VIII.
BLANCO SOL JUOKSEE.
Yaquin omituinen synkkä katse kiersi aitausta, tarkasteli heiluvaa porttia ja sen murrettuja salpoja, tiellä näkyviä jälkiä ja kiintyi lopulta Beldingiin.
"Malo" [= paha], sanoi hän ja hänen espanjan kielensä oli selvää.
"Varmasti, yaqui, noin kahdeksan pahaa miestä ja eräs intiaani-petturi", sanoi Ladd.
"Luullakseni hän tarkoittaa paimentani", lisäsi Belding. "Jos hän vain sen tekee, niin silloin on jokainen kohtuullinen epäilys oikeutettu. — Yaqui — malo Papago — Si?"
Yaqui levitti sylensä. Sitten hän kumartui katsomaan tiellä näkyviä jälkiä. Ne olivat aivan sekaisin, mutta vähitellen sai hän kumminkin selville tuosta sekasotkusta, että ne johtivat tielle, jota paimenet olivat kulkeneet virralle asti. Belding vartijoineen pysytteli aivan hänen kintereillään. Dick auttoi silloin tällöin tuota vielä heikkoa intiaania. Yaqui löysi poljetun paikan, johon rosvot olivat jättäneet hevosensa. Siitä läksi syvä ja selvästi näkyvä kapea tie kuivan joen uoman poikki.
Belding kysyi yaquilta, mihin Sonoran erämaan paikkaan hän luuli rosvojen suuntaavan kulkunsa. Vastauksen asemesta läksi intiaani seuraamaan jälkiä kuivan hiekkavirran yli, paju- ja mesquite-pensaikkojen läpi kallionlohkareita ja kaktuksia täynnä olevalle tasangolle. Saavuttuaan sinne pysähtyi hän. Muudan hiekan täyttämä melkein näkymätön tie johti vasemmalle ja selvästi kiersi Nimettömien vuorten itäisen pään. Oikealle haarautuva tie johti Papago Welliin ja Sonoytan kosteikkoon. Rosvojen jäljet läksivät kaakkoon päin tiettömään erämaahan. Yaqui puhui ensin jotakin omalla ja sitten espanjan kielellä.
"Luullakseni hän tarkoittaa hidasta kulkua", sanoi Belding. "Laddy, nuo jäljet näyttävät, että rosvot ovat helisemässä hevosten kanssa."
"Tom, senhän voi jo lopuksi huomata", vastasi Ladd. "Kysy yaquilta, mihin rosvot ovat matkalla ja onko siellä vettä."
Oli ihmeellistä nähdä yaquin viittaavan. Hänen tumma käsivartensa ojentui ja hän tähtäsi ojennettua sormeaan pitkin erästä matalaa etäisyydestä näkyvää valkoista jyrkännettä kohti. Sitten hän piirsi hiekkaan tikulla viivan ja sen päähän toisen suorakulmaisesti. Hän teki ristejä, merkkejä ja kuoppia, ja täydentäessään tuota karkeata piirustustaan puhui hän sekä yaquin että espanjan kieltä pistäen aina jonkun sanan englannin kieltäkin väliin. Belding tulkitsi hänen puheensa niin hyvin kuin hän vain osasi. Rosvot olivat matkalla kaakkoon rautatietä kohti, joka johti Nogalesista Sonoraan. Matkustaminen sinne vie neljä päivää, mutta tie on huono eikä parin viime päivän kuluessa ole vettä ollenkaan saatavissa. Rosvot ratsastavat hitaasti, sillä niillä on kuljetettavana liian paljon hevosia, eivätkä ne pelkää takaa-ajoa, koska niitä ei tavallisesti milloinkaan ajeta takaa. Heidät voidaan saavuttaa ja heidän kimppuunsa hyökätä vielä tänä iltana ensimmäisen lähteen luona, joka sijaitsee eräässä laaksossa ja muodostaa kuin luonnollisen ansan.
Miehet palasivat taloon. Sitten he söivät ja joivat Beldingin tehdessä kiireellisiä matkavalmistuksia. Blanco sol ja paimenten hevoset syötettiin, juotettiin, ja satuloitiin. Ladd kieltäytyi jälleen ratsastamasta millään Beldingin valkoisella hevosella. Hän toimi nopeasti ja tyynesti.
"Tuo minulle pitkä kauaskantava pyssy ja paljon patruunia. Kiiruhda nyt", sanoi hän Beldingille.
"Laddy, ethän suinkaan halunne kuormittaa hevostasi liiaksi?" vastusteli Belding.
"En, vaan minä haluan kumminkin pyssyn, joka kantaa kauemmaksi kuin noiden roistojen pienet musketti ja karbiinit. Hae sellainen ja nopeasti."
"Minulla on muudan .405, pitkäpiippuinen ja raskas pyssy, jolla voidaan ampua penikulman päähän. Olen käyttänyt sitä metsästäessäni vuoristolampaita. Mutta, Laddy, se katkaisee hevosesi selän painollaan."
"Ei sen selkä katkea niin helposti… Dick, ota mukaasi paljon patruunia Remingtoniisi. Äläkä unhota kiikariasi."
Vähemmän kuin parin tunnin kuluttua varkaudesta läksivät nuo kolme vartijaa hyvin aseistettuina ja mainioilla virkeillä hevosilla seuraamaan rosvojen jälkiä. Kun Gale kääntyi katsomaan taakseen Forlorn Riverin toiselta törmältä, näki hän Nellin huiskuttavan valkoista huivia. Hän nousi seisomaan jalustimille ja heilutti sombreroaan. Sitten peittivät mesquite-pensaat tytön solakan vartalon näkyvistä ja Gale kääntyi vakavin ilmein seuraamaan tovereitaan.
He ratsastivat peräkkäin Ladd edellä. Hän ei seurannut aivan tarkasti rosvojen jälkiä, vaan oikaisi silloin tällöin. Rosvot ratsastivat hitaasti hakien nähtävästi seudun tasaisimpia ja kaktuksista vapaampia kohtia. Mutta Ladd suuntasi kulkunsa suoraan kuin mehiläinen tuota yaquin näyttämää valkoista harjannetta kohti, eivätkä mitkään muut kuin syvät mutakuopat tahi läpitunkemattomat kallioiset tahi kaktuksia kasvavat laikat voineet käännyttää häntä syrjään. Vaikeammin kuljettavilla paikoilla antoi hän hevosen kävellä, mutta kun jälleen saavuttiin tasaiselle ja kovalle maalle, pani hän sen nelistämään. Auringon kuumuus eneni ja tuuli yltyi. Tomupilviä leijaili sinisellä taivaanrannalla. Pyöriviä hiekkapatsaita, jotka olivat kuin vesipilareita, nousi kuivuneista valkoisista lammikoista vierien etemmäksi ja hajaantuen tuuleen. Harju, jonne he olivat matkalla, alkoi kohota, muuttaa väriään ja näytellä kivisten rinteittensä halkeamia.
Joka kerta, kun he saapuivat jonkun harjanteen, kukkulan tahi kummun laelle, käski Ladd ennenkuin he jälleen alkoivat laskeutua rinnettä Galen tarkastaa kiikarillaan edessä olevan erämaan laidasta laitaan. Siellä näkyi valkoisia ja keltaisia tomupilviä, kimaltelevien hiekkatöyryjen harjanteita pitkin liiteleviä hiekkapilviä, mutta ei alituisesti nousevia samanmuotoisia pölähdyksiä, jotka olisivat ilmaisseet erämaassa liikkuvia hevosia.
Keskipäivän aikaan pääsivät vartijat tiheästä kaktuspensaikosta aukeammalle maalle, jolloin sorapohjaiset mutakuopat ja matalat rapautuneesta keltaisesta kivestä muodostuneet hauraat penkereet muuttuivat koviksi hiekkatöyräiksi ja paljaiksi savikummuiksi. Erämaa oli kuin pyöreä, monivärinen kumpumeri. Loistava valkoinen aurinko hallitsi kaikkia sinisiä, punaisia, keltaisia ja sinipunertavia värivivahduksia. Kangastukset kimaltelivat, liehuivat ja hävisivät kuumuuden kimmeltäviin aaltoihin. Väsymättömien kavioiden alta kohosi tomua, joka oli hienoa kuin pöly.
Ratsastajat jatkoivat väsymättä matkaansa ja harjanne alkoi kohota. Erämaa muuttui alituisesti yleneväksi vastamäeksi. Kun Gale saapui paikalle, josta harjanteen rinteet näkyivät selvästi, sai hän heti selville, missä rosvot ja hevoset olivat. Kuljettuaan vielä tunnin voivat vartijat jo paljain silminkin nähdä pitkän mustista ja valkoisista pilkuista muodostuneen kapean liikkuvan viivan.
"Ne näyttävät suuntaavan kulkunsa tuohon keltaiseen solaan", sanoi Ladd viitaten harjanteen itäisessä päässä olevaan halkeamaan. "Kun ne häipyvät näkyvistämme, kiiruhdamme kulkuamme. Luullakseni on tuo yaquin mainitsema lähde tuolla solassa."
He ratsastivat nopeasti viimeiset tasaisen erämaan penikulmat harjanteen juurelle. Kun he saapuivat solan suuhun, oli aurinko jo laskeutumaisillaan länteen. Kallioiden välissä kasvoi surkastuneita mesquite-pensaita. Ladd määräsi, että hevoset oli kiinnitettävä liekaan ja etäännyttävä jalkaisin.
Solan kapea kannas leveni ja lakeutui noin puolen penikulman levyiseen ja ehkä parin penikulman pituiseen laaksoon. Sen rapautuneita kallioista esiintyöntyville jyrkänteille johtavia rinteitä näytti olevan mahdoton kiivetä. Paljaine, kovine ja valkoisine pohjineen, jossa ei ollut muuta viheriää kuin sen toisessa päässä kasvava pieni mesquite-pensaikko, oli se synkkä ja eristetty paikka, oikea erämaan syvennyksen hedelmätön pohja.
"Piiloutukaa, pojat", sanoi Ladd. "Lähde on tuolla ja hevosilla on tarkat silmät. Miten varmasti tuo yaqui määrittelikään tämän paikan! En ole milloinkaan nähnyt tällaista luonnon muodostamaa ansaa."
Sekä mustat että valkoiset hevoset näkyivät selvästi tummaa viheriää taustaa vasten ja mesquite-pensaikosta kohosi hitaasti kiemurteleva sininen savupatsas.
"Meidän on kai parasta odottaa pimeätä tahi aamua", sanoi Jim.
"Annahan, kun tuumailen. Dick, millaisilta sinusta näyttävät tämän kuopan portit? Minusta ne ovat hyvin rosoiset."
Gale tutki kiikarillaan vuorten seinämien muotoa ja rosoista nousevaa laakson pohjaa.
"Laddy, tuolta toisesta päästä on pahempi poispääsy kuin täältä", vastasi hän.
"Ja tämäkin on jo näin vaikea. Annahan minunkin katsoa… Niin pojat, tehtävänne suunnitteleminen on helposti tehty. Jim, sinun on mentävä sulkemaan laakson toisesta päästä johtava sola, ennenkuin ryhdymme hommiin."
"Milloin se tapahtuu?"
"Heti aamulla, kun päivä on valjennut. Nuo roistot viipyvät täällä kyllä huomiseen saakka. Kuten muistatte, alkavat tästä vedettömät seudut."
"Luullakseni voin pimeässäkin hiipiä tuonne toiseen päähän", sanoi Lash miettiväisesti, "mutta helppoa ei se tule olemaan."
He hiipivät varovaisesti vakoilupaikalta hevostensa luo, jotka he päästivät irti ja taluttivat kauemmaksi lohjenneiden kallionlohkareiden väliin. Hevosille se oli kuiva ja ruohoton leiripaikka, mutta miehet sytyttivät tulen ja söivät niukan, mutta kumminkin vahvistavan ateriansa.
Paikka oli hyvin korkealla ja muutamasta kallioiden välisestä halkeamasta he näkivät, miten rajaton värikäs erämaa jatkui silmänkantamattomiin länttä kohti. Aurinko laskeutui ja sitten kuin se oli kadonnut näkyvistä tummenivat vuorien kullanväriset huiput ja niiden varjot alkoivat kohota ylemmäksi.
Jim Lash kääriytyi huopapeitteeseensä, ojensi jalkansa tuleen päin ja rupesi nukkumaan. Ladd käski Galen seurata Jimin esimerkkiä luvaten pitää vireillä tulta ja herättää Jimin sitten kuin oli tarpeeksi myöhäinen tämän lähteä kiertämään rosvoja. Kun Gale heräsi, oli yö pimeä, kylmä ja tuulinen. Tähdet tuikkivat kirkkaasti. Jim oli jo noussut ja satuloi hevostansa Laddin puhuessa hänelle jotakin hiljaa. Kun Gale nousi lähteäkseen heidän mukaansa, kielsivät vartijat häntä tulemasta. Mutta Gale halusi kumminkin seurata heitä, sillä siten olisivat Jim ja Laddkin hänen sijassaan menetelleet.
Laddin kulkiessa edellä katosivat he pimeään. Eteneminen oli hyvin hidasta, varovaista ja hiljaista. Rinteitten juurilla näytti pimeys läpitunkemattomalta. Hevonen oli yhtä varovainen kuin sen isäntäkin. Ladd ei eksynyt tieltä, vaikka hän johti heitä kiemurtelevaa polkua kallionlohkareitten ja mesquite-pensaitten välitse, poiketen usein syrjäänkin sivuuttaakseen ne. Vihdoin rupesi tie näkymään selvemmin ja itäisen taivaan tähdet tuikkivat solan korkeiden seinämien välistä.
Heidän etenemisensä oli täälläkin yhtä varovaista kuin ennenkin, vaikka ei enää niin vaikeaa eikä hidasta. Kun solan synkkä pimeys vaaleni ja tähtitaivasta alkoi näkyä laajemmalti, pysähtyi Ladd ja seisoi vaitiollen hetkisen.
"Onni on meidän puolellamme!" kuiskasi hän. "Tuuli puhaltaa suoraan kasvoihin, Jim. Hevoset eivät niin ollen vainua sinua. Kulje hitaasti. Älä liikahduta kiveäkään. Pysyttele aivan rinteen juurella. Koeta päästyäsi toiseen päähän kiivetä niin korkealle kuin tämäkin paikka on. Odota päivää, ennenkuin lähdet jollekin vyöryvälle rinteelle. Aloitan homman niin varhain aamulla kuin suinkin. Siinä kaikki."
Laddin tyyni, hidas puhe oli tuskin tuon vaarallisen tehtävän vertainen, Lash jatkoi matkaansa hyvin hitaasti taluttaen hevostaan. Kavioiden pehmeä kapse lakkasi kuulumasta samoihin aikoihin kuin tuo harmaa ryhmä katosi synkeään pimeyteen. Sitten vetäisi Ladd Dickiä käsivarresta ja kääntyi takaisin tielle.
Mutta Dick viivytteli hetkisen. Hän halusi katsella tarkemmin tuota eebenholtsinväristä kuilua, jonka himmeästi näkyvät seinämät kohosivat korkealle sinistä, tähtikirkasta taivasta kohti. Täydellinen hiljaisuus vallitsi.
Vihdoin hän kääntyi ja saavutti pian Laddin. Yhdessä he sitten haparoivat leiriin mutkikkaita kallion syvänteitä pitkin. Nuotio oli sammumaisillaan. Ladd lisäsi siihen risuja paneutuen sitten nukkumaan muutamiksi tunneiksi Galen vahtiessa. Aamupuoli yöstä kului niin, kunnes tähtien himmeneminen ja synkempi pimeys aloittivat auringonnousun edellisen tunnin. Paikka oli suojassa tuulelta, mutta ilma oli kylmä kuin jää. Gale kulutti aikaa taittelemalla risuja eräästä kuivuneesta mesquite-pensaasta ja kävelemällä edestakaisin ja kuuntelemalla. Blanco sol tömisytteli jalkojaan silloin tällöin, rikkoen siten ajoittain vallitsevan hiljaisuuden. Ladd heräsi ennenkuin rupesi hämärtämäänkään. Sitten he söivät ja joivat. Kun pimeys alkoi hälvetä, satuloivat he hevosensa ja taluttivat ne solaan ja sieltä paikalle, jossa he olivat eronneet Lashista. Siellä he odottivat auringonnousua.
Galesta tuntui se viipyvän kauan. Tällainen odottaminen kiihoitti aina hänen muutenkin tulista mieltään. Hänellä ei ollut hituistakaan Laddin kärsivällisyydestä. Hän halusi toimintaa. Harmaat varjot alkoivat kirkastua ja tuo mesquite-pensaikko muodosti tumman pilkun hämärään laaksoon. Sitten nousi aurinko.
Ladd odotti kumminkin vielä. Kuta lähemmäksi toiminnan hetki tuli, sitä tyynemmäksi ja vakavammaksi hän muuttui. Gale arvaili, millaiset hyökkäyssuunnitelmat hänellä mahtoivatkaan olla, mutta hän ei kumminkaan kysynyt. Hän odotti vain määräyksiä, ollen valmis toimimaan.
Laakso muuttui aivan valoisaksi lukuunottamatta itäisen rinteen juurta. Sitten kohosi mesquite-pensaikosta savupatsas suoraan taivaalle. Tuota oli Ladd nähtävästi juuri odottanutkin. Hän veti pitkän .405:den kotelosta ja koetti tähdätä. Sitten hän irroitti patruunavyön satulansa nupista. Jokaisessa silmukassa oli patruuna, joista kukin oli neljän tuuman pituinen. Sidottuaan vyön vyötäreilleen sanoi hän:
"Tule nyt, Dick."
Ladd kulki edellä mäkeä alas, kunnes hän saapui paikalle, josta voitiin pitää silmällä laaksosta johtavaa tietä. Se oli sitäpaitsi ainoa paikka, jonka kautta voitiin tunkeutua solaan.
"Dick, sinun on jäätävä tähän. Jos joku rosvo sattuu ratsastamaan kylliksi lähelle, pudota mies satulasta… Sitten haluan saada hevosesi."
"Blanco solinko?" huudahti Gale hämmästyen enemmän Laddin pyynnöstä kuin vastahakoisuudesta luovuttaa se hänelle.
"Saanko ottaa sen?" toisti Ladd melko lyhyesti
"Ota vain, Laddy."
Hymy karkoitti hetkeksi paimenen laihojen kasvojen kylmän ilmeen.
"Myöntymisesi ilahduttaa minua. Tiedän, miten rakastat tuota hevosta. Charlie Laddkin on rakastanut hevosia, mutta niiden joukossa ei ole ollut ainoatakaan Solin vertaista. Koettelin vain hermojasi, Dick, pyytämällä hevostasi kertomatta suunnitelmaani. Voit olla aivan varma, ettei Sol tule saamaan naarmuakaan. Aion ratsastaa tuonne laaksoon ja houkutella rosvot aukealle. Niiden karbiinit eivät kanna kauaksi, mutta ne eivät pääse minun .405:teni ulottuvilta. Niiden luodit saavat kyntää maata. Ymmärrätkö?"
"Laddy, aiot siis paeta, kun rosvot rupeavat ajamaan sinua takaa, ja kun he pakenevat, ajat sinä heitä takaa. Niinkö?"
"Niin. Aion ajaa juoksua koko ajan. He eivät voi tavoittaa Solia, mutta
Sol tavoittaa heidät milloin vain haluan. Voitko kieltää sen?"
"En. Suunnitelmasi on suurenmoinen. Mutta ajattelehan, jos joku rosvo hyppää Blanco diablon selkään."
"Se onkin suunnitelmani ainoa heikko kohta. Mutta otaksun, etteivät he huomaa sitä ennenkuin liian myöhään. Mutta jos he turvautuvat siihen, voi Sol jättää Blanco diablonkin jälkeensä. Ja minähän voin sitäpaitsi milloin tahansa ampua tuon valkoisen paholaisen."
Laddin omituinen viha tuota hevosta kohtaan ilmeni hänen viimeisten sanojensa kiihkeydessä ja tavassa, millä hän työnsi leukansa esille ja sulki suunsa.
Gale laski nopeasti kätensä toverinsa olalle.
"Laddy, et saa tappaa Diabloa muuten kuin henkesi pelastamiseksi."
"Hyvä! Mutta vannon, että jos vain saan tilaisuuden, uuvutan sen kokonaan."
Hän ei puhunut enää mitään, vaan alkoi lyhentää Solin jalustimien hihnoja. Kun hän sai ne sopimaan, nousi hän selkään ja ratsasti tietä pitkin laaksoon. Hän eteni niin huolettomasti kuin hän olisi ollut matkalla juottamaan hevostaan. Mutta tuo poikittain satulassa oleva pitkä musta pyssy oli pahaaennustava.
Gale sitoi huolellisesti toisen hevosen muutamaan läheisyydessä olevaan mesquite-pensaaseen ja asettui sitten erään matalan kallionlohkareen taakse, jonka suojasta hän voi helposti nähdä kaikki tapahtumat ja ampua tarpeen vaatiessa. Hän kuvitteli Jim Lashin olevan samanlaisessa asemassa laakson toisessa päässä. Gale oli tottunut jo vaaroihin ja niiden aiheuttamiin omituisiin kiihkeihin tunteihin. Tämä pian alkava näytelmä erosi kumminkin jo alkuvalmistuksissaankin niin suuresti kaikista hänen ennen kokemistaan, että hän odotti toiminnan alkua kiihkeämmin kuin milloinkaan ennen. Hänen mielessään liikkuivat — pitkä sammumaton viha noita rajarosvoja kohtaan, uskollisuus Beldingiä kohtaan, kiihkeä halu saada kostaa kaikki kärsimänsä vääryydet, lämmin ihailu tyyntä ja leppymätöntä Laddia ja hänen täydellistä pelottomuuttaan kohtaan ja omituinen sykähdyttävä mielenkiinto tuohon vanhaan usein väiteltyyn, mutta milloinkaan ratkaisemattomaan kysymykseen: oliko Blanco sol nopeampi ja vahvempi hevonen kuin Blanco diablo. Gale tiesi tulevansa näkemään näiden molempien leppymättömäin kilpailijain välisen kilpajuoksun — kilpajuoksun sellaisen, joka muuttaa hevoset ja miehet peloittaviksi.
Ladd ratsasti noin neljännespenikulman verran laakson keskustaa kohti, ennenkuin mitään tapahtui. Sitten kajahti kimeä hirnunta tyynessä kylmässä ilmassa. Joku hevonen oli joko nähnyt tahi vainunnut Blanco solin. Ääni kuului toistamiseen tosin hiljaa, mutta selvästi. Se pani veren kiertämään nopeammin Galen suonissa. Sol pysähtyi. Sen pää kohosi vanhaan tapaan: nopeasti ja tulisesti. Gale tarkasteli kiikarillaan mesquite-pensaikkoa. Hän näki rosvojen juoksevan aukeamalle viittaillen ja huitoen. Kaukoputki toi ne niin lähelle, että hän näki miesten tummat kasvot. Äkkiä ne hajautuivat ja hävisivät pensaikkoon. Sitten hän näki vain vilahtelevia mustia ja valkoisia ruumiita. Nähtävästi rosvot pukeutuivat, latasivat pyssynsä ja satuloivat hevosensa silloin.
Suunnattuaan kaukoputkensa alemmaksi näki hän, että Blanco sol oli lähtenyt jälleen liikkeelle. Se nelisti nyt ja katkaisi toisen näljännespenikulman, ennenkuin rosvot ilmestyivät ratsain mesquite-pensaikon laitaan.
Silloin se seisahtui jälleen. Sen kimeä värisevä hirnunta kantautui selvästi Galen korviin. Rosvot ratsastivat mustilla hevosilla, jotka seisoivat rinnan liikkumattomina. Galea nauratti ajatellessaan, miten pulmalliselta tilansa mahtoikaan miehistä tuntua. Laakson keskellä oleva yksinäinen ratsastaja ei ehkä näyttänyt niin uhkaavalta kuin hänen läsnäolonsa vihjaamat mahdollisuudet edellyttivät.
Sitten näki Gale erään rosvon eroavan joukosta ja ratsastavan nopeasti laakson toisessa päässä olevaa solaa kohti. Teko voi kyllä olla luonteenomaisen pelkuruudenkin aiheuttama, mutta enemmän voitiin sitä pitää rosvojen varovaisuustoimenpiteenä turvatakseen peräytymisensä. Epäilemättä näki Laddkin tuon laukkaa-ajavan ratsastajan. Kului muutamia jännittäviä hetkiä. Ratsastaja saapui rinteelle alkaen kiivetä. Gale näki paljain silminkin, miten kallioiden välistä pöllähti valkoista savua. Silloin käänsi rosvo säikähtyneen hevosensa takaisin tasangolle ja ratsasti hurjaa vauhtia toveriensa luo.
Kimojen ja mustien muodostama lauma näytti nyt hajautuvan ja levenevän nopeasti kahdelle taholle pensaikon päästä. Valkoiset savupilvet ilmaisivat, että rosvot jo ampuivat kiihkoissaan. Ne olivat vielä kaukana tavallisen ampumamatkan ulkopuolella, mutta ne ratsastivat Laddia kohti ampuen tullessaan. Mutta Ladd ei peräytynyt, ja suuri valkoinen seisoi kuin kallio paikoillaan. Gale huomasi Blanco solin edestä nousevan pieniä tomupilviä, joita sitten nopeasti rupesi näkymään sen takaakin. Rosvojen matalalle tähdätyt luodit ponnahtelivat laakson kovasta paljaasta pinnasta. Sitten kohotti Ladd pitkän pyssynsä. Ei näkynyt ollenkaan savua, kuului vain kolme kovaa paukahdusta. Lähestyvien ratsastajain riveihin ilmestyi aukko ja sitten laukkasi muudan hevonen ratsastajatta oikealle. Blanco sol näytti kääntyvän kuin nasta ja laukkaavan laakson alinta päätä, kohti. Se sivuutti Galen ja pyörsi oikealle juosten nopeasti. Sitä ajoi nyt takaa viisi rosvoa, jotka laskettivat täyttä laukkaa huutaen ja ampuen ja ollen nähtävästi aivan varmat saaliistaan. Ladd pidättäytyi ampumasta kääntyillen vain yhtämittaa satulassa.
Gale näki, miten Laddin ja rosvojen välinen matka vähitellen piteni, ja huomasi selvästi, milloin Ladd vähensi Solin vauhtia. Ladd koetti nähtävästi viekoitella rosvoja Galen aseman edustalle, ja äkkiä huomasi Gale, että hän luultavasti onnistuisikin aikeissaan. Rosvot, jotka ratsastivat kuin paimenet, lähenivät puoliympyrässä ja oikaisivat aina silloin kun sellaiseen oli tilaisuutta. Muudan pieni ja jäntevä mies, joka istui korkealla hevosensa selässä kuin kilparatsastaja, oli monta metriä tovereistaan edellä. Hän näytti pääsevän ampumamatkan päähän Laddista, mutta hän ampui kai liian korkealle, koska eivät hänen luotinsa pölähdyttäneet tomua Solin takaa. Gale oli valmis ampumaan. Blanco sol painoi menemään niin, että sen tahdikas kavioiden kapse kuului selvästi. Se juoksi vaikeudetta.
Gale koetti tyynnyttää sydämensä ja valtimoidensa kiivasta sykintää ja käänsi katseensa jälleen lähimpään takaa-ajajaan. Tämä rosvo oikaisi juuri pitäen pyssyä pystyssä kädessään ja lähestyen nopeasti. Matka oli pitkä, melkein viisisataa metriä. Galella ei ollut aikaa asettaa remingtoninsa tähtäintä paikoilleen, mutta hän tunsi pyssynsä ja tähdäten kylmästi nopeasti liikkuvaan ratsastajaan alkoi hän ampua. Ensimmäinen luoti sattui maahan hevosen eteen jyrsäisten liikkeelle suuren tomupilven ja pannen ratsun hyppäämään kuin aidan yli. Pyssy oli automaattinen eikä Galen tarvinnut muuta kuin painaa liipasinta. Hän huomasi nyt, että muutkin rosvot olivat samassa linjassa ja ampui nopeasti monta laukausta peräkkäin. Äkkiä hyppäsi etummainen hevonen suonenvedontapaisesti, ei ylös eikä syrjään, vaan suoraan eteenpäin, syöksyen sitten maahan ja heittäen ratsastajansa menemään kuin katapultin. Sitten se piehtaroi ja potki, nousi puoleksi ylös, mutta kaatui jälleen ja jatkoi potkimistaan. Sen ratsastaja ei liikahduttanut jäsentäkään.
Muut rosvot pidättivät nopeasti kiitävät hevosensa pyörtäen takaisin paetakseen tuota näkymätöntä patteria. Gale täytti uudestaan pyssynsä makasiinin. Hän pidättäytyi tarpeettomasta ampumisesta ruveten tarkemmin seuraamaan alempana tapahtuvaa taistelua. Ladd alkoi ampua Solin juostessa. .405 paukahti kimeästi ja sitten taas. Raskaat luodit kynsivät maata laakson leveydeltä. Ladd tähtäsi tarkasti ja ampui harvaan välittämättä noista Solin takaa ja sivuilta nousevista pienistä tomupilvistä. Rosvot ajoivat häntä takaa kuin mielettömät ladaten ja ampuen yhtämittaa. Ne ampuivat kymmenen kertaa siihen kuin Ladd ampui kerran, mutta sittenkin turhaan. Laddin kuudennen laukauksen kajahdettua horjahti eräs rosvo taaksepäin, heitti karbiininsa menemään ja vyöryi satulasta jääden riippumaan jalustimesta. Säikähtynyt hevonen laukkasi tiehensä laahaten ratsastajan mukanaan pitkin tomuista maata.
Gale oli päättänyt seurata jokaista tuon kilpailun erikoiskohtaa, mutta tapahtumat seurasivat niin nopeasti toisiaan, ettei hän saanut täyttä selvyyttä kaikesta. Ladd oli tyhjentänyt yhden makasiinin ja Blanco sol paransi nyt vauhtiaan. Se jätti takaa-ajajat kauas jälkeensä. Sitten näytti siltä, että rosvot luulivat Laddin pakenevan. Ne pysähtyivät nopeasti ja näyttivät neuvottelevan. Mutta se oli kohtalokas erehdys. Blanco sol hiljensi vauhtiaan ja seisahtui muutamien pitkien laukkojen jälkeen poikittain rosvoihin. Ladd ampui noita yhteen ryhmään kokoutuneita miehiä. Kului hetkinen. Sitten kuuli Gale, miten luoti sattui maahan, näki tomun pölähtävän ja kuuli luodin läiskähtävän kallioon ja viheltävän sitten tiehensä. Vasta sitten huomasi hän erään rosvon suistuvan satulasta suulleen maahan. Teräsmanttelinen luoti oli lävistänyt hänet keskeyttämättömällä matkallaan Galen aseman taakse.
Jäljellä olevat pari rosvoa kannustivat nyt hurjasti hevosiaan laakson toista päätä kohti. Mutta Ladd pani Solin niiden jälkeen. Galesta näytti, vaikka hän totesikin olevansa kiihoittunut ja puolueellinen, että nuo toiset hevoset olivat Blanco soliin verrattuina kuin etanoita. Rosvot erosivat. Toinen suuntasi kulkunsa laakson itäistä päätä kohti ja toinen ratsasti takaisin mesquite-pensaikkoon. Ladd pysytteli tämän jälkimmäisen jäljessä. Sitten ilmaisivat pienet savupilvet ja pyssyn etäiset laukaukset, että Jim Lashkin oli yhtynyt leikkiin. Hän ei onnistunut tekemään kumminkaan muuta kuin palauttamaan rosvon takaisin laaksoon. Mutta Ladd oli käännyttänyt toisenkin ratsastajan, ja nyt olivat nuo molemmat rosvot kivisen rinteen laella olevan Lashin ja tasangolla olevan Laddin välissä. Roistot koettivat ratsastaa niin nopeasti kuin heidän hevostensa kavioista vain lähti välttyäkseen joutumasta saarroksiin. Mutta ainoastaan toinen pääsi pakoon, ja hän tuli ratsastaen henkensä edestä laakson itäistä seinämää kohti. Blanco sol aloitti jälleen miellyttävän ja kauniin juoksunsa. Se tavoitti tavoittamistaan, vaikka sen vauhti ei vielä ollutkaan nopeimmillaan. Ratsastaessaan laakson päätä kohti ampui rosvo kahdeksan kertaa, kuten Gale vartavasten laski, mutta luodit sattuivat matalalle tahi kauas sivuille. Huomattuaan sen heitti mies karbiininsa menemään ja menetti kaiken malttinsa päästäiseen vain pakoon.
Noin viisisataa metriä Galesta vasemmalle käänsi rosvo hevosensa rapautuneelle rinteelle ja alkoi kiivetä. Hevonen oli mainio, paljon rohkeampi kuin sen ratsastaja. Mutkitellen sinne tänne nousi se vain ylemmäksi, ja kun Ladd saapui rinteen alle, oli se jo kaukana rosoisten ja kovertuneiden kallioiden välissä. Pari kertaa kohotti Ladd jo pitkän pyssynsä, mutta ei kumminkaan ampunut. Gale luuli, ettei vartijan pidättyväisyys johtunut säälistä meksikolaista, vaan tämän mainiota ja uskollista hevosta kohtaan. Ylemmäksi ja ylemmäksi se kiipesi, keltaiset tomupilvet pölähtelivät ja silloin tällöin vyöryi suuria kiviä kolisten ja jyristen rinnettä alas. Tuntui aivan uskomattomalta, että joku hevonen, kuormitettu tahi kuormittamaton, voi löytää jalansijaa ja pysytellä noilla kapeilla penkereillä ja luhistuvilla, viettävillä kielekkeillä. Mutta se jatkoi vain kiipeämistään varmasti kuin vuoristolammas, ja päästyään viimein viimeisen pengermän laelle, seisoi se hetkisen paikoillaan kuvastuen selvästi sinistä taivasta vasten. Sitten se katosi. Ladd istui kahareisin Blanco solin selässä katsoen ylöspäin. Miten paimen mahtoikaan ihailla rosvon urhoollista juoksijaa!
Gale, jonka ihmetys oli hämmästyttänyt sanattomaksi, hyppäsi nopeasti seisoalleen ja huusi keuhkojensa koko voimalla:
"Ole varuillasi, Laddy!"
Muudan suuri hevonen lähestyi sivulta paimenta kuin valkoinen juova. Blanco diablo! Verraton ratsastaja keinui tahdissa sen satulassa. Gale aivan tyrmistyi. Sitten hän muisti tuon rosvon, jota Lash oli ampunut ja sitten karkoittanut solan suulta. Tuo mies oli palannut pensaikkoon ja satuloinut Beldingin lemmikin. Tapahtumain aiheuttaman jännityksen kestäessä, kun Ladd tarkkaavaisesti katseli kiipeävää hevosta, läksi tämä viimeinen rosvo ratsastamaan tuulen nopeudella läntistä solaa kohti. Oli hyvin mahdollista ja luultavaakin, ettei hän tiennyt Galen olevan siellä sitä vartioimassa, ja varmasti toivoi hän voivansa sivuuttaa Laddin ja Blanco solin.
Kannuksen kosketus pani Solin syöksymään eteenpäin katkaisemaan rosvon kulkua. Diablo juoksi täyttä vauhtia, mutta etäisyys ja kulma suosivat Solia. Rosvolla ei ollut pyssyä, vaan ainoastaan pistooli, jonka hän oli puristanut kouraansa, ollen valmis ampumaan. Mies istui satulassa niinkuin se olisi ollut hänen tavallinen tuolinsa. Gale näki Laddin kumartuvan ja pudottavan luodikkonsa hiekalle. Hän ei halunnut joutua kiusaukseenkaan haavoittaa Beldingin lempihevosta.
Sitten Gale istui lumottuna ja henkeään pidättäen katsellessaan hevosten tuloa suoraan kohti. Blanco diablo juoksi matalana ja nopeasti kuin antilooppi, ollen hurjan ja peloittavan näköinen pirullisuudessaan, oikea sodan, veren ja kuoleman hevonen. Se näytti voittamattomalta. Galen ei tarvinnut muuta kuin katsoa sen suurenmoista juoksua ruvetakseen epäilemään Blanco solin etevämmyyttä. Hän oli kuin lumottu. Hän olisi helposti voinut ampuakin rosvon, mutta sellainen ajatus ei juolahtanut hänen mieleensäkään. Välimatka lyheni kumminkin nopeasti. Oli jo ilmeistä, ettei rosvo voinut päästä solaan ennen Laddia. Hän huomasikin sen kääntyen vasemmalle ja tyhjentäen kuudestilaukeavansa käännöksessä. Tummin, hehkuvin kasvoin syöksyi hän Galen ohi.
Blanco sol tulla jyristi laakson poikki ja sitten toisen jälkeen suoraan laakson toista päätä kohti. Diablo oli tyyni ja Sol kiihtynyt, ja siinä olikin edellisen ainoa etevämmyys. Molempain hevosten juoksu oli nopeaa, kaunista ja suurenmoista. Kun Blanco sol paransi vauhtiaan, alkaen tavoittaa kilpailutoveriaan, riemuitsi Gale ja huusi kuin hullu. Nopeasti liikkuvat kaviot panivat liikkeelle oikeita tomupilviä. Rosvo kääntyi satulassaan ja ampui, mutta Ladd kumartui hevosensa kaulalle.
Diablon ja Solin välinen matka lyheni metri metriltä. Alussa oli se ollutkin melko pitkä, sillä rosvo löi ja kannusti, kannusti ja löi hevostaan alituisesti, kääntyi satulassaan ja ampui syöksyen sitten jälleen eteenpäin. Kiertäessään laakson ylintä päätä kääntyi hän liian äkkiä kallioiden keskellä.
Kaikki pirullisuus, mitä Blanco diablossa oli, näyttäytyi sen syöksyessä jälleen alaspäin. Outo ja julma kuolainten ja kannusten käyttö, hurja ratsastaja, joka oli imeytynyt selkään kuin iilimato, huudot ja ampuminen kiihdyttivät sen muutenkin hurjaa luontoa. Se juoksi niin, että se alkoi kompastella. Mutta se ei voinut kärsiä tuota takanaan tulevaa taipumatonta hevosta. Blanco solin juoksu oli kuin jokin varma, säälimätön ja pakottava voima — vakavampi, voimakkaampi ja nopeampi jokaisen pitkän ihmeellisen askeleen jälkeen.
Rosvo koetti ohjata Diablon lähemmäksi rinnettä ja paeta samaa tietä kuin toverinsakin. Mutta Diablo oli oikullinen. Se juoksi hurjasti, mutta vähentyvin nopeuksin. Tuo sulavasti liukuva valkoinen kaunis vauhtikone tuli vain lähemmäksi.
Sitten, kuin nopeasti toisiaan seuraavat huikaisevat salamat, syöksyivät nuo molemmat hevoset muutamaan syvänteeseen ja katosivat tomupilveen.
Gale tuijotti jäykin katsein. Kaukainen ampuminen kantautui hänen kovasti jyskyttäviin korviinsa. Sitten hän odotti melkein sietämättömin epäilyksin.
Pian ilmestyi eräälle laaksossa olevalle töyräälle jotakin valkoisempaa kuin taustaa vasten näkyvät harmaat tomupilvet. Gale ojensi kaukoputkensa. Kirkkaassa ympyrässä loisti Blanco solin jalomuotoinen pää korvista turpaan ulottuvine mustine juovineen. Nyt se taivutti kaulansa. Sitten hän näki Laddin istuvan satulassa.
Paimen talutti Blanco diabloa — uupunutta, murtunutta ja laahustavaa
Diabloa, jonka selässä ei ollut enää ratsastajaa.