenellekään niin suuressa kiitollisuuden velassa kuin sinulle. En voi sanoin tulkita tunteitani.
Tästä kirjeestä tulee vain lyhyt, sillä Belding odottaa ja olen käyttänyt suurimman osan ajasta kirjoittaessani Mercedekselle. Pidän paljon Beldingistä. Hän ei ole minulle aivan tuntematon, vaikka tosin en milloinkaan ennen ole häntä kohdannut enkä nähnyt. Olet kai huvitettu tietämään, että hän on väärentämätöntä tavaraa, oikeata lännen raaka-ainetta. Olen kuullut yhtä ja toista hänen ihmeellisistä tavoistaan, jotka panivat hiusmartoni kihelmöimään. Dick, onnesi on hämmästyttävä. Belding puhui sinusta hyvin ylistävästi. Mutta sen sinä olet ansainnutkin, vanha veikko.
Jätän edelleenkin Mercedeksen sinun huostaasi, neuvo, jonka Belding minulle antoi. Pidä hänestä hyvää huolta, Dick, sillä elämäni on kietoutunut hänen kohtaloonsa. Koeta kaikin mokomin suojella häntä, etteivät meksikolaiset saa häntä nähdä. Olemme naulatut paikoillemme tänne, eikä meillä ole mitään tehtävää. Jollei mitään toimintaa ilmene pian, voivat asiat kehittyä omituisesti, sillä siltä se hieman näyttää. Kahnauksia on sattunut kaikkialla ja joukot ovat alkaneet liikehtiä. Vartioimme yhä edelleenkin rajaa Casitan itäpuolella. Casitan länsipuolelle on mahdoton tunkeutua, sillä maa on siellä liiaksi epätasainen. Tuo kaktuserämaa on kauhea. Ainoastaan paimenet ja vahdit, joiden hevoset ovat kasvaneet erämaassa, kykenevät estämään rosvoja ja salakuljettajia menemästä yli rajan. Mutta vaikka ratsumiehet voisivatkin kestää tuon vedettömän erämaan vaivoja, mitä suuresti epäilen, menehtyisivät heidän hevosensa kumminkin.
Jos tilanne pysyy rauhallisena siihen asti, kunnes palvelusaikani loppuu, saan ehkä lomaa, jolloin riennän suoraapäätä Forlorn Riveriin, menen heti naimisiin ihanan espanjalaisen prinsessani kanssa ja vien hänet sitten johonkin sivistyneeseen maahan, jossa luullakseni jokainen soturi, joka sattuu vain näkemään hänet, rakastuu häneen niin, että tulen hulluksi mustasukkaisuudesta. Kiitän suurta onneani, vanha veikko, että olet aina ollut sellainen mies, joka ei milloinkaan ole näyttänyt välittävän kauniista tytöistä. Voin siis olla aivan varma, ettet aiheuta minulle kaksinkertaisia kärsimyksiä karkaamalla Mercedeksen kanssa tahi ryöstämällä hänet mukaasi, kuten joku roisto näytelmässä.
Tämä toi mieleeni Rojaksen. Oh, Dick, se oli mainiota! Et tehnyt mitään tuolle keikarimaiselle kapinalliselle, et suinkaan! Sinä pikemmin suojelit häntä siirtämällä hänet ystävällisesti syrjään. Dick, kerronpa sinulle iloisen uutisen. Rojas on sairaalassa! Uteliaisuudesta tiedustelin hänen tilaansa. Hänellä on sormi murskaantunut, eräs niskanikama poissa sijoiltaan, kolme katkennutta kylkiluuta ja ammottava haava kasvoissa. Hän viipynee sairaalassa kuukauden päivät. Dick, kun tapaan lyhytnäköisen isäukkosi, aion hämmästyttää hänet kokonaan kertomuksillani.
Kirjoita minulle joku rivi, kun joku taas tulee tännepäin sieltä Forlorn Riveristä, ja pistä Mercedeksen kirje oman kirjeesi sisään. Pidä hyvää huolta hänestä, Dick, ja varatkoon tulevaisuus sinulle jotakin samanlaista suloisuutta kuin minä nyt olen saanut osakseni.
Uskollinen ystäväsi
Thorne.
Dick luki kirjeen toistamiseen, kääri sen sitten kokoon ja pisti päänaluksensa alle.
"Ei ole milloinkaan välittänyt kauniista tytöistä, huh", puheli hän itsekseen. "George, en ollut milloinkaan nähnytkään kauniita tyttöjä, ennenkuin tulin Etelä-Arizonaan. Luullakseni on minun korvattava menettämäni aika."
Kun hän söi illallista ruokahalulla, joka pian oli entisellään, tulivat Ladd ja Jim huoneeseen taivuttaen pitkiä ruumiitaan voidakseen astua ovesta sisälle. Heidän ystävälliset lähenemisyrityksensä olivat kyllä Dickille tervetulleet, mutta hän oli kumminkin vielä haluton puhelemaan, Hän näytti vain peittelemättä olevansa iloinen heidän saapumisestaan ja kuunteli heidän keskusteluaan. Jim Lash oli kuullut Beldingiltä, kuinka Rojakselle lopullisesti oli käynyt, ja Jim kertoi, kuinka suuri merkitys tuolla teolla tosiasiallisesti oli. Laddilla oli myöskin paljon sanomista Beldingin hevosista. Ei tarvittu kovinkaan etevää ihmistuntijaa huomaamaan, että hevoset merkitsivät Laddille enemmän kuin mikään muu maailmassa.
"Voin pettää ystäväni, mutta en hevostani!" selitti Ladd, ja epäilemättä puhui hän totta.
"Varmasti menettää Belding vielä jonkun noista hevosistaan", sanoi Ladd. "Saatte hirttää minut, ellei meillä täällä rajalla tule olemaan enemmän tekemistä kuin Rio Granden rannoilla. Mehän olemme täällä melkein kapinallisten alueella. Kenties täällä ei ole niin suurta mahdollisuutta tulla ammutuksi kuin rajan toisella puolella. Mutta kukapa luopuu hevosistaan ilman taistelua? Beldingin lauma on poistunut apilapelloilta ja on nyt laitumella rajan toisella puolella. Hän luulee pitävänsä hyvää huolta noista hevosistaan, mutta hän erehtyy!"
"Mutta, hyvä Laddy, eihän voi uskoa kaikkea, mitä kuulee", vastasi Jim vakavasti. "Olen melkein varma, ettei meillä täällä ole mitään vaaraa."
"Mutta muistelepas, Jim, hiukan taaksepäin, niin varmasti myönnät minun olevan oikeassa. En minäkään luota suuresti huhuihin. Mutta muistat kai tuon amerikkalaisen, jonka kohtasimme Casitassa, hänen, joka oli juuri saapunut Sonorasta? Hänhän kertoi jotakin, eikö kertonutkin? Vannoi tappaneensa seitsemäntoista rosvoa murtautuessaan kaivokseen, johon hän ja toiset amerikkalaiset oli piiritetty, keräytyneiden kapinallisten linjojen läpi. Tavatessani hänet jälleen seuraavana päivänä oli hän juovuksissa ja kehui ampuneensa kolmekymmentä kapinallista. Mahdollista on, että hän todellakin tappoi muutamia. Tuollaiset kertomuksethan ovat aina liioiteltuja. Voit lyödä vaikka vetoa, että tuolla Sonorassa on kaivostyöläisiä, jotka parhaillaan taistelevat henkensä puolesta. Ja totuus on tarpeeksi hälyyttävä. Ajattelehan, että Rojas haluaa saada tuon espanjalaisen tytön haltuunsa. Voitko kieltää senkin? Usko minua, Jim, että on enemmän tekeillä kuin muutamien hevosten varastaminen. Ja Forlorn River tulee olemaan noiden tapahtumain keskuksena."
Seuraavana päivänä tunsi Gale jo olevansa niin terve, että hän nousi ja pukeutui, ei kumminkaan melkoisetta vaikeudetta ja melkein masentavin, viiltävin tuskin.
Aamun kuluessa, kuultuaan tyttöjen naureskelevan puutarhassa, huusi hän heille, saisiko hän liittyä heidän seuraansa. Hän sai suloisella äänellä lausutun vastauksen: "Kyllä, hyvä herra." Tosin tuo ei sisältänyt niin paljon kuin Dick oli odottanut, mutta otaksuen sen kumminkin riittävän, meni hän ulos. Tätä ennen ei hän vielä ollut käynyt puutarhassa, ja senvuoksi hämmästyikin hän iloisesti. Hän joutui pian melkein eksyksiin ristiin rastiin kulkevilla ruohon ja ruusupensaitten reunustamilla käytävillä. Kuljeskellessaan ympäri huomasi hän, että puutarha oli muilta paitsi yhdeltä sivulta rakennusten ympäröimä. Neitosia ei kumminkaan näkynyt missään, minkä vuoksi hän huusi jälleen. Vastaus kuului puutarhan keskeltä. Kumarruttuaan päästäkseen lehvien alitse ja tunkeuduttuaan pensaikon lävitse saapui hän pyöreälle, hiekoitetulle aukeamalle, joka oli täynnä hänelle outoja kauniita ja piikkisiä kaktuksia. Sen toiselta puolelta erään kauniin puun varjosta löysi hän tytöt, Mercedeksen riippumatosta ja Nellin maahan levitetyltä huopapeitteeltä.
"Mikä kaunis puu!" huudahti hän. "En milloinkaan elämässäni ole sellaista nähnyt. Mikä se on?"
"Paloverde", vastasi Nell.
"Palo verde merkitsee 'viheriä masto'", lisäsi Mercedes.
Tämä erämaan puu, joka Dickistä näytti niin oudolta, kummalliselta ja ihanalta, ei herättänyt huomiota suuruudellaan, sillä se oli verraten lyhyt, ulottuen tuskin tavallisen puutalon katonharjaa korkeammalle, vaan mieluummin silmiinpistävällä vihreydellään, ja kummallisinta oli. ettei siinä näyttänyt olevan lainkaan lehtiä. Runko kokonaisuudessaan maasta saakka sekä kaikki ohuet litteät oksat olivat kirkkaan viheriät. Piikkejä ei siinä myöskään ollut.
Heti paikalla sai Dick ruveta tutustumaan erämaan kasvistoon, ja hän tunsi, että vaikkei hänellä olisi ollutkaan niin viehättäviä opettajia, olisi hänen mielenkiintonsa kumminkin herännyt. Puutarha olikin täynnä erämaan ihmeellisyyksiä. Erästä väärärunkoista puuta, joka oli täynnä pieniä harmaita lehtiä, sanoi Nell mesquiteksi. Silloin Dick muisti kuulleensa nimen ja ymmärsi samalla, mistä erämaa oli saanut vaaleanharmaan värinsä. Suuri ja pitkä, viheriä, huilunmuotoinen patsas oli nimeltään saguaro eli jättiläiskaktus. Toista omituisen muotoista kaktusta, joka muistutti selälleen käännettyä pirunkalaa, sanottiin ocatilloksi. Jokainen oksa oli pitkä ja sopusuhtainen terävine lehtineen, joiden laidat olivat täynnä okaita ja piikkejä. Galen huomio kiintyi vielä erääseen kolmanteenkin kaktukseen, joka oli kuin suuri, viheriöillä suonilla ja pitkillä piikeillä koristettu tynnyri. Se oli bisnaga eli tynnyrikaktus. Nellin ja Mercedeksen puheiden mukaan muodosti se hauskan poikkeuksen muista erämaan kasveista, sillä se sisälsi vettä, joka usein oli pelastanut janoon uupuneen hengen. Viimeiseksi näyttivät tytöt hänelle kaktuksen, joka pani hänet värisemään. Se oli matalarunkoinen kasvi, jossa oli paljon kuin kuurassa olevia kovia, pitkillä terävillä piikeillä varustettuja pahkoja. Siitä sai erämaa kuuraisen kimaltelemisensa. Se oli kankea ja taipumaton kuin teräs, ja sitä nimitettiin choyaksi.
Dickin innostus ei vähentynyt ja hänen innokas opinhalunsa tarttui hänen opettajattariinsakin. Mutta kun tuli kysymykseen espanjankieli, ei hän enää ollutkaan niin etevä oppilas. Koetettuaan monta monituista kertaa oppi hän kumminkin lausumaan: "buenos dias", "buenos tardes", "señorita" ja "gracias" [hyvää päivää, hyvää iltaa, neiti, kiitoksia] ynnä muutamia muita tavallisimpia sanoja. Dick halusi todellakin oppia hieman espanjankieltä, ja ehkä hän ei todellisuudessa ollutkaan aivan niin tyhmä kuin hän oli olevinaan. Sillä olihan se kerrassaan hauskaa, että häntä opettivat — ihana espanjatar joka oli niin viehättävä, tarkkaavainen ja puoleensavetävä, sekä herttainen amerikatar, joka hetki hetkeltä tuli rohkeammaksi. Gale halusi vain jatkaa opintojaan.
Tämä oli ensimmäinen niistä monista iltapäivistä, joiden kuluessa hän oppi tuntemaan erämaan tapoja, espanjankielisiä sanoja ja jotakin muutakin, jota hän ei uskaltanut juuri ajatellakaan.
Nell Burton ei ollut milloinkaan näyttänyt Galelle luonteensa vilkkaampaa puolta, jonka Beldingin selvä kuvaus ja Laddin ylistyspuhe olivat niin opettavaisesti määritelleet ja jonka tytön rohkea puhe, iloinen nauru ja säteilevät silmät olivat vahvistaneet tuossa heidän ensimmäisessä kohtauksessaan. Nyt näytti siltä kuin Nell olisi muuttunut kokonaan eri tytöksi. Mutta Gale muisti, ja sitten kuin jää oli hieman sulanut heidän väliltään, koetti hän aina kiihoittaa tyttöä näyttämään todellisen luonteensa. Oli hetkiä, jolloin hän suorastaan värisi odotuksesta. Kumminkaan ei hän onnistunut näkemään muuta kuin vilahduksen tytön vilkkaudesta eikä milloinkaan merkkiäkään tuosta persoonallisuudesta, jota Belding oli sanonut pirulliseksi. Niiden muutamien tilaisuuksien kestäessä, jolloin Dick oli saanut olla hänen kanssaan kahden puutarhassa, oli Nell poistunut jonkun läpikuultavan verukkeen perusteella tahi muuttunut jäykäksi ja pidättyväiseksi. Kerran oli Mercedes palannut tuollaisen tapahtuman jälkeen puutarhaan ja tavannut Dickin tuijottamasta lohduttomasti ruusujen reunustamalle käytävälle, jota pitkin Nell oli nähtävästi poistunut. Tuolla espanjalaisella tytöllä oli ihmeellinen huomiokyky.
"Herra Gale!" huudahti hän vain.
Dick katsoi häneen, nyökäytti synkästi päätään ja nauroi sitten. Mercedes oli heti huomannut hänen salaisuutensa. Tytön valkoisen käden kosketus ilmaisi sanatonta myötätuntoa ja värisytti häntä samalla. Tuo espanjalainen tyttö oli paljasta tulta, intohimoa ja rakkautta. Hän ymmärsi Galea ja oli hänen ystävänsä ja sitoutui, kuten Gale ymmärsi, käyttämään ovelaa ja voimakasta vaikutusvaltaansa Galen hyväksi.
Vähitellen sai hän kuulla Nellin vaiherikkaan elämän yksityiskohdat. Tyttö oli oleskellut useassa paikassa. Lapsuudessaan muisti hän kulkeneensa äitinsä kanssa kaupungista kaupunkiin ja käyneensä koulua toverien kanssa, joita hän ei milloinkaan ollut oppinut tuntemaan. Kansasin valtiossa oleva Lawrence, jossa hän oli opiskellut muutamia vuosia, oli hänen kouluaikansa myöhempiä muistoja. Sieltä olivat he matkustaneet Oklahomassa olevaan Stillwateriin, sieltä Texasin Austiniin ja sitten Wacoon, jossa hänen äitinsä oli tavannut Beldingin ja mennyt naimisiin tämän kanssa. Sitten olivat he asuneet jonkun aikaa Uudessa Meksikossa, Arizonan Tucsonissa, Douglasissa ja vihdoin tulleet tänne yksinäiseen Forlorn Riveriin.
"Äiti ei voinut oleskella missään paikassa pitempää aikaa", selitti Nell. "Ja niin kauan kuin olemme oleskelleet täällä 'lounaassa', ei hän ole milloinkaan lakannut koettamasta löytää joitakin jälkiä isästään. Viimeksi on hänet nähty Nogalesissa noin neljätoista vuotta sitten. Äiti luulee isoisän eksyneen Sonoran erämaahan… Ja jokainen uusi paikka, johon saavumme, on entistä pahempi. Ah, minä rakastan kyllä erämaata! Mutta haluaisin myös mielelläni palata Lawrenceen tahi matkustaa Chicagoon tahi New Yorkiin tahi johonkin muuhun niistä paikoista, joista herra Gale on kertonut. Muistan niin hyvin vielä Lawrencen opiston, vaikka olinkin silloin vain kaksitoistavuotias. Näin siellä kilpa-ajoja ja kerran oikean kunnollisen jalkapallo-ottelunkin. Sen jälkeen olen aikakauskirjoista ja sanomalehdistä seurannut suuria jalkapallokilpailuja ja innostunut niihin aina kovasti. Herra Gale, te olette tietysti nähnyt paljonkin sellaisia?"
"Kyllä, muutamia", vastasi Dick naurahtaen. Hän oli jo vähällä ruveta kertomaan tytölle jostakin suurenmoisesta ottelusta, johon hän oli ottanut osaa, mutta sitten hän pidättyi paljastamasta itseään. Hänen kertomuksestaan puuttui kumminkin vain vähän kaikesta värikkyydestä, hälinästä ja huudoista, vilkkaasta toiminnasta, hyökkäyksistä ja torjumisista, jotka ovat niin luonteenomaisia suurille, yliopistojen välisille jalkapallo-otteluille, ja hän onnistui kiinnittämään tyttöjen mielen selostukseensa aivan kuin he olisivat olleet siellä katsomassa. He kuuntelivat henkeään pidättäen ja suurin silmin hänen puhettaan.
Dickin kertomuksen loppua oli ilmestynyt kuuntelemaan eräs kolmaskin henkilö. Heti kun hän huomasi rouva Beldingin läsnäolon, muisti hän kuulleensa huudon, ja nyt hän oli varma siitä. Mercedes ja Nell olivat kumminkin olleet ja vieläkin olivat kuuroja kaikelle muulle, paitsi Dickin kertomukselle. Hän huomasi rouva Beldingin katsovan omituisen tarkkaavaisesti Nelliin, kääntyvän sitten ja poistuvan vaitiollen puutarhasta. Dick lopetti selostuksensa voimatta kumminkaan saada loppua yhtä loistavaksi kuin alkua.
Rouva Beldingin kasvojen omituinen ilme ja erittäinkin hänen katseensa kiusasivat Dickiä. Ne ilmaisivat tukahdutettua tuskaa, jonka äkkinäinen varmuus oli aiheuttanut. Äiti oli huomannut yhtä nopeasti kuin Mercedeskin, miten auttamattomasti hän jo oli rakastunut. Ja ehkä hän oli nähnyt enemmänkin, enemmän kuin Dick uskalsi toivoakaan. Tapaus harmitti Dickiä. Hän ei voinut ymmärtää rouva Beldingiä eikä myöskään, miksi tuo hänen katseensa, joka oli sellaisen naisen näköjään hämmästynyt ja toivoton katse, joka huomaa elämän välttämättömät voimat toiminnassa voimatta niitä kumminkaan estää, saattoi hänet hämmennyksiin ja vaivasi häntä. Hän halusi mennä kertomaan rouvalle tunteistaan Nelliä kohtaan, mutta jyrkän kiellon pelosta ei hän uskaltanut. Hän päätti odottaa. Kumminkin yllytti häntä jonkinlainen tunne, joka oli ehkä jonkunlaista itsensäsäilyttämisvaistoa, ilmaisemaan Nellille rakkautensa. Sanoja pyöri hänen aivoissaan pyrkien ilmoille. Kuka hän oli, kuinka hän rakasti, työ, johon hän pian aikoi ryhtyä, ikävöiminen, toivot ja suunnitelmat — kaikkia näitä asioita hän harkitsi ja vielä paljon muutakin. Mutta jokin pidätti häntä. Tämä toiveiden tukahduttaminen muutti hänet niin ajattelevaiseksi ja rauhalliseksi, jopa surulliseksikin, että hän meni kävelemään tukahduttaakseen tunteensa. Aurinko oli vielä korkealla ja sen häikäisevä valkoinen valo kirkasti laaksot ja vuorten huiput. Hänestä tuntui kuin tuo ihmeellinen auringonvalo olisi ollut tämän kuivan seudun luonteenomaisin piirre. Se oli kuin valkoista kultaa. Se oli polttanut värinsä eräihin tuttuihin kasvoihin. Se oli vielä kuumentava hänenkin verensä ja ruskeuttava hänenkin ihonsa. Kuuma ja laimea tuuli, joka oli niin kuivaa, että hän tunsi huulensa rokahtuvan sen henkäyksistä, puhalsi erämaasta. Se tuntui tuoksuvan avarilta puhtailta paikoilta, joissa hiekka lensi ja omituiset pistävät kasvit täyttivät katkeran makeilla tuoksuillaan ilman.
Kun hän palasi taloon muutamia tunteja myöhemmin, oli hänen huoneensa siistitty, Pöydälle levitetyn valkoisen liinan keskellä oli tuore punainen ruusu. Nell oli pudottanut sen siihen. Dick otti sen käteensä sykkivin sydämin. Se oli juuri aukeamaisillaan oleva nuppu, jonka terälehtien välistä näkyi sen tummanpunainen avautuva sydän. Kuinka hyvältä se tuoksuikaan, kuinka äärettömän hieno ja kaunis sen lehtien tummanpunainen väri, joka oli kuin verta, olikaan!…
Oliko Nelly pudottanut sen siihen tarkoituksella vai sattumaltako? Oliko tämä jonkinlainen ystävällisyyden osoitus vai tytön viekkauden merkkikö? Oliko se petollinen viesti, tunnuskuva, vai puoleksi auenneen erämaan ruusun tuoma sanako, että hän saa toivoa?