XII.
HELVETINKUILU.
Tie kulki muutaman, aukon laidassa olevan äärettömän suuren kuilun reunaa ja sitten alemmaksi ja alemmaksi punaseinäiseen siniutuiseen sokkeloon.
Kierrettyään erään terävän kulmauksen hämmästyi Gale äkkiä huomatessaan, että halkeama vietti ja leveni laaksoksi. Se oli niin viheriä, suloinen ja kaunis tämän jylhän punaisen ympäristön keskellä, että Gale tuskin uskoi silmiään. Blanco sol hirnui iloisesti vainutessaan vettä. Sitten Gale huomasi suuren reiän, jonkunlaisen syvänteen tuossa kimaltelevassa laavassa, tumman, kylmän ja varjoisan lähteen. Oli selvää, että sadeaikana vesi virtasi laaksoon. Hieno, punertava hiekka peitti maanpinnan, josta tunkeutui runsaasti esiin pitkää viheriää ruohoa. Laaksossa kasvoi mesquite-pensaita ja palo verdejä, joiden lukumäärä lisäytyi vähitellen niin, että ne muodostivat näköalaa peittäviä tiheikköjä.
"Tämä on varmasti enemmän kuin odotinkaan!" huudahti Ladd. "Mikä verraton lymypaikka! Voimme piiloutua tänne pitkiksi ajoiksi. Pojat, näin vuoristolampaita, noita oikeita vuoristojen suursarvia. Mitä ajattelette tästä kaikesta?"
"Luullakseni olemme saapuneet yaquin metsästysmaille", vastasi Lash. "Tuo kulkemamme tie on varmaankin satoja vuosia vanha. Se on syöpynyt syvälle raudankovaan laavaan ja kulunut sileäksi."
"Niin, minun on myönnettävä, että Belding oli oikeassa intiaaniin nähden. Ja voin aavistaa, että Rojaksen päivät loppuvat jossakin tuon helvetinkuilun liepeillä."
Leiriydyttiin muutamalle tasaiselle paikalle. Yaqui juotti hevoset ja ajoi ne sitten laaksoon laitumelle. Aterian valmistuttua istuuduttiin syömään väsyneinä ja vakavina. Epäilyksien aiheuttama jännitys yhtyi pitkän matkan väsyttäviin seurauksiin. Mercedes oli tyyni, mutta hänen tummat silmänsä liekehtivät kalpeissa kasvoissa. Yaqui tarkasteli häntä ja muut katsoivat häneen lausumattomin ylpeyden tuntein. Äkkiä kiersi Thorne huopapeitteen hänen ympärilleen ja hän näytti nukkuvan heti. Hämärä synkkeni ja nuotio alkoi palaa kirkkaammin. Kylmä tuuli liehutteli Mercedeksen tummaa tukkaa peittäen suortuvilla hänen otsansa.
Yaquin tarkoituksista ja suunnitelmista ei saatu paljon selville, mutta hänen käyttäytymisensä tyynnytti Thornenkin. Tämä nojautui kokoamaansa risukimppuun katsoen synkästi nuotioon ja sitten jonkun ajan kuluttua liikkumattomaan vaimoonsa.
Paimenet ja Thorne keskustelivat kumminkin hiljaa. He olivat aivan varmat, ettei Rojas miehineen ehdi tälle lähteelle ennenkuin huomenna keskipäivällä. Ja jo paljon ennen heidän tuloaan luulivat paimenet saavansa puolustussuunnitelmansa valmiiksi. Miten tämä puolustus tulisi tapahtumaan ja missä, olivat asioita, joita paimenet punnitsivat vakavasti. Ladd otaksui yaquin vievän heidät johonkin valloittamattomaan paikkaan, josta samalla tulee muodostumaan heidän takaa-ajajiensa kuolinportaat. He ajattelivat kaikkia mahdollisuuksia, ja vaikka he olivatkin väsyneet, jatkoivat he vain keskusteluaan.
"Minua hämmästyttää, että Rojas läksi ajamaan meitä takaa", sanoi Thorne kiihkeän intohimon vääristämin, laihtunein kasvoin. "Hän on seurannut meitä tänne kauheaan erämaahan huolimatta siitä, että hän voi menettää miehensä, hevosensa ja ehkä henkensäkin. Hän on vain rosvo eikä hän tule tänne saadakseen kultaa. Jos hän aikoo päästä täältä, saa hän ponnistella äärettömästi ja kärsiä suuria puutteita. Ja kaikki tuo tapahtuu vain avuttoman pienen naisen — ja vain naisen vuoksi. Jumalani, en voi ymmärtää sitä."
"Varmasti — vain naisen vuoksi", vastasi Ladd nyökäyttäen vakavasti päätään.
Seurasi pitkä vaitiolo, jonka kestäessä miehet katsoivat vain tuleen. Jokainen aavisti ehkä hämärästi Rojaksen rakkauden tahi vihan äärettömän voiman, tahi näkivät he kuin vilahdukselta ihmisten intohimojen pohjattoman syvyyden. Lepattavat liekit valaisivat ainoastaan tyyniä, kovia ja vakavia kasvoja —
"Nukkukaa!" sanoi yaqui.
Thorne kietoutui huopapeitteeseensä ja paneutui pitkäkseen aivan
Mercedeksen viereen.
Muutkin laskeutuivat vihdoin levolle ojentaen jalkansa tuleen päin, mutta uni pakeni Galen silmistä. Hänen silmänsä olivat väsyneet, mutta ne eivät pysyneet kiinni, hänen ruumiinsa kaipasi lepoa, mutta hän ei sittenkään voinut maata hiljaa. Yö oli pimeä ja synkkä, ja tämän laavan ympäröimä laakso oli täynnä vaaroja. Pimeä, samettimainen taivas, johon valkoiset tulenliekit kuvastuivat, näytti olevan aivan lähellä. Kaikkialla vallitsi kuolemanhiljaisuus. Mikään ei liikkunut, mikään Galen ruumista lukuunottamatta ei näyttänyt elävän. Yaqui istui kuin laavasta veistetty kuvapatsas. Toiset nukkuivat liikkumattomina suullaan. Mahtoivatko he jo seuraavana yönä nukkua samassa asennossa milloinkaan heräämättä? Gale tunsi, miten hänen lihaksensa supistuivat ja vapisivat. Vaikka hän olikin tottunut erämaahan ja sen aiheuttamiin tunnelmiin, tuntui hänestä kumminkin tänä yönä, että sen laavan ja salaperäisyyksien paino musersi hänet alleen.
Hetken kuluttua nousi hän istumaan ja katseli tuleen. Nellin suloiset kasvot vilahtelivat kuin haamu vaaleasta savusta — hehkuivat, punastuivat ja hymyilivät hänelle kekäleiden seasta. Muitakin kasvoja näkyi sieltä — sisaren, ja sitten äidin. Gale tukahdutti nuo hellät muistot. Tämä autio erämaa peloittavine hiljaisuuksineen ja synkkine helvetin lupauksineen huomiseksi ei ollut mikään sopiva paikka luonteen heikontamiseksi rakkaiden ja kodin ajattelemisella. Mutta sen kiduttava näennäinen mahdottomuus oli, että tämä juuri oli sellainen paikka ja sellainen yö, jossa ja jolloin tuollaiset ajatukset kiusaavat ihmistä.
Silloin tällöin nousi hän kävelemäänkin mesquite-pensaitten välisille varjoisille käytäville. Kun hän palasi, tuli yaqui häntä vastaan. Gale ei hämmästynyt ollenkaan, sillä hän oli tottunut intiaanin omituiseen huolenpitoon. Mutta nyt, ehkä senvuoksi, että hän itse oli niin syvissä ajatuksissa rakkauden ja surun painaessa hänen mieltään ja syvien ja polttavien aavistusten ennustaessa kamalaa taistelua, halusi hän kumminkin lähemmin tarkastella yaquia. Mutta se oli tietysti hyödytöntä. Intiaani oli yhtä tutkimaton, hiljainen ja omituinen kuin ennenkin. Mutta nopeasti ja voimatta sitä selittää tunsi Gale yaquin inhimillisen myötätunnon. Se oli kaukaista, kuten kaikki muukin tuossa intiaanissa, mutta hän tunsi sen kumminkin. Villi käveli hiljaa hänen rinnallaan, katsomatta ja koskematta häneen ja sanomatta sanaakaan. Hänen ajatuksensa olivat niin tutkimattomat kuin ei hänenlaisillaan ihmisillä olisi ollut järkeä ollenkaan. Kumminkin tunsi Gale hänen tunteittensa voimakkuuden ja muisti samalla intiaanin viimeiset elinvaiheet. Hänen kotinsa oli hävitetty, hänen kansansa oli viety orjuuteen vieraalle maalle, hänen vaimonsa ja lapsensa oli erotettu hänestä ja tapettu. Mitä oli yaqui odottanut elämältä? Mitä oli ollut hänen sydämessään silloin? Mitä hän nyt ajatteli? Gale ei voinut vastata näihin kysymyksiin. Mutta hänen ja yaquin väliset eroavaisuudet, jollaisia hän hämärästi oli tuntenut olevan sivistyneen ihmisen ja villin välillä, haihtuvat hänen mielestään ikuisiksi ajoiksi. Yaqui otaksui kai olevansa jonkunlaisessa velassa Galelle ja kun otettiin huomioon yaquin ankarat ja jalot kunniakäsitteet, aikoi hän sen nyt maksaa. Intiaanin läsnäolo ei tuonut kumminkaan nyt näitä ajatuksia Galen mieleen. Muistaen erämaan omituisen ja selvittämättömän vaikutuksen otaksui Gale, että villi ja valkoinen mies olivat tehneet liiton, joka ei ollut vähemmän veljellinen senvuoksi, ettei sitä voitu selittää.
Aamu alkoi jo melkein sarastaa, ennenkuin Gale sai unta. Sitten valkeni päivä, mutta aurinko oli vielä piilossa ylätasangon laidan takana. Hevoset tulivat laaksosta ja hirnuivat vettä. Nopean aamiaisen jälkeen piiloitettiin kuormat laavassa oleviin kuoppiin. Satulat jätettiin samoihin paikkoihin, jonne ne oli irroitettaessa laskettu, ja hevoset saivat mennä laitumelle mihin ne vain halusivat. Vesisäiliöt täytettiin, ruokaa sullottiin laukkuihin ja huopapeitteet käärittiin. Sitten läksi yaqui kapuamaan jyrkkää laavarinnettä ja muut seurasivat häntä.
Hänen seuraamansa suunta johti kuilun oikealle, juuri sen tien vastakkaiselle puolelle, jota he olivat laskeutuneet laaksoon. Rinne oli jyrkkä, ja koska miehillä oli kuormat selässä, edistyi heidän matkansa hitaasti. Mercedes oli nostettava jyrkemmille penkereille ja halkeamien yli. He sivuuttivat paikkoja, joissa kuilun reunat eivät olleet kuin muutamia metrejä toisistaan. Vihdoin etäytyivät ne erilleen ja punainen utuinen aukko ammotti heidän vierellään. Yaqui poikkesi tieltä ja alkoi kavuta alemmaksi laavan rosoisia ja kuoppaisia ulkonemia pitkin, jotka muodostivat kuilun reunan. Joskus riippui hän aivan jyrkänteitten yllä. Muut voivat seurata häntä mitä suurimmin vaikeuksin. Heidän kulkiessaan kapeilla jalanlevyisillä penkereillä oli Mercedestä tuettava. Choyat olivat sielläkin estämässä kulkua. Vihdoin pysähtyi intiaani eräälle kapealle tasaiselle laavapenkereelle ja hänen toverinsa saivat olla äärettömän varovaiset ja huolelliset päästäkseen samalle paikalle.
Tämän penkereen takalaidassa, choyien välissä, oli jonkunlainen matala syvennys, jonka pohjalla oli multaa. Ladd sanoi sitä pakopaikaksi, jota vuoristolampaat olivat käyttäneet monta vuotta. Yaqui levitti huopapeitteet lattialle, vei vesisäiliöt ja eväslaukun sinne ja pyysi sitten nöyrin viittauksin, jotka kumminkin olivat käskevät, Mercedestä menemään sinne. Muutamat seuraavat liikkeet ja sanat selittivät hänen suunnitelmansa. Mercedes oli piilotettava tähän luoksepääsemättömään paikkaan. Miesten oli kierrettävä vastakkaiselle penkereelle ja suljettava lähteelle johtava tie.
Gale kiinnitti huomionsa tämän kotkanpesän muotoon. Niin villinnäköisessä ja rosoisessa paikassa ei hän ollut vielä ikinä ennen ollut. Ainoastaan vuoristolammas olisi voinut kiipeillä ylemmillä rinteillä ja vieressä olevalla liukkaalla laavajyrkänteellä. Alempana oli kokonainen kimalteleva choya-vyöhyke, joka reunustaessaan näköjään pohjatonta kuilua oli kuin huurteessa auringonpaisteessa.
Ladd valitsi pyssyjen joukosta keveimmän ojentaen sen Mercedekselle.
"Varmasti on hyvä varustautua kaiken varalta", sanoi hän suoraan. "On mahdollista, ettette tätä ikinä tarvitse mutta jos teidän on —"
Hän lopetti siihen, mutta hänen keskeytyksensä oli merkityksellinen. Mercedes vastasi hänelle pelottomin ja lannistumattomin katsein. Thorne oli miesten joukossa ainoa hermostunut. Hänen jäähyväisensä vaimolleen olivat liikuttavat ja nopeat. Sitten hän ja paimenet läksivät varovaisesti seuraamaan yaquia.
He kiipesivät harjanteen korkeudelle ja seurasivat sitten kuilun reunaa. Kun he tulivat halkeaman laidalle ja saapuivat sen kapeimmalle kohdalle, voitiin yaquin käytöksestä huomata, että hän aikoi hypätä sen yli. Ladd ei sallinut intiaanin kumminkaan täyttää aikomustaan. Sitten he jatkoivat matkaansa kuilun reunaa, kunnes he saapuivat paikalle, jossa monta laavasiltaa vei sen yli. Kuilu oli toisin paikoin hyvin syvä ja toisin paikoin taas tukkeutunut. Aukolla ei ollut nähtävästi suoraa suuta alempana olevaan laaksoon. Sen pohja oli kumminkin selvästi paljon alempana kuin lähde.
Sitten kuin oli päästy kuilun yli, löydettiin tie heti. Se poikkesi kauemmaksi reunasta. Yaqui viittasi kädellään oikealle, jossa tulivuoren aukon rosoisessa rinteessä oli luolia, halkeamia ja kuoppia piilopaikoiksi ainakin sadalle miehelle. Yaqui riensi tietä pitkin eräälle korkeammalle paikalle ja pian näkyikin hänen liikkumaton tumma vartalonsa taivasta vasten. Paimenet ja Thorne valitsivat muutaman syvän kuopan, josta johti useita kylliksi syviä uria kaikille suunnille. Laddin mielestä oli paikka yhtä hyvä kuin joku toinenkin, ehkä ei niin hyvin piilotettu, mutta vapaampi tuosta peloittavasta choyasta. Miehet laskivat pyssynsä ja pistoolinsa maahan ja irroitettuaan raskaat patruunavyönsäkin istuutuivat he odottamaan.
Heidän valitsemansa paikka oli aivan jyrkänteen reunalla ja ehkä noin viidensadan metrin päässä vastakkaisesta reunasta, joka näytti nyt olevan paljon heidän alapuolellaan. Kimaltelevat punaiset kalliot olivat petollisen ja vaarallisen näköiset. Jyrkänteen pinnassa oli tuhansia penkereitä ja kuoppia, toisena hetkenä näytti se kohtisuoralta ja toisena taasen loivalta rinteeltä. Thorne näytti heille paikan, jossa hän luuli Mercedeksen olevan piilossa, Ladd valitsi toisen kohdan ja Lash lopulta kolmannen. Gale etsi näkemäänsä choya-penkerettä, joka oli sijainnut Mercedeksen piilopaikan alapuolella, ja kun hän oli löytänyt sen, vastustivat monet hänen väitettään. Silloin tarttui Gale kaukoputkeensa todistaakseen olevansa oikeassa. Kun hän oli asettanut sen sopivaksi välimatkalle, erottautuivat choyat, penkere ja lammasten turvapaikka selvästi rosoisen rinteen pinnasta. Heidän kaikkien mielestä oli yaqui piilottanut Mercedeksen niin hyvin, että ainoastaan korppikotkan terävät silmät voivat hänet huomata.
Jim Lash ryömi erääseen varjoiseen paikkaan, ruveten tyynesti odottamaan. Ladd oli levoton, kärsimätön ja valpas. Hän nousi aina vähän ajan kuluttua tarkastamaan pitkää rinnettä ja oikealla olevaa harjannetta, jolla yaqui seisoi liikkumatonna. Thorne muuttui vaiteliaaksi hitaan synkän raivon kiehuessa hänen mielessään. Gale ei ollut tyyni eikä vapaakaan hivuttavasta epäluulosta sekä kiihtyvästä vihasta. Mutta hän koetti olla ajattelematta tuota ratkaisematonta taistelua niin paljon kuin suinkin.
Hänestä tuntui äkkiä kuin hän ei olisi vielä käsittänytkään tämän erämaan hämmästyttävää luontoa. Tuolla oli tuo äärettömän pitkä punainen rinne, jonka alimmaiset harjut vihdoin muuttuivat valkoisiksi, sinistä merta vasten näkyviksi hiekkatöyryiksi. Kylmä säteilevä vaaleus, valkoinen aurinko, taivaan tummansininen väri ja kaikkialla hänen ympärillään leviävän rajattoman lakeuden aiheuttamat tunteet ilmoittivat, että hän oli jotensakin korkealla. Etelässä sulautui tuo punainen autius yksinkertaisesti etäisyyteen. Aukkoja täynnä olevat tasangot kohosivat korkein tummin penkerein jylhiä vallitsevia huippuja kohti. Kun Gale käänsi katseensa noiden kenttien ja huippujen suurenmoisuudesta, näytti alempana oleva kuilu mitättömältä kuopalta. Mutta kuta kauemmin hän katsoi, sitä leveämmäksi, syvemmäksi ja rosoisemmaksi se muuttui. Ei, hän ei voinut ymmärtää tämän seudun suuruussuhteita eikä etäisyyksiä. Siellä oli liian paljon katseltavaa. Mutta tapa, jolla luonto oli muodostanut tämän hämmästyttävän laavamaailman, järkytti hänen mieltään.
Sillä aikaa kuluivat tunnit. Kun aurinko nousi korkeammalle, hävisi tuo kirkas teräksenharmaa väri, sininen utu sakeni ja laavan kimalteleva pinta muuttui hitaasti punaisemmaksi. Ladd hämmästyi huomatessaan, ettei yaquia enää selvästi näkynytkään. Jim Lash ryömi esille varjoisesta kuopastaan ja kiinnitti patruunavyön uumilleen. Hänen pienet harmaat silmänsä tarkastelivat laavarinteen ylhäältä alas asti, pysähtyivät epäillen erääseen kohtaan ja alkoivat sitten jälleen tutkia ylätasangon itäistä autiota puoliskoa.
"Kylläpä näköni onkin muuttunut huonoksi", sanoi hän. "Ehkä se on tuon kirotun pensaikon kimaltelevan laavan syy. Kumminkin, mitä ovat nuo ryömivät pisteet tuolla?"
"Nyt huomaan minäkin ne", vastasi Ladd. "Ne ovat vuoristolampaita."
"Älä ollenkaan arvaile, Laddy. Dick, ojennahan kaukoputkesi tuonne rinteelle päin."
Gale pani kaukoputkensa kuntoon ja alkoi etsiä laavarinteeltä, ensin aivan läheltä ja sitten kauempaa. Pian vakautui putki yhteen kohti.
"Näen kuusi ruskeata pientä eläintä, jotka ovat kuin lampaita. Mutta en osaa erottaa vuoristolammasta antiloopista."
"Varmasti ovat ne suursarvia", sanoi Ladd.
"Sinun on katsottava tuonne itään päin tuon pitkän harjanteen juurelle, jos haluat saada selville, mitä minä näen", lisäsi Jim.
Kaukoputki nousi ja kiersi, heilui hetkisen, mutta asettui sitten paikoilleen kuin kallio. Syntyi painostava vaitiolo.
"Neljätoista hevosta — pari kuormitettua, muutamia ratsastajien kanssa ja muutamia ilman", sanoi Gale hitaasti.
Yaqui ilmestyi kaukaa tielle ja lähestyi nopeasti. Äkkiä hän huomasi miehet, pysähtyi, heilutti käsivarttaan ja viittasi. Sitten hän katosi kuin laava olisi niellyt hänet.
"Tuo kaukoputki on hyvä olemassa", sanoi Jim nopeasti. "Näen aivan punaista, ilmoitan sen teille… Vaikka silmäni ovatkin huonot, olivat ne kumminkin oikeassa. Rojas on poikennut tieltä miehineen."
"Jim, ethän voine tarkoittaa että he ovat alkaneet kiivetä tuota kauheata rinnettä?" kysyi Ladd.
"Varmasti! He ovat sekä tulossa tänne että menossa alaspäin."
"Ehkä Rojas on tullut hulluksi, mutta alkaa näyttää siltä kuin —"
"Laddy, saat ampua minut, ellei tuo meksikolaisjoukko ole nyt hävinnyt näkyvistä! Koko sakki katosi kuin maan alle tuon puolen penikulman päässä olevan kummun juurella."
"Varmasti ovat ne jonkun harjanteen takana tahi sitten ovat ne painuneet johonkin uraan", vastasi Ladd. "Ne tulevat kyllä jälleen näkyviin hetken kuluttua. Olkaa varuillanne, pojat, sillä luullakseni Rojas hajoittaa miehensä laajalle."
Minuutit kuluivat, mutta ei mitään nähty liikkuvan tuolla punaisella rinteellä. Jokainen mies ryömi edulliselle paikalle rapautuneen laavarinteen reunalle. He kurkistelivat varovaisesti pienistä halkeamista tahi jonkun kielekkeen takaa, ja heidän piilopaikkansa pienuus ei päästänyt heitä etääntymään kauaksi toisistaan. Laddin mumina muuttui karjahtelemiseksi ja sitten samanlaiseksi hiljaisuudeksi kuin oli ominaista hänen tovereilleen. Silloin tällöin katsoivat muut kysyvästi Galeen. Mutta ei kaukoputkellakaan voitu sen enempi kuin paljailla silmilläkään huomata pienintäkään liikuntaa laavamäellä. Epäluulojen hitaasti enentyessä kului pitkä tunti.
"Varmasti on kaikki muuttumaisillaan yhtä omituiseksi kuin yaqui", sanoi vihdoin Ladd.
Intiaanin omituinen kasvojen ilme, hiljainen toiminta ja synkkä luonne ei ollut todellakaan voinut olla vaikuttamatta miehiin. Sitten tämä eriskummainen, autio ja synkkä seutu lisäsi vielä tuota mystillisyyden tunnetta. Ja kun nyt vielä Rojaksen miesten katoaminen, pitkä hiljainen odotus ja näkymättömien vihollisten ryömimisen ja yhä lähemmäksi kiertämisen aiheuttama varmuus lisäsivät tilanteeseen viimeisen tunnin, niin se ei tuntunut ollenkaan todelliselta.
"Alan epäillä, että nuo meksikolaiset suunnittelevat jotakin konnankoukkua", sanoi Jim. "Tahi ehkä emme ole ymmärtäneet Rojasta oikein… Kun nyt vain jotakin pian tapahtuisi!"
Kun Lash, joka oli tyyni ja ärsyttävän välinpitämätön vaaran hetkellä, alkoi hermostua, oli se salaa esiytyvän epätodellisuuden merkillisin vaikutus.
"Pojat, katsokaa tarkasti tuonne vasemmalle, suunnilleen kolmensadan metrin päähän!" huudahti Lash äkkiä. "Tuonne choyien taakse, laaksossa oleviin uriin. Ensin luulin sitä lampaaksi, mutta siellä onkin yaqui! Hän ryömii nopeasti kuin sisilisko. Ettekö huomaa häntä?"
Kului hetkinen, ennenkuin Jimin toverit saivat selville yaquin olinpaikan. Matalana kuin käärme kiemurteli hän eteenpäin uskomattoman nopeasti. Hänen etenemisensä oli senkinvuoksi huomattava, että hän näytti kulkevan noiden pelättyjen choyain alitse. Joskus hän pysähtyi, nosti päätään ja katsoi. Hän oli suorassa viivassa erääseen suureen laavaympyrään, joka oli korkeammalla kuin muut rinteen kohdat. Se oli noin neljänsadan metrin päässä miesten piilopaikasta.
"Varmasti koettaa hän päästä tuolle korkealle paikalle", sanoi Ladd. "Nyt hidastuttaa hän kulkuaan ja nyt hän pysähtyi kokonaan muutamien choyien taakse. No, nyt hän nousee — ei, hän polvistuu… No, mitä hittoa tämä on?"
"Laddy, katsohan tuon laavaharjanteen sivulle!" huusi Jim tiukasti. "Luullakseni on nyt tulossa jotakin. Katsokaa! Tuolla kiipeää Rojas miehineen. Älkää luulkokaan näkevänne hevosia… Dick, katso kaukoputkellasi ja ilmoita meille, mitä siellä on tekeillä. Minä pidän silmällä yaquia ja sanon sitten teille, mitä hänellä on mielessä."
Gale näki Rojaksen ja tämän miehet niin selvästi kuin ne olisivat olleet aivan hänen vieressään käden ulottuvilla. He olivat tulossa jalkaisin särmäistä rinnettä ylös ja olivat raskaasti aseistettuja. Gale ei nähnyt ainoastaan kannuksia, lakkeja, takkeja ja huiveja, vaan miesten tummat kasvot, mustat takkuiset hiukset ja risaiset likaiset paidatkin, jotka kerran olivat olleet valkoiset.
"He ovat melkein perillä jo", ilmoitti Gale. "Kas niin! Nyt pysähtyivät he laelle. Näen Rojaksen. Hän on hurjistuneen näköinen. Hitto vieköön, pojat, siellä on muudan intiaanikin!… Luullakseni papago. Ah, hänhän on Beldingin vanha palvelija… Intiaani viittaa tännepäin, sitten tuonne alas. Hän näyttää Rojakselle tien suunnan."
"Pojat, yaqui on pyssynkantomatkan päässä tuosta joukosta", sanoi Jim nopeasti. "Hän kohottaa pyssyänsä hitaasti. — Jumalani, miten hidas hän on!… Hän tähtää johonkin heistä, mutta en osaa sanoa, keneenkä. Mutta luultavasti aikoo hän ampua Rojaksen."
"Yaqui osaa ampua. Hän ampuu varmasti Rojaksen", lisäsi Gale julmasti.
"Niin — Rojaksen!" huusi Thorne kiihkeästi.
"Eikö mitä!" sanoi Ladd ivallisesti. "Herrat, saatte lyödä vetoa, että yaqui ampuu papagon. Tuo petturi tuntee nämä vuoristolampaiden olinpaikat. Hän puhuu juuri Rojakselle —"
Kuului kumea paukahdus.
"Laddy oli oikeassa!" huusi Gale. "Papagoon osui — hänen käsivartensa vaipui. — Kas noin, nyt hän kaatui!"
Kuului useampia laukauksia. Yaqui seisoi suorana ja ampui nopeasti hämmästyneihin meksikolaisiin, mutta mikäli Gale huomasi, ei ainoakaan muista luodeista sattunut. Rojas ja hänen miehensä katosivat laavapengermän taakse. Sitten peräytyi yaqui varovaisesti asemastaan koettamattakaan juosta tahi piiloutua. Ilmeisesti piti hän tarkasti silmällä, näkyikö meksikolaisia urissa ja choyain juurilla. Äkkiä hän kääntyi ja tuli suoraan toveriensa asemaa kohti, mutta poikkesi sitten syrjään saavuttuaan noin sadan askeleen päähän siitä ja katosi erääseen halkeamaan. Hänen tarkoituksensa oli nähtävästi viekoitella meksikolaiset pyssynkantomatkalle.
"Kuulehan, Jim, sinun toivosi toteutui, sillä jotakin tapahtui", sanoi Ladd. "Enkä voi muuta sanoa kuin: Jumalalle kiitos, että meillä on yaqui mukanamme! Tuo papago olisi aiheuttanut meille ikävyyksiä. Epäilen, että hän ennätti jo nytkin puhua Rojakselle tarpeeksi saadaksemme haistaa verta."
"Hänellä oli tilaisuus ampua Rojas!" huusi laihakasvoinen kiihtynyt
Thorne. "Mutta hän ei käyttänyt sitä hyväkseen!"
Ainoastaan Ladd näytti voivan vastata tähän Thornen merkitykselliseen huomautukseen.
"Kuulkaahan, kun sanon", virkkoi hän kaikuvin äänin. "Tiedämme kaikki, miltä teistä tuntuu. Ja jos minulla olisi ollut tuo tilaisuus ampua, niin olisinkohan ampunut papagon? En suinkaan, vaan Rojaksen. Niin olisi jokainen valkoinen mies tehnyt. Mutta yaqui oli oikeassa eikä kukaan muu kuin intiaani olisi voinut menetellä niin. Saatte olla varmat, että tuon papagon henkiinjääminen olisi ollut meille enemmänkin kuin vaarallista. Hän olisi nimittäin johtanut roistot suoraan Mercedeksen piilopaikkaan ja sitten olisi meidän ollut pakko poistua suojastamme karkoittaaksemme heidät sieltä… Kun ajattelette, miten äärettömästi yaqui vihaa meksikolaisia ja kun näette hänen malttavan mielensä ampumatta ainoatakaan — niin, en oikein osaa sanoa, mitä tarkoitan, mutta minä nostan kumminkin hattuani intiaanille."
"Aivan niin ja nyt on taistelu alkanut", vastasi Lash. Nyt oli tuo hänen luonteelleen niin luonnoton hermostunut kärsimättömyys hävinnyt niin kokonaan kuin ei sitä milloinkaan olisi ollutkaan. Hän hymyili tyynesti ja hänen äänensä kuulosti melkein huolettomalta. Taputellessaan winchesterinsä perää jäntevällä ruskealla kädellään puheli hän, kohdistamatta sanojaan kenellekään erityisesti: "Yaqui on aloittanut taistelun. Pitäkää silmällä vastustajianne, pojat, ja valmistautukaa tanssimaan."
Toinen odotus alkoi, ja päättäen auringon suorempaan kohdistuvista säteistä ja choyain pienien varjojen kutistumisesta otaksui Gale, että he saivat odottaa kauan. Mutta aika kului kumminkin nopeasti. He makasivat laavassa olevan puoliympyrän muotoisen kuopan reunojen suojassa. Laita oli koloinen ja rosoinen ja kokonaan choyain peittämä. Se vietti alaspäin ja leveni aukkoon päin avautuvaksi laajaksi näköalaksi. Gale oli kaikkein korkeimmalla, kauimpana oikealla ja oli senvuoksi parhaiten suojattu mahdollisesti harjanteen korkeimmilta, noin kolmensadan metrin päässä olevilta kohdilta suunnatulta tulelta. Jim oli seuraava, ja hänkin oli hyvin piilossa muutamassa halkeamassa. Thornen ja Laddin valitsemat paikat olivat suojattomimmat. He pitivät kumminkin tarkasti silmällä kaikkea piilopaikkansa koloisen laidan takaa.
Aurinko sivuutti puolipäiväpiirin ja alkoi laskeutua länteen muuttuen yhä kuumemmaksi. Miehet odottivat odottamasta päästyäänkin eikä Gale huomannut Thornessakaan minkäänlaista kärsimättömyyttä. Painostavaan ilmaan tuntui yhtyneen tukahduttavaa, kuumuudesta, uhasta, väreistä ja hiljaisuudesta muodostunutta jotakin. Laavasta heijastuva valkoinen valokin tuntui muuttuvan punaiseksi ja äänettömyydessä oli todellisuutta. Galesta tuntui se joskus aivan sietämättömältä, mutta hän ei kumminkaan koettanutkaan sitä rikkoa.
Äkkiä katkaisi tämän kuolemanhiljaisuuden kimakka, kaikuva ja aivan läheisyydestä kuuluva paukahdus. Se oli luodikon eikä karbiinin aiheuttama. Sitä seurasi hämmästyttävän pian huuto, joka koski ilkeästi Galen korviin, sillä se oli niin ohut, kimakka ja aivan erilainen kuin hänen muut ennen kuulemansa huudot. Se oli inhimillinen, tahdoton kuolinkiljaisu.
"Yaqui siellä vain tervehti toista roistoa", sanoi Jim lyhyesti.
Karbiinit alkoivat paukkua. Pamaukset olivat nopeita ja hiljaisia kuin kiukkuinen sähinä, joka ei kaiu. Gale kurkisti piilopaikkansa laidalta. Laavan rosoisella pinnalla leijaili vaaleita himmeästi näkyviä pilviä, jollaisia savuton ruuti synnyttää. Sitten huomasi Gale pyöreitä pilkkuja, jotka näyttivät tummilta punaista taustaa vasten, ja niiden edustalta vilahteli silloin tällöin pieniä tulikieliä. Laddin .405 alkoi jyristä kauniin, voimakkain äänin. Thornekin ampui, hieman liian nopeaan, ajatteli Gale. Sitten pisti Jim winchesterinsä reunan yli erään choyan alitse ja laukausten välissä kuuli Gale hänen laulavan: "Pyöritä neitoa, pyöritä vain!… Kaikki miehet ovat vielä jäljellä!… Pyörittäkää toverianne eteen- ja taaksepäin!… Kieputa neitoa, kieputa vain!" Gale ryhtyi myöskin taisteluun olematta ollenkaan varma osaisiko hän ainoaankaan noista kumartelevista olennoista, joihin hän tähtäsi, mutta tullen kumminkin sitä varmemmaksi itsestään kuta enemmän taistelu vapautti jotakin pingoitettua ja ahdistavaa hänen rinnastaan.
Heidän asemansa yli alkoi pian viheltää teräsluoteja. Ne, jotka sattuivat laavaan, kimposivat aukkoon, mutta ne, jotka tunkeutuivat choyain läpi, synnyttivät silkin repimistä muistuttavan äänen. Kaktuksien piikit pistelivät Galen kasvoihin, ja hän pelkäsi noita lentäviä okaita enemmän kuin luoteja.
"Pitäkää puolianne, pojat!" huusi Ladd kumartuessaan alemmaksi ladatakseen jälleen pyssynsä. "Säästäkää patruunianne. Meksikolaiset aikovat kiertää meidät. Muutamat pyrkivät tuonne yaquin alapuolelle ja muutamat taasen tuonee korkealle harjanteelle. Jos he vain pääsevät sinne, tulee meille tässä kuumat oltavat. Tämä paikka on niin pieni, ettemme voi kaikki tänne piiloutua."
Ladd kohottautui katsoakseen reunan yli. Paukahdukset kuuluivat nyt sieltä täältä, selvästi kumminkin heidän alapuoleltaan. Huomatessaan sen, tuli Ladd rohkeammaksi ja nousi ylemmäksi. Silloin jyrähti laukaus suoraan edestäpäin, luoti tunkeutui kahahtaen choyain läpi, jotakin sattui Laddin kasvoihin läiskähtäen ja tuo teräspojektiili jatkoi matkaansa — kaikki nämä toisiinsa sekoittuvat äänet kantautuivat selvästi Galen herkkiin korviin.
Kiroten tuimasti heittäytyi Ladd takaisin kuoppaan. Hänen kasvoissaan oli suuri harmaa läikkä, josta veri vuoti virtanaan. Gale tuli hyvin levottomaksi luullen toverinsa pahastikin haavoittuneen. Hän juoksi paimenen luo huutaen tullessaan: "Laddy! Laddy!"
"En ole luultavasti haavoittunut, mutta tämä luodin heittämä kirottu piikkitupsu karvastelee vietävästi kasvojani. Vedä se pois!"
Soikea pitkäpiikkinen palanen oli tarttunut lujasti Laddin poskeen. Verta vuoti hänen leualleen ja kaulalleen. Varovaisesti alkoi Gale irroittaa sitä, ajattelematta ollenkaan, satuttiko hän itseään vai ei. Se oli kumminkin niin lujassa kuin se olisi ollut naulattu siihen. Noiden väkäisten piikkien luonne oli sellainen, että kun ne kerran tarttuivat, pysyivät ne yhtä lujasti kiinni kuin tuo omituinen kasvi pysytteli elinvoimaisena kuivassa erämaassakin. Ladd alkoi vääntelehtiä ja kasvoista vuotava hiki sekoittui vereen. Hän kiroili ja raivosi, ja hänen kiemurtelemisensa vuoksi oli Galen melkein mahdoton tehdä mitään.
"Pistä veitsesi sen alle ja väännä se pois!" huusi Ladd käheästi.
Saatuaan sellaisen määräyksen työnsi Gale pitkän veitsensä lihaan uponneiden piikkien väliin ja voimakkaalla nykäisyllä kirjaimellisesti repi choyan irti Laddin vapisevasta lihasta. Kun se oli tehty, olivat paimenen kasvot niistä kohdin, mistä ne eivät olleet veriset eivätkä vereslihalla, kumminkin kalpeat.
Eri kulmilta kuuluvaa yhteislaukausta seurasi nopea teräsluotien läjähtely laavaan kaikkialla Galen ympärillä. Hänen ensimmäinen ajatuksensa, kun hän kuuli luotien viheltävän, surisevan ja vinkuvan ilmassa, oli, että ne oli ammuttu joltakin korkeammalta paikalta. Hän katsoi ylös ja huomasi tuolla laavakummulla matalia valkoisia ja tummia kuhmuja, jollaisia siellä ei ennen ollut ollut. Sitten hän näki pieniä, vaaleita, välähteleviä tulikieliä. Kun hän kumartui, kuuli hän selvästi luodin sattuvan Laddiin. Samassa silmänräpäyksessä oli hän kuulevinaan Thornen huudahtavan ja Lashin kenkien nopean etenevän kolinan.
Ladd kaatui taaksepäin puristaen vielä pyssyään. Gale laahasi hänet oman asemansa suojaan, ja peläten katsoa häneen tarttui hän toverinsa raskaaseen aseeseen. Ottaessaan pyssyn tunsi hän jotakin villiä riemua, ja tyynesti ja kuolettavin tarkoituksin hän sitten sillä tähtäsikin ja ampui. Ensimmäinen meksikolainen kumartui niin alas kuin suinkin, heitti karbiininsa kolisten menemään ja ryömi sitten harjanteen taakse. Toinen ja kolmas peräytyivät heti, ja neljäs näytti kimmahtavan laavaharjanteen yli. Muudan tumma käsivarsi tarttui hänen sääreensä ja koetti kiskoa häntä jälleen ylös, mutta turhaan. Huitoen hurjasti käsivarsillaan putosi rosvo, liukui sitten jyrkännettä pitkin, vyöryi vihdoin laidan yli ja pyöri pyörimistään alemmaksi kadoten vihdoin näkyvistä.
Käsitellen kuumennutta pyssyään kovasti puristetuin kourin vahti Gale laavakummun ylimmäistä reunaa, mutta ei huomannut siellä enää mitään. Kun hänen kiihkonsa hieman tyyntyi, pelkäsi hän katsoa tovereihinsa, ja kylmä toivottomuus palasi hänen mieleensä.
"Olen pirusti iloissani, etteivät nuo meksikolaiset käytä pehmeäpäisiä luoteja", kuuli hän jonkun tyynesti sanovan.
Gale pyörähti katsomaan nopeasti kuin salama.
"Laddy, luulin sinun olevan jo mennyttä miestä!" huusi hän murtunein äänin.
"Tuosta luodin raapaisusta en juuri välitä, mutta tuo piikkinen paholainen lamautti hermoni, siitä saat lyödä vaikka vetoa. Dick, tämä reikähän on melko korkealla, eikö olekin?"
Paimen oli avannut paitansa kauluksen ja hänen oikeassa olkapäässään, juuri solisluun alapuolella, oli pieni reikä, josta alkoi juuri tippua verta.
"Varmasti se on korkealla, Ladd", vastasi Gale iloisesti. "Luoti on mennyt suoraan läpi, viheltäen vain."
Hän repi nenäliinansa kahtia ja muodosti tukkoja, jotka hän sitoi tiukasti haavain päälle Laddin huivilla.
"Tuntuu naurettavalta ajatella, miten luoti voi ensin iskeä miehen maahan aiheuttamatta kumminkaan sitten mitään vahinkoa", sanoi Ladd. "Tunsin hieman ilmanpainoa ja sitten jonkunlaisen sysäyksen rinnassani, ennenkuin kaaduin. Nuo pienireikäiset pyssyt teräsluoteineen eivät ole juuri vaaralliset. Niitä ei voida luullakseni verratakaan suureen .405:teen."
"Laddy, pelkään Thornen saaneen tarpeekseen", kuiskasi Gale. "Hän makaa tuolla halkeamassa. Näen hänen selkänsä eikä hän liikahdakaan."
"Arvailin, pitikö minun ilmoittaa se sinulle, Dick. Häneen sattui luullakseni pahasti, sillä hän kaatui kuin tukki. On ikävää, että niin tuli käymään jollekin meistä, mutta minua surettaa kaikista enimmän, että tuon piti sattua juuri Thornen kohdalle."
"Laddy, ehkä hän ei olekaan kuollut!" vastasi Gale huutaen kovasti ystävälleen. Mutta ei kuulunut mitään vastausta.
Ladd nousi seisoalleen ja pitäen tarkasti silmällä laavakumpua riensi hän nopeasti paikan poikki. Halkeamaan, johon Thorne oli kaatunut suulleen, oli vain noin kaksitoista askelta. Ladd kumartui ja polvistui sitten niin, ettei Gale nähnyt muuta kuin hänen päänsä. Sitten hän nousi käsivarret kierrettyinä Thornen ympärille. Hän laahasi soturin kuopan poikki sen suojaisimpaan nurkkaan, jossa ainoastaan voitiin olla turvassa. Ja tuskin hän oli päässyt sinne, kun muudan karbiini paukahti ja luoti raapaisi piikovaa laavaa niin, että säkeniä lenteli, ja jatkoi sitten viheltäen matkaansa.
Thorne oli joko kuollut tahi tainnoksissa, ja Gale otaksui edellistä otaksumaansa varmemmaksi kuristunein kurkuin ja sairain sydämin. Mutta Ladd, joka koetteli Thornen ohimossa olevaa veristä haavaa ja sitten hänen rintaansa, oli toista mieltä.
"Hän on hengissä eikä hän ole pahasti haavoittunutkaan. Tuo luoti on kimmonnut hänen ohimostaan. Nuo teräsluodit ovat meidän onnemme. Dick, sinun ei tarvitse näyttää niin synkältä. Sanon sinulle, ettei hän ole pahasti haavoittunut. Tunnen sormellani, miten hänen valtimonsa sykkii. Ohimossa ei ole reikää. Pese ja sido hänet. Tunsitko tuon äskeisen luodin aiheuttaman ilmanpainon? Se vihelsi niin kauniisti raapaistuaan laavaa. Pidä huolta Thornesta sillä aikaa kuin minä —"
Lauseen täydensi .405:den kumea paukahdus, ja sitten Ladd nauroi töykeästi.
"Varmasti, meksikolainen, siinä sait oikean luodin etkä tuollaista ohutta, teräväkärkistä ja teräskuorista neulaa. Luullakseni hyväksyt sen vaikutuksen, koska et rupea ollenkaan meluamaan."
Gale tuli todellakin iloiseksi huomattuaan, ettei Thornen saama haava ollut kuolettava, vaikka se olikin vakavaa laatua. Hän pesi ja sitoi sen ja nosti sitten toverinsa reunan viettävää laitaa vasten istumaan sellaiseen asentoon, ettei verta enää rupeaisi vuotamaan.
Kun Gale suoristautui, mumisi Ladd jotakin partaansa ja suuntasi raskaan pyssynsä vasemmalle. Kaukana rinteellä liikkui joku olento. Ladd alkoi painella winchesterinsä makasiinin vipua ja ampua. Jokainen laukaus pani tuon raskaan pyssyn ponnahtamaan ylös ja potkaisu tärähdytti aina Laddin olkapäätä. Gale näki luotien sattuvan pakenevan meksikolaisen eteen, sivuille ja taakse ja pölähdyttävän ilmaan suuria tomupilviä. Kuudennen laukauksen kajahdettua katosi mies näkyvistä. Häneen oli joko sattunut tahi hyppäsi hän peloissaan johonkin kuoppaan piiloon.
"Dick, luullakseni ei tuolla kummulla ole enää kuin yksi tahi pari jäljellä, mutta heistä ei meidän tarvinne välittää", sanoi Ladd ladatessaan uudestaan pyssyään ja irroittaessaan sormensa nopeasti kuumenneesta piipusta. "Kuuntelehan! Jim ja yaqui ottelevat tulisesti tuolla alhaalla. Aion hiipiä sinne. Sinä jäät tänne ja pidät tarkasti silmällä vuoroin tuota kukkulaa, vuoroin minua."
Ladd meni kuopan poikki, laskeutui tuohon syvään halkeamaan, johon Thorne oli kaatunut, ja jatkoi sitten matkaansa niin kumarruksissa, että pää ainoastaan näkyi reunan takaa. Äkkiä hän katosi kokonaan. Gale, joka ei luullut tarvitsevansa pelätä mitään kummulta päin, kiinnitti huomionsa melkein kokonaan paikkaan, jonka taakse Ladd oli mennyt. Ampuminen muuttui säännöttömäksi paukkinaksi ja heikommat karbiinin paukahdukset suhtautuivat kovempiin luodikon jymähdyksim kuin viisi yhteen. Gale totesi, ettei hän vähään aikaan ollut kuullut Jim Lashin automaattisen pyssyn omalaatuista paukahdusta. Sitten seurasi pitkä väliaika, jonka kuluessa erämaan hiljaisuus tuntui uudistavan otteensa. Mutta .405 rikkoi sen kumminkin vihdoin kumealla pang-pang-pang-äänellään. Gale luuli kuulevansa huutoja, ja tieltä päin kuuluikin todella muutamia sekavia ääniä. Dick aavisti levottomasti, että Rojas miehineen oli pääsemäisillään lähteelle. Sellaisesta suojasta ei muutamiakaan miehiä voitu helposti karkoittaa.
Taistelu näytti keskeytyvän nyt hetkeksi. Gale uskalsi nousta seisoalleen ja piiloutuen choyain taakse tarkasteli hän ympäristöä kaukoputkellaan. Kauempana näki hän hevosia, mutta ei ratsastajia. Alempana oleva aukon ja tien välinen rinne oli paljas, lukuunottamatta sillä kasvavia choya-ryhmiä. Hänen rohkeutensa lisäytyi, sillä kaikesta päättäen oli päivä suopea heikäläisille. Sitten veti Thorne, joka vähitellen alkoi palata tajuihinsa, hänen huomionsa puoleensa. Soturi liikahteli ja vaikeroi, pyysi sitten vettä ja huusi Mercedestä luokseen. Gale painoi hänet paikoilleen väkevin käsin ja pian oli Thorne jälleen hiljaa.
Ensimmäisen kerran moneen tuntiin, kuten näytti, alkoi Gale kiinnittää huomiotaan ympäröivään luontoon. Hän rupesi katselemaan sitä, etsimättä jännittynein silmin ryömiviä olentoja, sukeltelevia päitä ja sylkeviä karbiineja. Galen väriaisti ja hänen taitonsa määritellä suuruuksia olivat joko muuttuneet taistelun kuluessa tahi olivat ympäröivä ilma ja erämaa tulleet toisenlaisiksi. Aurinkokin oli muuttunut. Se näytti laskeutuvan soikean muotoisena ja sinipunervana, ja sen pinta kimalteli kuin veden pinnalla kelluva öljy. Sen punaiset säteet paistoivat punaisen udun läpi. Äsken vielä selvästi näkyvät etäisyydet olivat nyt himmeät ja epäselvät. Ammottava tulivuorenaukkokaan ei ollut enää sama, vaan suurempi, punaisempi ja syvempi. Se oli kuin omituinen kammottava helvetin portti. Gale seisoi kuin lumottuna voimatta oikein sanoa, kuinka paljon hänen näkemästään oli todellista ja kuinka paljon ärtyneen mielikuvituksen aiheuttamaa liioittelua. Seudussa ei ollut mitään kaunista, vaan verratonta suurenmoisuutta ja jonkunlaista hävityksen ja autiuden jaloutta, jolla ei ollut vertaistansa muualla kuin palaneessa kuussa. Tunteet, jotka nyt saivat Galessa vallan, lisäsivät synkkään enteeseensä järkkymättömän aavistuksen suuresta onnettomuudesta.
Hän taisteli lumousta kuin ruumiillista vihollista vastaan. Järki ja tunteet koettivat saada hänen mielensä tasapainoon, mutta tämä hetki ei ollut sellainen, että niillä olisi ollut täydellinen määräämisvalta. Hän tunsi elämän sykkivän voimakkaasti rinnassaan, mutta syvemmällä vaani kumminkin uhkaava, huutava, sumuinen ja punainen kuolema. Tämä hetki ja tunti olivat kuin luodut jollekin villille, joka oli syntynyt, kasvanut ja kehittynyt tässä pykälöityjen syvyyksien, punaisten etäisyyksien ja milloinkaan rikkomattomaksi aiotun hiljaisuuden karussa ja poltetussa paikassa. Mutta koska Gale ei ollut villi, taisteli hän tuon punaisen aineen kutsua vastaan, aineen, joka muutti hänen vaistonsa vuosisatain takaisiksi alkuperäisiksi intohimoiksi. Hänen järkensä taisteli näön aiheuttamia harhakuvia ja kuulon valheellisia ilmoituksia vastaan, mutta järki ei päässyt kumminkaan kokonaan voitolle. Jotakin kohtalokasta oli tulossa ja se riippui vaa'assa kuin punainen utu tämän helvetin kuilun autioilla rinteillä.
Äkkiä pakottivat käheät pitkät huudot hänet seisoalleen ja harhakuvat hävisivät. Kaukana tiellä, paikassa, jossa aukon laidat sulkivat väliinsä tuon syvän kuilun, näki hän liikkuvia olentoja. Niitä oli kaikkiaan kolme. Kaksi juoksi ketterästi laavasillan yli, mutta kolmas horjui kaukana jäljessä. Takaa-ajaja oli Ladd. Hän näytti haavoittuneen pahasti ja veti raskasta pyssyään, jota hän ei jaksanut enää kohottaa, perässään, samalla kun hän huusi kovasti yaquia.
Galen sydän lakkasi hetkeksi sykkimästä. Tuollainen siis olikin hänen aavistamansa onnettomuus! Hän ei oikein uskaltanut katsoakaan kuilua kaukoputkellaan. Nuo pari pakenevaa olentoa pysähtyivät ja alkoivat ampua Laddia. Gale tunsi ensimmäisen — tuon pienen, tukevan ja korean Rojaksen. Roiston käsivarsi suoristui. Näkyi pieniä savupilviä ja kuului monta paukahdusta. Kun Ladd kaatui, heitti Rojas pistoolinsa menemään ja syöksyi hurjasti huutaen eteenpäin. Hänen toverinsa seurasi.
Kiihkeä viha, joka oli ensin kuumaa kuin tuli, mutta sitten kylmää kuin jää, järkytti Galea, kun hän näki Rojaksen suuntaavan kulkunsa Mercedeksen piilopaikkaa kohti. Tuo pieni rosvo näytti olevan yhtä varmajalkainen kuin vuoristolammas. Hänen toverinsa ei ollut niin nopea eikä varma ja senvuoksi kääntyikin hän ehkä takaisin. Gale kuuli silloin .405:den terävän pamahduksen. Ladd oli polvillaan ja ampui yhtämittaa. Takaisin palaava rosvo näytti juoksevan täyttä vauhtia jotakin näkymätöntä estettä vastaan, mutta kaatui sitten rentonaan, hitaasti ja hengetönnä. Rojas riensi kumminkin vain eteenpäin välittämättä vieriltään pölähtelevistä tomupilvistä. Yaqui, joka oli jossakin korkeammalla kuin Ladd, ampui siis myöskin roistoa. Mutta patruunat loppuivat kummastakin pyssystä ja Rojas kääntyi erääseen syvään halkeamaan. Hän pudisti uhmaavasti nyrkkiään ja hänen hurjat huutonsa kantautuivat heikosti Galen korviin. Hänessä oli jotakin toivotonta ja suurenmoista. Sitten hän alkoi kiivetä tielle.
Ladd laski pyssynsä maahan, tempasi pistoolin vyöstään ja horjui laavasiltaa kohti. Mutta ennenkuin hän ehti kulkea sen poikki, tuli yaqui täyttä vauhtia rinnettä alas ja hyppäsi epäröimättä kuilun yli. Sitten hän juoksi tien yli ja katosi ylemmälle laavarinteelle. Rojas ei huomannut tätä intiaanin nopeata ja rohkeaa tekoa.
Gale tunsi katkerasti olevansa aivan voimaton yhtymään tuohon takaa-ajoon. Hän voi ainoastaan katsoa. Hän arvaili levottomasti, mihin Lash oli joutunut. Pian, kun Rojas vain ilmestyy näkyviin laavan muodostamista kuiluista ja uurteista, luuli Gale saavansa tilaisuuden tehdä hänet vaarattomaksi kauas tähdätyllä luodilla. Roiston kulku oli nyt muuttunut hitaaksi, mutta se oli kumminkin suunnattu suoraan Mercedeksen piilopaikkaa kohti. Mikä opasti häntä sinne, kotkan näkökö, vihako vai vaisto? Miksi hän meni sinne, kun hän ei kumminkaan voinut palata samaa tietä takaisin? Ladd horjui hitaasti ja vaivalloisesti eteenpäin, mutta kumminkin taipumattomasti. Ainoastaan kuolema voi pysähdyttää paimenen nyt. Varmasti oli Rojaskin sen tiennyt valitessaan tuon tien. Silloin tällöin näki Gale vilahdukselta yaquin tumman vartalon, kun tämä hiipi eteenpäin aukon ylintä reunaa pitkin. Intiaani koetti päästä johonkin rosvoa korkeammalle paikalle.
Hetkiä, jotka tuntuivat pitemmiltä kuin iankaikkisuus, kului. Laskeutuva aurinko punasi ainoastaan aukon ylimmäisen osan. Kaukana alempana olevat syvyydet olivat tummansiniset. Jälleen tunsi Gale tuon sietämättömän hiljaisuuden alkavan. Punainen utu muodosti kuin läpinäkyvän verhon hänen silmäinsä eteen. Tuo ammottava kuilu näytti pahaaennustavalta, ilkeältä, synkältä ja odottavalta. Ladd horjui tiellä, kulkien joskus eteenpäin ryömimälläkin. Yaqui tavoitti rosvoa tavoittamistaan ikäänkuin hänellä olisi ollut siivet. Hän hyppeli penkereeltä penkereelle ja hänen varmajalkaisuutensa oli ihmeellinen.
Mikä tämän loppumattoman vahtikauden kuluessa Galea kumminkin enimmän ihmetytti, oli tuon Rojas-roiston tarkoitus. Hänellä ei ollut minkäänlaista asetta, sen huomasi Gale kaukoputkellaan. Kuolema vaani häntä takaapäin, alempaa, edestäpäin ja vaikka hän ei ehkä tiennytkään sitä, myöskin ylhäältä. Mutta hän ei epäröinyt hetkeäkään eikä astunut milloinkaan harhaan kapealla piikovalla tiellä. Kun hän saapui tasaisen penkereen alimpaan päähän, muuttui Galen tuskallinen epäily varmuudeksi. Rojas oli huomannut Mercedeksen. Se oli kummallista, mutta Gale uskoi kumminkin sen. Silloin, sydämen sykkiessä kuin se olisi ollut jäätymäisillään, Gale työnsi remingtoninsa reunan yli ja polvistuttuaan alkoi ampua. Hän tyhjensi koko makasiinin. Mutta Rojaksen vierestä nousevat tomupilvet eivät saaneet tätä kääntymäänkään.
Kun Gale alkoi jälleen ladata, kauhistui hän kuullessaan Thornen huudahtavan hiljaa. Soturi oli palannut tajuihinsa. Hän oli puoleksi seisovassa asennossa ja viittasi vastakkaiselle penkereelle. Hänen laajentuneet silmänsä tuijottivat Rojakseen, ja hän koetti saada sanotuksi jotakin, mutta ei onnistunut.
Gale kääntyi tyynnyttyään ja karaisi luontoaan viimeisellä hauraalla toivolla, että Mercedes voisi puolustaa itseään, sillä olihan hänellä pyssy. Hän epäili kumminkin, käyttäisikö Mercedes sitä vai ei, ja muistaen, miten äärettömästi Mercedes pelkäsi tuota rosvoa, pelkäsi hän tytön puolesta.
Rojas saapui penkereen korkeudelle, pysähtyi hetkeksi ja rupesi sitten ryömimään. Hän toimi kuin pantteri, sillä ilmeisesti näki hän syvennyksessä olevan Mercedeksen. Silloin kuului kaukaisia laukauksia, joiden kaiku palasi nopeasti takaisin vuorista. Rojas luhistui maahan kuin raskaasta lyönnistä. Häneen oli osunut. Mutta juuri kun Gale huusi melkein mielettömästi, hyppäsi roisto jälleen seisoalleen. Hän tuntui olevan liian nopea ja ketterä tullakseen pahasti haavoittuneeksi. Syvänteestä syöksyi esille solakka tumma olento, Mercedes, ja peräytyi seinämää vasten. Gale näki valkoisen savupilven ja kuuli paukahduksen, mutta rosvo hyökkäsi kumminkin häntä kohti. Mercedes juoksi, ei koettaakseen päästä hänen ohitseen, vaan suoraan jyrkännettä kohti. Hänen tarkoituksensa oli selvä, mutta Rojas sai hänet kiinni juuri kun Mercedes pääsi reunalle. Silloin kuului aukon toiselle puolelle kimeä, toivoton huuto.
Gale sulki silmänsä, sillä hän ei voinut katsella enää.
Thorne toisti Mercedeksen huudon. Gale katsahti taakseen juuri ajoissa ennättääkseen hypätä ja tarttua toveriinsa, joka horjui aivan jyrkännettä kohti. Ja silloin, kun Gale laahasi häntä takaisin, kaatuivat molemmat. Dick pelasti ystävänsä, mutta horjahti samalla erästä choyaa vasten. Kun hän vetäisi kätensä takaisin, oli se täynnä kimaltelevia okaisia piikkejä.
"Jumalan nimessä, Gale, ammu! Ammu! Tapa vaimoni! Etkö huomaa
Rojasta?"
Thorne pyörtyi.
Mykistyen hetkeksi seisoi Gale kohotetuin käsivarsin ja siirsi katseensa Thornesta aukon toiselle puolelle. Rojas ei ollut tappanut Mercedestä, mutta hän alkoi jo voittaa tämän vastustuksen. Roiston liikkeet näyttivät hitailta, väsyttäviltä ja tarkoituksellisilta, mutta Mercedes liikkui nopeasti. Hän taisteli kuin vangittu naarassusi, kynsien, tempoen ja vääntelehtien.
Rojaksen tarkoitus oli peloittavan selvä.
Tuntien sekä sielullisia että ruumiillisia tuskia ja ollen kipeä ja heikko tarttui Gale vapisten pyssyynsä ja tähtäsi noihin penkereellä taisteleviin olentoihin painaen lopulta liipasinta. Luoti sattui tappelevan parin viereen pölähdyttäen punaista tomua. Jälleen hän ampui toivoen osaavansa Rojakseen ja rukoillen voivansa tappaa Mercedeksen, mutta luoti osui korkealle. Remington paukahti heti kolmannen, neljännen ja viidennenkin kerran, mutta aina turhaan. Pyssy putosi Galen loukkaantuneesta kädestä.
Kuinka peloittavan selvät tuon roiston aikeet olivatkaan! Gale koetti sulkea silmänsä, mutta ei voinut. Hän rukoili hurjasti jonkunlaista nopeata sokeutta tahi armoa saada pyörtyä, kuten Thorne, mutta hän oli kuin naulattu siihen paikkaan voimatta muuta kuin tuijottaa punaiseen valoon.
Mercedes alkoi väsyä ja näytti olevan kaatumaisillaan.
"Voi, Jim Lash, oletko kuollut?" huusi Gale. "Voi, Laddy ja yaqui!"
Äkkiä putosi muudan tumma olento kirjaimellisesti sen penkereen takaiselle reunalle, jossa Rojas taisteli tytön kanssa. Ensin hän vajosi kokoon, mutta suoristautui sitten nopeasti.
"Yaqui!" huusi Gale heiluttaen vertavuotavaa kättään niin, että veri räiskyi hänen kasvoilleen. Sitten rupesi häntä niin ryittämään, ettei hän voinut sanoa mitään.
Intiaani hyökkäsi Rojaksen kimppuun ja heitti hänet seinämää vasten. Mercedes vaipui maahan liikahduttamatta jäsentäkään. Kun Rojas nousi, oli intiaani hänen ja penkereen välissä, joten pakeneminen oli mahdotonta. Rojas perääntyi nyt toiselle suunnalle kapenevalle laavakielekkeelle. Hänen liikkeensä olivat toivottomat ja epäröivät, kun hän hitaasti vetäytyi taaksepäin.
Silloin vasta Gale huomasi veitsen kimaltelevan yaquin kädessä. Rojas kääntyi ja juoksi. Hän kiersi erään nurkkauksen, jossa ei ollut juuri ollenkaan jalansijaa. Yaqui seurasi häntä hitaasti. Hänen olentonsa oli tumma ja uhkaava, mutta hän ei kiiruhtanut. Kun hän sivuutti pengermän, tunkeutui Rojas yhä kauemmaksi kielekkeelle. Hän oli takertunut nyt laavaan kiinni ryömien etemmäksi tuuma tuumalta. Ehkä hän oli luullut voivansa kiertää seinämän tahi kiivetä sen yli. Hän oli kumminkin mennyt jo niin kauaksi kuin suinkin ja pysytteli nyt vain kiinni jyrkän seinämän kohotessa hänen viereltään ja kuilun ammottaessa toisella puolella.
Yaquin tulo oli kuin hitaan synkän varjon lähestymistä. Kun se kerran kauhistuneesta Galestakin tuntui siltä — niin miltä se sitten Rojaksesta mahtoikaan tuntua! Hän näytti painautuvan niin likelle seinämää kuin suinkin. Mutta yaqui lähestyi vain lähestymistään. Hän oli paljas villi nyt ja hänelle mahtoi hetki muodostua unhottumattomaksi tilaisuudeksi. Gale huomasi hänen katsovan aukon laajoihin kiertäviin seinämiin ja sitten syvyyteen. Ehkä tuo hänen ympärillään leijaileva punainen utu tahi aukon purppurainen sumu ja laavan syvät uurteet olivat yaquin mielestä erämaan henkien ja hänen jumaliensa asuntoja, jumalien, joihin hän turvautui. Ehkä hän huusi avukseen rakastettunsa haamua ja kansansa henkiä, vedoten niihin tänä koston hetkenä.
Gale kuuli tahi oli kuulevinaan tuon hurjan ja omituisen yaquin huudon.
Sitten meni intiaani aivan Rojaksen viereen kumartuen syvään, mutta menemättä kumminkaan käden ulottuville. Kuinka hitaat hänen liikkeensä olivatkaan! Eikö hän milloinkaan lopettaisi tehtäväänsä?… Vihdoin kantautui huuto aukon poikki Galen korviin.
Rojas kaatui taaksepäin ja putosi kohtisuorasti. Muudan valkoisia choya-ryhmiä kasvava penger sieppasi hänet ilmasta ja tunki häneen teräskovat piikkinsä. Kuinka kauan oli huumautuneen Galen katseltava Rojaksen hurjaa suonenvedontapaista kiemurtelemista ja vääntelemistä! Roisto näytti nyt haluavan kiihkeästi kuolla niin pian kuin suinkin.
Kun hän pääsi irti, oli hän vain valkoisia läikkiä täynnä oleva esine eikä mikään ihminen, jonkunlainen choyan piikkejä täynnä oleva pallo. Vihdoin liukui hän pengermältä ja putosi putoamistaan tulivuoren aukon purppuraisiin syvyyksiin.