XIII.
FORLORN RIVERISSÄ TAPAHTUNEITA MUUTOKSIA.
Maaliskuun ensimmäisenä päivänä valloittivat liittolaisten sotajoukot Casitan. Lyhyen kovan taistelun jälkeen hajoitettiin vallankumouksellisten voimat pieniksi osastoiksi ja karkoitettiin itään Nogalesiin päin pitkin valtakuntain välistä rajaa.
Onneksi Forlorn Riverille ei se kumminkaan enää milloinkaan palannut entisiin uneliaihin oloihinsa. Beldingin ennustukset toteutuivat. Kodinetsijäin epäsäännöllinen jono oli vain todellisen Altar Valleyhin hyökkäävän joukon edelläkävijä. Meksikosta ja Casitasta paenneet ihmiset levittivät tietoja, että vettä, puita, ruohoa ja maata oli saatavissa Forlorn Riverissä, ja kuin taikavoimin kohosivat valkoiset teltat ja tiilirakennukset kimaltelemaan auringonpaisteeseen.
Belding oli onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Hän uskoi, että Forlorn Riverin pahat päivät ja vastenmielisyys suuriin yrityksiin kuuluivat nyt menneisyyteen. Hän palkkasi pari luotettavaa meksikolaista vartioimaan valtakuntain välistä rajaa ja alkoi itse rauhassa suunnitella karjan jalostamista, laakson kastelemista ja kaivoksia. Joka aamu toivoi hän saavansa joitakin tietoja Sonoytasta tahi Yamasta, että yaqui oli opastanut pakolaiset turvallisesti erämaan poikki.
Belding oli herkkäuskoinen mies, taipuvainen enemmän toimimaan kuin ajattelemaan. Kun elämä moninaisine vaiheineen ahdisti häntä, hapuili hän jotenkin pois sen sokkeloista milloinkaan täydellisesti sitä ymmärtämättä. Vaimoaan ei hän ollut ikinä käsittänyt. Nell oli paljasta auringonpaistetta melkein aina, mutta kuten tuo auringon hallitsema erämaa oli hänkin joskus omituisen oikullinen, itsepäinen, pikavihainen ja hillitön. Beldingistä oli nyt mieluisempaa katsella vaimoaan, joka oli nyt iloisempi ja onnellisempi kuin pitkiin aikoihin, kuin Nelliä, joka haaveksivasti pyöritteli vasemman kätensä nimettömässä olevaa sormusta ja katsoi vain katsomistaan länttä kohti. Sekä äiti että tytär näyttivät nyt päivä päivältä yhä enemmän unhottavan menneet synkät ja uhkaavat ajat. Belding oli sydämellinen ja myötätuntoinen, mutta hiljainen. Jos hänen muistoissaan oli hiemankaan tunteellisuutta, ilmeni se vain hänen puheissaan Blanco diablosta ja ikävässään saada nähdä hevonen jälleen. Usein keskeytti Belding työnsä katsoessaan erämaahan länttä kohti. Kun hän ajatteli vartijoitaan, Thornea ja Mercedestä, ei hän varmaankaan ikinä unhottanut hevostaan. Hän arvaili, juoksiko Diablo, kävelikö vai levähti ja löysikö yaqui ruohoa ja vettä.
Maaliskuussa, kun erämaan lyhyt talvi oli loppunut, alkoivat päivät muuttua lämpimämmiksi. Keskipäivän tunnit olivat kuumat ja tuntuivat ennustavan kesän valkoista kirkkautta ja pian alkavaa polttavaa ja kuumaa tuulta. Pakolaisista ei kuultu sanaakaan. Mutta se ei tuottanut Beldingille ollenkaan huolia, ja hänestä tuntui kuin olisivat saamattomat uutiset olleet hyviä uutisia.
Forlorn Riverissä tapahtuneista monista muutoksista mainittakoon postitoimiston avaaminen ja kapakan rakentaminen. Belding oli toiminut uupumatta postitoimiston puolesta, mutta hänestä tuntui vastenmieliseltä, että kylään sijoitettiin kapakkakin. Se oli kumminkin vielä välttämätön paha, sillä meksikolaiset halusivat mescalia. Belding oli tähän saakka saanut estetyksi tuon tulisen kaktusjuoman polttimon rakentamisen heidän pieneen kyläänsä. Forlorn Riveriin saapui paljon amerikkalaisiakin — kaivostyömiehiä, paimenia, kullanetsijöitä, lainsuojattomia ja muita epäilyttäviä henkilöitä, ja nämä miehet muodostivat tietysti kapakasta, joka oli samalla ravintolakin, päämajan itselleen. Belding, Carter ja muut vanhat asukkaat huomasivat pian, että Forlorn River oli jo sheriffin tarpeessa.
Eräänä tämän kevätkuukauden alkupuolen aamuna, kun Belding oli matkalla asuinrakennuksesta aitauksille, näki hän Nellin ratsastavan Blanco Josélla kotiin päin niin nopeasti että hän hämmästyi. Tyttö ei poikennut tieltäkään tullakseen pihaan portista, vaan pakotti Josén hyppäämään neljä jalkaa korkean piikkilanka-aidan yli ja lasketti sitten täyttä laukkaa tallin edustalle.
"Nell on vannaankin taasen pahalla tuulella", mumisi Belding. "Mutta hänhän on ollutkin kilttinä monta päivää."
Kuten muutkin valkoiset hevoset, oli Blanco Josékin suuri ja raskas, ja sen suuret kaviot panivat maan kumeasti tömisemään. Nell veti suitsista ja hevonen liukui muutamia askelia pysähtyessään suureen tomupilveen. Nell laskeutui keveästi satulasta.
Beldingin ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa huomatakseen tytön olevan raivoissaan.
"Nell, mitä nyt on tulossa?" kysyi Belding.
"En aio kertoa sitä sinulle", vastasi tyttö lähtien taluttamaan Joséta aitausta kohti.
Belding seurasi häntä hitaasti. Nell meni aitaukseen, irroitti suitset Josén päästä ja vei hevosen juomaan. Beldingkin saapui sinne vihdoin ja rupesi aukomaan Josén satulavöitä puhumatta sanaakaan. Hän katsoi kumminkin salaa Nelliin. Tytön kasvot olivat kalvenneet ja hän hämmästyi huomatessaan Nellin silmissä kyyneliä. Tämä ei nyt varmastikaan ollut noita tavallisia Nellin pahantuulen puuskia. Irroittaessaan Josén satulan ja viedessään sen katokseen ajatteli Belding hitaalla tavallaan. Kun hän tuli takaisin aitaukseen, nojautui Nell porttiin ja itki. Belding kiersi voimakkaan käsivartensa hänen ympärilleen ja odotti. Vaikka se ei usein ilmennytkään, olivat he kumminkin kiintyneet toisiinsa lämpimästi.
"Isä, sinun ei pidä luulla minua enää lapseksi", sanoi Nell vihdoin.
"Minua on loukattu."
Kun Belding vain sai selville jonkun asian, ei hän sitten enää vitkastellut.
"Tiedän jotakin tavatonta tapahtuneen. Luullakseni sinun on parasta kertoa se minulle."
"Isä, minä kerron, jos vain lupaat minulle jotakin."
"Mitä sitten?"
"Ettet kerro sitä äidille, ettet vyötä pistoolia kupeellesi ja ettet ilmoita sitä milloinkaan Dickille."
Belding ei puhunut mitään. Hän lupautui harvoin mihinkään epäröimättä.
"Nell, on täytynyt tapahtua jotakin vakavaa, koska pyydät minulta kaikkea tuota."
"Ellet lupaa, en kerro sinulle milloinkaan, siinä kaikki", sanoi tyttö tiukasti.
Belding mietti vielä hetkisen, sillä hän tunsi tytön.
"No niin, lupaan, etten kerro äidille", sanoi hän jonkun ajan kuluttua, "ja nähdessäni nyt sinut turvassa täällä, en lähde ammuskelemaan tuonne, mistä tulet. Mutta en voi luvata olla kertomatta sitä Dickille, jos hänellä vain on oikeus saada se tietää."
"Isä, mitähän Dick tekisi, jos hän nyt olisi täällä ja kuulisi minulta, että minua on hirveästi loukattu?"
"Luullakseni riippuisi se asianhaaroista. Mutta, kuten tiedät, noudattaa Dick useimmiten tahtoasi. Et kumminkaan voisi hillitä häntä enemmän kuin muutkaan, jos hänellä vain olisi syytä suuttua. Muista, miten hän kohteli Rojasta… Nell, kerro minulle, mitä on tapahtunut."
Nell tukahdutti mielenliikutuksensa, kuivasi silmänsä ja työnsi hiuksensa pois otsalta.
"Tässä eräänä päivänä, muistaakseni keskiviikkona", aloitti hän, "olin tulossa kotiin, ja tuon kapakan edustalla oli suuri joukko miehiä, jotka melusivat. En halunnut poiketa syrjään enkä näyttää pelästyneeltä, mutta minun oli tehtävä kumpikin. Siellä oli paljon nuoria miehiä, ja elleivät he olleet juovuksissa, olivat he kumminkin hyvin raakoja. En ole nähnyt heitä milloinkaan ennen, mutta luullakseni ovat he noita kaivosmiehiä, jotka vallankumoukselliset karkoittivat Sonorasta. Rouva Carter kertoi sen minulle. Nuo nuoret miehet olivat kumminkin amerikkalaisia. He hajautuivat käytävälle ja hymyilivät minulle, ja minun oli pakko poiketa syrjään. Eräs heistä, luultavasti raain, seurasi minua. Hän oli suuri, ylpeännäköinen, punakka mies, jolla oli pullistuneet silmät. Kun hän saapui rinnalleni, puhutteli hän minua. Lähdin juoksemaan kotiin ja juostessani kuulin hänen toveriensa nauravan.
"Tänään, juuri äsken, kun ratsastin tänne päin, tapasin nuo samat miehet. Heillä oli koneet mukanaan ja he punnitsivat maata. Muistaessani Dickin ja hänen kiihkeän halunsa saada kone, jolla hän olisi voinut tutkia kastelusuunnitelmansa mahdollisuuksia, hämmästyin todellakin suuresti nähdessäni noiden muukalaisten punnitsevan — ja punnitsevan juuri Laddyn valitsemaa palstaa. Kuten tiedät, on tie sen kohdalla paljasta hiekkaa ja José sattui kävelemään. Pysäytin sen ja kysyin noilta insinööreiltä, mitä he tekivät. Johtaja, tuo sama suuri mies, joka oli seurannut minua, näytti hyvin tyytyväiseltä puhutellessani häntä. Hän oli hyvin pöyhkeilevä ja liian tuttavallinen, mielestäni oikea herrasmiehen irvikuva. Hän kertoi olevansa iloinen voidessaan ilmoittaa minulle, että hän aikoi hankkia vettä koko Altar Valleylle. Isä, saat olla varma, että suutuin, sillä sehän on Dickin suunnitelma, hänen keksintönsä, ja nyt tutkivat nuo miehet Laddyn palstaa.
"Sanoin hänelle silloin, että hän työskenteli jo toisen omistamalla maalla ja käskin hänen mennä tiehensä. Hän hämmästyi niin, että hän näytti unhottavan aloitetun kurttailunsa. Sitten hän näytti viekkaalta. Luin hänen ajatuksensa. Hän ei ollut muka tiennyt, että kaikki laaksossa oleva maa oli jo paalutettu.
"Hän sanoi jotakin, ettei hän huomannut keitään uudisasukkaita maalla, ja vaikeni sitten hetkeksi kokonaan. Mutta hän alkoi kurttailla jälleen. Hän tarttui Josén suitsiin ja ennenkuin ennätin hengähtääkään, sanoi hän minua persikaksi, johon hän halusi tutustua. Hän sanoi nimekseen Chase ja ilmoitti omistavansa kultakaivoksen Meksikossa. Sitten hän sanoi vielä paljon enemmänkin, josta en välittänyt, mutta kun hän nimitti minua 'kullannupukseen', menetin malttini.
"Vetäisin suitsista ja käskin hänen laskea ne irti, mutta hän ei totellut, vaan pyöritti silmiään minulle. Uskallan sanoa, että hän kuvitteli olevansa herrasmies, johon voi hurmautua, sillä hän näytti niin voitonvarmalta. Muudan asia oli kumminkin selvä: hän ei näyttänyt tuntevan lainkaan hevosia. Huomasin sen siitä, että hän meni Josén eteen. Kiitän Jumalaa, etten ollut Blanco diablon selässä. Niin, isä, olen hieman häpeissäni nyt, mutta silloin olin raivoissani. Löin hevosta piiskallani suoraan turpaan. José hyppäsi ja paiskasi herra Chasen hiekalle. En saanut oritta tyyntymään, ennenkuin olin päässyt noiden punnitsijain näkyvistä, ja sitten ratsastin kotiin."
"Nell, luullakseni rankaisit tuota miestä tarpeeksi. Ehkä hän on tuollainen itserakas narri. En pidä kumminkaan tuollaisesta. Emme ole nyt lännessä. Luullakseni ei hän ole niin rohkea ensi kerralla. Mies ei unohda pitkään aikaan Blanco Josén iskua. Jos olisit ollut Diablon selässä, olisimme saaneet haudata herra Chasen."
"Kiitän Jumalaa, etten ollut! Olen nyt hyvin pahoillani, isä. Ehkä mies loukkautui pahoinkin. Mutta en voinut muutakaan tehdä. Unhottakaamme tämä ja minä lupaan valita paremmin tulevat ratsastuspaikkani… Isä, mitä tuo Forlorn Riverin maanlaadun tarkastaminen merkitsee?"
"En tiedä, Nell", vastasi Belding miettiväisesti. "Se hermostuttaa minua kumminkin. Se tuntuu edulliselta Forlorn Riverille, mutta pahalta Dickin kastelusuunnitelmille. Miten minua suututtaakaan, että joku muu ennättää tehdä sen ennen Dickiä!"
"Ei, ei, emme salli kenenkään anastaa Dickin oikeuksia", selitti Nell.
"Missä minun silmäni ovat olleetkaan, kun en ole huomannut noita tutkijoita?" mumisi Belding. "Ne kai ovat tulleet tänne vasta äskettäin."
"Mene puhuttelemaan rouva Carteria. Hän kertoi minulle, että kylään on saapunut muukalaisia, amerikkalaisia, joilla on kaivoksia Sonorassa. Orozco on kumminkin karkoittanut heidät sieltä. Mene ottamaan selvää, mitä he oikeastaan hommaavat, isä."
Belding huomasi pian, että hän todellakin oli viimeinen Forlorn Riverin merkityksellinen mies, joka sai kuulla kaivosten omistajain ja liikemiesten Ben Chasen ja pojan saapumisesta. Vallankumoukselliset olivat voittaneet heidät ja heidän työmiesjoukkonsa ja karkoittaneet heidät kaivosalueelta. Omaisuutta ei oltu hävitetty, vaan takavarikoitu. Ja Chaset, otettuaan huomioon kaikki mahdollisuudet, olivat koonneet tavaransa ja matkustaneet rajalle. He olivat ensin suunnanneet kulkunsa Casitaan, mutta jostakin syystä, jota ei Belding voinut saada selville, olivat he jatkaneetkin matkaansa Forlorn Riveriin. Ben Chase ei ollut tarvinnut kuin päivän huomatakseen Altar Valleyn mahdollisuudet, ja kolmen päivän kuluttua oli hän jo pannut miehensä työhön.
Belding palasi kotiin poikkeamatta katsomaan Chaseja ja heidän hommiaan. Hän halusi ajatella tilannetta ensin. Seuraavana aamuna meni hän laaksoon tarkastelemaan. Meksikolaiset rakensivat nopeasti tiilitaloja Laddin sadankuudenkymmenen acren suuruiselle palstalle ja samoin Dick Galen, Jim Lashin ja Thornenkin paaluttamille alueille. Miehet mittailivat laaksoa ja joen uomaa. Se riitti Beldingille. Hän meni kylään ja suuntasi kulkunsa valtaajien asuntoon.
Forlorn Riverin ympäristöt, lukuunottamatta joen puolta, olivat todellakin Beldingin mielestä muuttuneet kuin äsken löydetyn kaivoksen läheisyydessä olevat seudut. Telttoja oli pystytetty kaikkialle, tiilirakennukset kohosivat kuin sienet sateen jälkeen ja karkeasti kyhättyjä lautamajoja viimeisteltiin parhaillaan. Kaikki nämä hommat hämmästyttivät Beldingiä uutuudellaan, sillä hän oli niin uuttera mies, ettei hänellä ollut aikaa milloinkaan kuunnella kyläläisten juoruja. Kun hänelle ilmoitettiin, missä Chasen kaivosyhtiön konttori oli, meni hän sinne vihan alkaessa kiehua hänessä.
Hän saapui suurelle teltalle, jonka edustalla oli laaja hamppukankaista tehty katos. Sen suojassa istui monta paitahihasillaan olevaa miestä keskustellen ja tupakoiden..
"Nimeni on Belding. Haluan puhutella herra Chasea", sanoi Belding vihaisesti.
Vaikka Belding olikin hidasajatuksinen ja omissa mietteissään, huomasi hän kumminkin selvästi, että hänen tulonsa teki nuo miehet levottomiksi. He näyttivät hämmästyvän, katsoivat toisiinsa ja kääntyivät sitten nopeasti häneen päin. Muudan pitkä, karski mies, jolla oli terävät kasvonpiirteet, kierot silmät ja valkoinen tukka, nousi ja ojensi kätensä.
"Olen Chase, vanhempi", sanoi hän. "Poikani Radford Chase on täällä jossakin. Olette kai tuo rajanvalvoja Belding? Aioin pyytääkin teitä tulemaan luokseni."
Hän oli taisteluvalmis, äänekkäästi puhuva mies, mutta samalla kumminkin sydämellinen.
"Niin, olen arvaamanne henkilö", vastasi Belding välittämättä ojennetusta kädestä, "ja haluaisin tietää, mitä hiidessä te tarkoitatte anastaessanne maan, joka on jo paalutettu ja kuuluu vartijoilleni?"
"Paalutetunko maan?" sanoi Chase hitaasti katsoen miehiinsä. "Olemme ottaneet haltuumme ainoastaan paaluttamattomia paikkoja."
"Valehtelette. Teidän on ollut pakko huomata paalut."
"No niin, herra Belding, mitä siihen tulee, niin luullakseni mieheni ovat anastaneet hieman paalutettuakin maata. Emme kumminkaan kiinnitä huomiotamme muihin kuin uudisasukkaihin. Jos teidän vartijanne luulevat hankkineensa omaisuutta ajamalla muutamia paaluja maahan, ovat he suuresti erehtyneet. Uudisasukkaan on rakennettava talo ja asuttava maallaan, ennenkuin hän lain mukaan saa sen omakseen."
Tämä väite oli tosi ja Belding tiesi sen.
"Lain mukaan!" huudahti Belding. "Silloin on teidän tunnustettava, että olette vallanneet meidän palstamme."
"Herra Belding, olen suora liikemies. Tulen tänne ja löydän edullisen paikan, johon ei kenelläkään näytä olevan päteviä oikeuksia. Paalutan silloin palstat, valitsen uudisasukkaat ja alan rakentaa. Minusta tuntuu kuin vartijanne olisivat laiminlyöneet muutamia varovaisuustoimenpiteitä. He saavat syyttää onnettomuudestaan itseään. Olen valmis puolustamaan sekä omaa että työmiesteni oikeutta noihin palstoihin. Ellette voi mukautua siihen, saatte valittaa Tucsonille. Laki on minun puolellani."
"Laki ja laki! Kuulkaahan, täällä lounaassa ei meillä ole muuta lakia kuin miehen sana ja pyssy."
"Sitten olette huomaava, että Yhdysvaltain laki on tullut tänne Ben Chasen mukana", vastasi toinen näpsäyttäen sormiaan. Hän oli vielä lipokielinen, mutta hänen naamionsa oli pudonnut.
"Ette suinkaan ole syntynyt lännessä?" kysyi Belding.
"En, olen Illinoisista."
"No johan minä ajattelinkin, ettei länsi ole teitä kasvattanut! Tunnen teidänlaisenne miehet. Teiltä olisi kulunut paljon aikaa Texasin rajoilla tällaiseen ja sentähden tulitte tänne. Te olette eräs noista maa- ja vesisioista, jotka ovat tulleet asettuakseen tänne länteen asumaan. Olette samanlainen kuin nuo tukkihuijarit, jotka hakkauttavat metsän puhtaaksi jättämättä mitään myöhemmin tuleville. Herra Chase, länsi muuttuisi paremmaksi ja pysyisi kauemmin entisellään, jos teidänlaisenne miehet karkoitettaisiin täältä."
"Ette voi minua karkoittaa."
"En ole niinkään varma siitä. Odottakaa, kunnes vartijani palaavat. En haluaisi olla silloin teidän kengissänne, älkää käsittäkö minua väärin. Vaikka en luulekaan, että teitä voidaan syyttää toisen miehen suunnitelmien varastamisesta, niin kumminkin olette anastaneet nuo neljä palstaa. Ehkä laki on puolellanne, sitä en mene vannomaan, mutta meihin rajaseudun asukkaihin vaikuttaa vain henki eivätkä kuolleet kirjaimet."
"Kuulkaahan, herra Belding, luullakseni ette ole oikein selvillä asioista. Aion hedelmöittää tämän laakson, ja teidän olisi parempi yhtyä minuun kuin olla minua vastaan. Minulla on muudan ehdotus esitettävänä teille. Se koskee tuota teidän omistamaanne maakaistaletta tuolla virran rannalla."
"Ette voi tehdä kanssani minkäänlaisia sopimuksia, sillä en halua olla missään tekemisissä kanssanne."
Belding poistui äkkiä teltasta palaten kotiinsa. Nell tuli häntä vastaan, luultavasti kysyäkseen häneltä asioista, mutta katsahdettuaan isäänsä kasvoihin tiesi hän pelkonsa oikeutetuksi. Tyttö meni vaieten tiehensä. Belding totesi, että hän oli voimaton estämään Chasen toimia, ja hän tuli melkein sairaaksi omien ja Dickin toiveiden raukenemisesta.