XIV.
KADONNUT POIKA.
Aika kului ja Forlorn Riverin asukasluku kasvoi nopeasti. Belding, joka kerran oli ollut tuon seudun vaikutusvaltaisimpia miehiä, tunsi nyt joutuneensa aivan mitättömään asemaan. Vaikka hän olisi halunnutkin, ei hänellä olisi ollut mitään sanomista postinhoitajan, sheriffin ja muutamien muiden virkailijoiden valitsemisessa. Chaset jakoivat työvoimansa, ollen milloin Forlorn Riverissä, milloin meksikolaisessa kultakaivoksessaan, joka oli luovutettu heille takaisin. Näiden molempien paikkojen välissä olevan erämaan poikki kuljettiin autoilla. Kuukauden kuluttua olivat nuo moottorivaunut melkein yhtä tavalliset Forlorn Riverissä kuin ne olivat olleet ennen vallankumousta Casitassa.
Beldingkään ei ollut enää niin ahkera kuin ennen. Menetettyään kunnianhimonsa oli hänellä yhä vähemmän tehtävää. Hänen vihansa noita anastajia kohtaan kasvoi, kun hän vihdoinkin alkoi käsittää, ettei hän voinut kilpailla sellaisten miesten kanssa. Chaset olivat tienraivaajia, miehiä, joilla oli suuria harrastuksia ja paljon vaikutusvaltaa lounaassa. Kuta enemmän he tekivät Forlorn Riverin hyväksi, sitä vähemmän tuntui hänellä olevan oikeutta vihaansa heitä kohtaan. Hänen oli myönnettävä, että se oli henkilökohtaista. Hän, Gale ja vartijat eivät olisi milloinkaan voineet kehittää laakson mahdollisuuksia niinkuin nuo miehet.
Päivät pitkät sai hän nyt kuunnella noita korvia jysähdyttäviä räjähdyksiä ja kuiluun vyöryvien kallionlohkareiden jyrinää. Chasen miehet räjäyttivät dynamiitilla kapean kanjonin seinämiä. He rakensivat parhaillaan patoa juuri niinkuin Gale oli sen suunnitellut. Kun tuo räjähdytteleminen loppui, tunsi Belding helpotusta. Hän ei halunnut, että häntä alituisesti muistutettiin omasta ja Galen kärsimästä vahingosta. Hän alkoi vähitellen mukautua oloihin, mutta hän ei voinut olla olematta pahoillaan Galen vuoksi.
Sitäpaitsi oli Beldingillä muitakin suruja ja huolia. Huhtikuu alkoi eikä vartijoista kuulunut vieläkään mitään. Casitasta saapui epämääräisiä huhuja Sonoran erämaassa kuljeskelevista rosvojoukoista, huhuja, joiden totuutta ei voitu varmistaa, ennenkuin Beldingin meksikolaiset vartijat palaisivat kotiin. Kun he tulivat, ilmoitti toinen, Gonzales-niminen järkevä ja rehellinen sekarotuinen, että hän oli tavannut kullanetsijöitä kosteikossa. He olivat juuri saapuneet Yumasta Camino del Diabloa pitkin kärsittyään hirveästi kuumuutta ja janoa, mutta he eivät olleet nähneet jälkeäkään yaquin johtamasta matkueesta.
"Tämä varmistaa otaksumiseni", selitti Belding. "Yaqui ei mennyt
ollenkaan Sonoytaan. Hän kiersi sen ympäri Piruntielle ja vartijat,
Mercedes, Thorne ja hevoset ovat — pelkään heidän eksyneen erämaahan.
Camino del Diablon vanha tarina on vain toistunut jälleen."
Hänen oli kerrottava se Nellille, mutta tehtyään sen tunsi hän itsensä heikoksi.
Rouva Belding kuunteli hänen puhettaan ja vaikeni pitkäksi ajaksi puristaessaan nyyhkyttävää Nelliä rintaansa vasten. Sitten hän rupesi vastustamaan miehensä ilmoituksia tyynin voimin, joka oli niin ominaista hänen väitteilleen.
"Kuuntelehan nyt", päätteli Belding. "Rojas saapui ennen heitä Papago
Welliin tahi Tankeille."
"Kun olet lerpalla huulin, Tom, et ajattele juuri ollenkaan", jatkoi rouva Belding. "Tiedät hyvin, että ellei ole tapahtunut jotakin ihmettä, ei Rojas eikä kukaan muukaan ole voinut sivuuttaa noita valkoisia hevosia. Mihin sinun vanha itsepintainen luottamuksesi on hävinnyt? Yaqui ratsasti Diablolla ja Dick Solilla, ja entä sitten nuo muut hevoset. Niitä ei ole voitu sivuuttaa eikä ottaa kiinni. Ihmeitten ajat ovat olleet ja menneet."
"Aivan niin, äiti, tuntuu hauskalta kuunnella puhettasi", sanoi
Belding. Hän ilahdutti aina miestään ja nyt kaipasi tämä rohkaisua. "En
ole ollut oikein entiselläni näinä päivinä. Kerro meille ajatuksesi.
Sanot aina aavistavasi asiain oikean laidan, vaikka et sitä tiedäkään."
"En voi lisätä juuri mitään siihen, mitä sanoit tuona iltana, kun he läksivät matkalle. Käskit Laddyn luottaa yaquiin, jonka sanoit Jumalan lähettäneen tänne. Otaksuit hänen ehkä opastavan pakolaiset johonkin tuntemattomaan Sonoran laaksoon ja houkuttelevan Rojaksen satimeen. Sanoit yaquin voivan löytää ruohoa ja vettä sieltäkin, mistä ei kukaan meksikolainen eikä amerikkalainen osaisi sellaista etsiäkään."
"Mutta ajattelehan nyt, äiti, mitä sanot. Siitähän on kulunut jo seitsemän viikkoa. Ajattele, seitsemän viikkoa! Ja korkeintaan luulin heidän viipyvän matkallaan kuusi. Seitsemän viikkoa erämaassa!"
"Miten yaquit elävät?"
Belding ei vastannut, mutta toivo palasi hänen sydämeensä. Hän luotti vaimoonsa, vaikka hän ei ollenkaan voinut ymmärtää vaimossaan tuota, jota hän luuli joksikin salaperäiseksi voimaksi.
"Vuosia sitten etsiessäni isääni opin tietämään paljon asioita tästä maasta", sanoi rouva Belding. "Et voi milloinkaan sanoa, kuinka kauan ihminen voi elää erämaassa. Karuimmissa, peloittavimmissa ja luoksepääsemättömimmissäkin paikoissa on usein piilossa olevia kosteikkoja. Myöhemmällä iälläni rupesi isäni kullanetsijäksi. Tuo tuntui minusta omituiselta, sillä hän ei ennen välittänyt ollenkaan rahasta eikä kullasta. Sain selville, että hän usein oleskeli erämaassa viikkoja, jopa kuukausiakin yhtämittaa. Sitten koitti aika, jolloin hän ei enää palannut. Se tapahtui jo aikoja ennenkuin saavuin lounaiselle rajalle ja kuulin hänestä. En sittenkään menettänyt vielä toivoani pitkään aikaan, vaan odotin häntä palaavaksi. Tiedän nyt, joku ilmoittaa minulle, tuntuu todellakin kuin se olisi hänen henkensä, että hän eksyi sinne ja kuoli. Mutta minulla ei ole sellaista tunnetta yaquista eikä pakolaisista. Yaqui on jättänyt Rojaksen tahi houkutellut hänet johonkin ansaan. Ehkä se vei aikaa ja pakotti heidät matkustamaan kauas Sonoraan. Intiaani on liian viisas lähteäkseen nyt takaisin, kun kaikki lähteet ovat kuivuneet. Hän on taivuttanut vartijatkin odottamaan. Minusta tuntuu kuin tietäisin tämän varmasti. Rakas Nell, ole nyt urhoollinen ja kärsivällinen. Dick Gale tulee kyllä takaisin luoksesi."
"Voi, äiti!" huusi Nell. "En voi lakata toivomasta niin kauan kuin olet luonani."
Tämä keskustelu voimakkaan äidin kanssa aiheutti muutoksen sekä Nellissä että Beldingissä. Nell, joka ei ollut tehnyt juuri muuta kuin surrut, vahtinut länttä ja ratsastellut hurjasti, vaipui nyt kärsivälliseen odotukseen, joka oli surullista, mutta vakavaa. Hän auttoi äitiään enemmän kuin milloinkaan ennen, lohdutti Beldingiä ja alkoi osoittaa suurta mielenkiintoa kasvavaa kylää kohtaan. Belding, joka oli ollut murtua vihan aiheuttamaan jännitykseen, virkistyi niin, että hän ulkonaisesti oli jälleen oma itsensä. Hän tiesi kumminkin itse, että hän teeskenteli, ja totesi, että hänen hitaasti liekehtivä kiukkunsa Chaseja kohtaan oli muuttumaisillaan vihaksi.
Belding päätteli itsekseen, että jos Ben Chase ja hänen poikansa Radford olisivat hankkineet itselleen mainetta jotenkin muuten kuin ryhtymällä suuriin yrityksiin, olisi hän voinut kärsiä heitä. Mutta isä oli ahne, perso, kova ja maltillinen, ja poika lisäsi näihin ominaisuuksiin voimakkaan halun hallita muita, himon väkijuomiin ja kortteihin. Nämä miehet edistivät kyllä laakson tulevaisuutta, ja monet köyhät meksikolaiset ja amerikkalaiset hyötyivät myöskin heidän suunnitelmistaan huolimatta siitä, että nämä Chaset työskentelivät selvästi vain omaksi edukseen.
Belding riistäytyi irti tuosta lamauttavasta lumouksesta ja päätti aloittaa muutamia melko suuria töitä saadakseen ne tehdyiksi ennen kuumia kuukausia. Hän käväisi kumminkin ensin Sonoytan kosteikossa. Hän totesi tyytyväisin mielin, että olot rajalla olivat suotuisat, ja sai varmasti selville, ettei pakolaisista ollut kuulunut hiiren hiiskaustakaan. Saadakseen kaikki matkat pois mielestään, vei hän vielä Casitaan lauman noita valkoisia jalorotuisia ja lähetti ne Texasiin karjanomistajille ja hevostenjalostajille. Sitten, kun hän kerran oli rautatien läheisyydessä, matkusti hän Tucsoniin. Siellä sai hän kuulla paljon mielenkiintoista Chaseista. Niillä oli konttori kaupungissa ja vaikutusvaltaisia ystäviä Capitolissa. He olivat kuulemma lännen nopeasti kasvavan liikemiesjoukon merkityksellisimpiä miehiä. He omistivat Southern Pacific Railroad'in osakkeita, ja lähimmässä tulevaisuudessa aiottiin kuulemma rakentaa haararata San Felipestä Forlorn Riveriin. Nämä Chasein suunnitelmain erikoiskohdat olivat merkityksettömät, kun niitä verrattiin Beldingin omiin suunnitelmiin. Hänen luotettavaisuuttaan oli koetettu viekkaasti vähentää. Oli levitetty huhuja, ettei hän olekaan täysin pätevä valvomaan siirtolaisuutta rajalla Yhdysvaltain hyödyksi. Belding otaksui tämän olevan vain alkua. Chaset koettivat nähtävästi karkoittaa hänet Forlorn Riveristä, mutta ehkä edistääkseen parhaiten omia suunnitelmiaan toimivat he varovaisesti. Belding palasi raivoissaan kotiaan. Mutta hän malttoi mielensä. Ensimmäisen kerran elämässään pelkäsi hän nyt itseään. Hänen oli ajateltava vaimoaan ja Nelliä ja lännen vanha laki oli jo kumottu ikuisiksi ajoiksi.
"Isä, näiden kaivoksien ympärillä väijyy eräs toinen Rojas", huomautti Nell, kun tervehdys ja tavalliset kysymykset ja vastaukset oli vaihdettu.
Nellin nauru tukahdutti Beldingin huudahduksen. Tyttö näytti vakavan leikilliseltä.
"Herra Radford Chase!"
"No mutta, Nell, mitä hittoa —" raivosi Belding.
"Hsh, isä, älä kiroile", keskeytti Nell. "Aioin vain kiusoitella sinua."
"Vai niin. Mutta, tyttöseni, tuo nimi muuttaa silmissäni kaikki punaiseksi. Jos aiot kiusoitella minua, keksi joku toinen keino. Ymmärrätkö?"
"Kyllä, isä."
"Nell, kerro se kumminkin hänelle, niin silloinhan se on tehty", sanoi rouva Belding tyynesti.
"Lupasit minulle kerran, isä, ettet lähde ammuskelemaan tuonne kylälle, etkö luvannutkin?"
"Kyllä, muistan sen nyt", vastasi Belding vastaamatta kumminkaan tyttärensä hymyyn.
"Uudistatko lupauksesi", kysyi Nell kevyesti veitikkamaisin silmin, jotka eivät kumminkaan enää olleet niin leikilliset ja kujeilunhaluiset kuin ennen. Tytön huulet vapisivat eivätkä posket olleet enää niin pyöreät.
"Uudistan", vastasi Belding, ja hän tiesi, miten hänen äänensä oli hieman paksu.
"Ellet olisi niin sokea, hyvä isä, olisit jo aikoja sitten huomannut, miten herra Radford Chase on ahdistellut minua. Alussa tuntui se vain kiusalliselta enkä senvuoksi halunnut lisätä huoliasi, mutta näiden parin viikon kuluessa, kun olet ollut matkoilla, on se ollut enemmän kuin kiusallista. Aina siitä hetkestä alkaen, jolloin huitaisin häntä piiskallani, on hän koettanut kaikin mahdollisin keinoin tavata minua. Hän on ollut minua vastassa minne ikinä vain olen mennytkin. Hän on kirjoitellut minulle niin paljon kirjeitä, etten ole jaksanut lähettää niitä kaikkia takaisinkaan.
"Kun poistuit kotoa matkoillesi, en luule hänen tulleen rohkeammaksikaan, mutta hänellä oli kumminkin paremmat tilaisuudet, sillä en voinut olla huoneessanikaan aina. Minun oli pakko toimittaa äidin asioita, käydä sairaiden luona, opettaa pyhäkoulussa ja sitten oli minulla lukemattomia muitakin hommia. Herra Chase väijyi minua joka kerta, kun poistuin kotoa. Jos hän vielä työskentelee, niin en tiedä milloin, ellei sillä aikaa kuin nukun. Hän seurasi minua, kunnes huomasin, että minun oli viisainta sallia hänen kävellä rinnallani ja puhua itsensä pyörryksiin. Hän sanoo rakastavansa minua ja tahtoo mennä kanssani naimisiin. Kerroin hänelle rakastavani toista ja meneväni pian naimisiin. Hän sanoi, ettei se merkitse mitään, jolloin sanoin häntä tyhmeliiniksi.
"Kun hän seuraavan kerran tapasi minut, sanoi hän haluavansa selittää. Hän sanoi jokaisen tämän rajaseudun asukkaan jo tietävän, että mies, jota rakastan, oli eksynyt ja kuollut erämaahan. Tulin hyvin pahoilleni, sillä ehkä hän on oikeassa. Usein tuntuu tuo otaksuminen peloittavasti totuudenmukaiselta. Sen jälkeen olen pysynyt kotosalla, ettei hän saisi sanoa minulle tuollaisia ikäviä asioita enää.
"Mutta, isä, sellainen mitätön asia, että olen pysynyt äidin luona ja huoneessani, ei ole voinut pidättää herra Chasea. Ellei hän ole aivan pähkähullu, on hän ainakin parantumaton tyhmeliini. Koetan olla armelias, koska tuo mies vannoo rakastavansa minua, ja ehkä hän sen tekeekin, mutta hän tekee minut levottomaksi. En voi nukkua ja pelkään oleskella huoneessani yksinäni öisin. Olen silloin aina paennut äidin luo. Hän väijyy aina jossakin. Rohkeako? Mitä vielä, herra Chase on jotakin vallan toista. Hänellä ei ole hituistakaan säädyllisyyden tunnetta. Hän lahjoo palvelijamme ja tulee puutarhaamme. Ajattele nyt, millainen konna hän on. Hän tekee mitä naurettavimpia anteeksipyyntöjä ja ikävystyttää äidin kuoliaaksi. Tunnen olevani kuin koiran koloon ajama pieni kaniini. En uskalla edes kurkistaa ulos."
Jotenkin tuntui Beldingistä tämä asia niin hullulta, että hän nauroi. Hän ei ollut nauranut niin pitkään aikaan, että se tuntui hänestä hyvältä. Vasta kun hän huomasi Nellin hämmästyksen ja tuskan, lakkasi hän kiertäen käsivartensa tytön ympärille.
"Älä ole milläsikään, kultaseni. Olen sellainen vanha karhu. Kertomuksesi huvitti minua luullakseni. Toivon, ettei herra Radford Chasella ole ollut hauskaa… Nell, tuo vanha juttu on siis uudistunut jälleen. Miehet rakastuvat sinuun sievän näkösi vuoksi. Millaisen hinnan sellaiset naiset kuin sinä ja Mercedes saavatkaan maksaa kauneudestaan! Parempi olisi olla niin ruma kuin joku likainen aita."
"Mielelläni isä, jos vain Dick sitten vielä rakastaa minua."
"Älä luulekaan, voit lyödä vaikka vetoa siitä, kuten Laddy sanoo… Ensimmäisen kerran, kun tapaan tuon paikkakuntamme Romeon hiiviskelemässä täällä ympäristössä, annan —"
"Isä, sinähän lupasit."
"Kirottua, Nell, lupasin vain olla ampumatta, muuta en. Karkoitan vain tuon miehen täältä hellästi, kuulitko, hyvin hellästi. Lopusta pitäköön sitten Dick Gale huolta."
"Ei, isä!" huudahti Nell painautuen häneen vetoavasti, peloissaan ja vielä jotenkin muutenkin.
"Älä käsitä minua väärin, Nell. Sinulla on tunnetut omat keinosi aina, peität pumpulilla äitisi silmät ja kierrät pikkusormesi ympärille. Mutta et voi sovittaa kumpaakaan menetelmää Dick Galeen. Olet niin helläsydäminen, ettet välitä tuon Chase-roiston tarkoituksista. Mutta kun Dick palaa kotiin, voit olla varma siitä, että Chasein asunnosta muodostuu pieni helvetti vähäksi ajaksi. Kyllä Dick ottaa selvän kaikesta, ja haluan olla silloin katsomassa, kun hän käsittelee herra Radfordia samoin kuin Rojasta."
Belding piti sitten tarkasti silmällä nuorta Chasea, mutta kuulikin muutamia päiviä myöhemmin, että sekä isä että poika olivat lähteneet usein uudistuvalle matkalleen Casa Grandesiin, jonka läheisyydessä heidän kultakaivoksensa sijaitsivat.
Huhtikuu kului nopeasti ja toukokuu alkoi. Eräänä aamuna oli Beldingin pakko keskeyttää työnsä puutarhassa kuullessaan auton säksytystä ja äänekkään "Halloo!" Hän meni etupihalle ja näki siellä erään auton, jonka hän luuli ennenkin nähneensä Casitassa. Sen ohjaajakin oli tutun näköinen, mutta muut harmaihin nuttuihin ja peitteihin pukeutuneet kolme henkilöä olivat hänelle aivan outoja. Hän oli jo saapunut tielle ja huomasi silloin, että autossa istui pari naista ja muudan mies. Matkustajat irroittivat juuri tomuisia harsoja kasvoiltaan. Belding näki vanhan, kellertäväihoisen ja melko raihnaisen miehen, jota hän ei ollut ennen milloinkaan nähnyt, kauniin tummasilmäisen naisen, jonka hiukset näyttivät harmailta harson läpi, ja solakan nuoren tytön, jonka kasvot panivat Beldingin heti ajattelemaan Dick Galea.
"Oletteko Tom Belding, siirtolaisten tarkastaja?" kysyi autossa oleva herra kohteliaasti.
"Olen, ja nyt tiedän, keitä te olette", vastasi Belding sydämellisesti iloissaan ojentaessaan suuren kätensä. "Olette Dick Galen isä. Olen äärettömästi iloinen saadessani tutustua teihin."
"Kiitoksia. Niin, olen Dickin isä ja tässä, herra Belding, on Dickin äiti ja hänen sisarensa Elsie."
Loistaen ilosta tervehti Belding naisia, jotka eivät yrittäneetkään peittää liikutustaan.
"Herra Belding, olen tullut tänne länteen hakemaan kadonnutta poikaani", sanoi herra Gale. "Hänen sisarensa kirjeihin ei ole vastattu. Emme ole kuulleet hänestä mitään moneen kuukauteen. Onko hän vielä täällä luonanne?"
"No niin, tuota, olen todellakin hyvin pahoillani", aloitti Belding hitaasti. "Dick on matkoilla juuri nyt toimittamassa erästä tärkeää tehtävää. Odotan hänen palaamistaan joka päivä… Ettekö halua tulla huoneeseen? Olette tomuiset, kuumissanne ja väsyneet. Tulkaa sisään ja sallikaa äidin ja Nellin laittaa olonne mukavaksi. Tietysti on teidän oltava luonamme ainakin vähän aikaa. Meillä on kyllä riittävästi tilaa. Teidän on odotettava Dickin paluuta. Ehkä hän tulee piankin, sillä hän on viipynyt matkallaan jo melko kauan… Sallikaa minun pitää huolta matkatavaroista, herra Gale… Tulkaa nyt mukaani… Olen kovin iloinen saadessani tutustua teihin kaikkiin."
Iloisesti, kiihkeästi ja onnellisena jatkoi Belding puhettaan ohjatessaan Galet vierashuoneeseen ja esitellessään heidät sydämellisesti hämmästyneille rouva Beldingille ja Nellille. Hänen vaimonsa ja tyttärensä huumautuivat kokonaan muutamiksi hetkiksi. Belding ei muistanut ainoatakaan tilaisuutta, jolloin muutamien vieraiden tulo olisi näin järkyttänyt heitä. Mutta tietysti olikin tämä tapaus erikoinen. Hän oli hieman kiihtynyt itsekin, ja huomattuaan sen hämmästyi hän suuresti. Kun vieraat oli saatettu huoneihinsa, sai rouva Belding takaisin hetkeksi menetetyn mielenmalttinsa, mutta Nell tuli juosten takaisin villimpänä kuin hirvi ja niin kiihkoissaan ettei sellaista ennen oltu nähty.
"Ah, Dickin äiti ja sisar!" kuiskasi hän.
Belding huomasi, ettei Nell onnellisessa huumauksessaan muistanutkaan mainita isää.
"Hänen äitinsä!" jatkoi Nell. "Voi, tiesin sen, olen aina sen tiennyt! Dickin omaiset ovat ylpeitä ja rikkaita, he ovat, suoraan sanoen, jotakin. Luulin pyörtyväni, kun rouva Gale katsoi minuun. Hän näytti kyllä hieman uteliaalta, mutta hän oli niin jäykkä ja ylpeä. Hän arvaili varmasti, kuka olen. Dick ei ole milloinkaan kirjoittanut hänelle olevansa kihloissa kanssani. Minulla on Dickin sormus, joka on kuulemma kuulunut hänen äidilleen ennen. En tahdo enkä voikaan ottaa sitä sormestani. Olen niin peloissani… Mutta hänen sisarensa on rakastettava ja suloinen, ja ylpeä myöskin. Ruumistani poltti, kun hän katsoi minuun. Halusin niin mielelläni suudella häntä. Dick oli aivan hänen näköisensä silloin, kun hän tuli luoksemme. Mutta nyt on Dick muuttunut niin, etteivät hänen omaisensa häntä tunnekaan… Ajatelkaahan nyt, että he ovat tulleet! Minua harmittaa, että näytin pelästyneeltä, vaikka en milloinkaan maailmassa ole halunnut näyttää niin suloiselta kun nyt."
Nell juoksi hengästyneenä tiehensä laittamaan itseään sellaiseen kuntoon kuin tilanne hänen mielestään vaati. Kun rouva poistui huoneesta, huomasi Belding, että hänen kasvonsa olivat surulliset, omituiset ja levottomat. Belding jäi saliin ajattelemaan vaimonsa ja tyttärensä omituista kiihtymystä, jota hän ei ymmärtänyt. Naiset ovat niin tunteellisia olentoja. Belding ymmärsi kyllä, että Dickin omaisten tulosta voitiin iloita, mutta mitään levottomuutta herättävää ei hän ainakaan vielä siinä huomannut.
Galet palasivat pian vierashuoneeseen ollen aivan erinäköiset nyt, kun he olivat riisuneet yltään pitkät harmaat kaavut ja hunnut. Belding näki merkityksellisyyttä ja komeutta. Herra Gale näytti vakavalta, huolien painamalta ja ystävälliseltä mieheltä, jonka sekä sielu että ruumis olivat sairaat. Belding oli huomaavinaan hänessä samanlaista voimaa kuin Ben Chasessakin, mutta töykeys ja kovuus puuttuivat. Hän totesi, että herra Gale oli vaikutusvaltainen mies. Rouva Gale säikähdytti melkein Beldingiä, mutta hän ei osannut sanoa, miten. Tyttö muistutti joka suhteessa Dickistä.
Beldingin mielestä puhuivatkin he aivan samoin kuin Dick. He kertoivat ratsastuksestaan Ash Forkista rajalle, rumasta ja hävitetystä Casitasta ja matkalla kärsimästään kuumuudesta, tomusta ja kaktuksista. Nell palasi pian huoneeseen, ollen nyt tyyni ja suloinen valkoisessa puvussaan, jonka rintaan hän oli kiinnittänyt punaisen ruusun. Belding ei ollut milloinkaan ollut niin ylpeä hänestä. Hän huomasi tytön haluavan esiytyä edukseen Dickin omaisten silmissä ja alkoi hieman käsittää, miten vaikealta tämä koe tytöstä mahtoikaan tuntua. Belding kuvitteli, että kuta pikemmin Galet saivat tietää Dickin aikomuksesta mennä naimisiin Nellin kanssa, sitä parempi oli se kaikille ja erittäinkin Nellille. Keskustelun kuluessa koetti hän etsiä tilaisuutta ilmoittaakseen tämän merkityksellisen uutisen, mutta hänen oli niin ahkerasti vastattava kysymyksiin, jotka koskivat hänen virkaansa rajalla, ja selitettävä, millainen paikka Forlorn River oli, miksi sinne oli pystytetty niin paljon telttoja ja muita samanlaisia asioita, ettei hän voinut.
"Tämä on mielenkiintoista, hyvin mielenkiintoista", sanoi herra Gale. "Jossakin toisessa tilaisuudessa on teidän kerrottava minulle kaikki tietonne lännestä, sillä tämä kaikki on aivan uutta minulle. Olen hämmästynyt ja ihastunut, herra Belding, en voi muuta sanoa… Mutta kaikista enimmän haluan kumminkin kuulla jotakin pojastani. Terveyteni on murtunut. Olen surrut itseni sairaaksi hänen vuokseen. En halua salata teiltä, että riitelimme. Nauroin hänen uhkauksilleen ja hän matkusti pois. Olen sen jälkeen huomannut, etten tuntenutkaan Richardia. Olin väärässä ärsyttäessäni häntä. Kului vuosi, ennenkuin kuulimme hänestä, ja nyt on kulunut kuusi kuukautta jälleen meidän saamatta sanaakaan häneltä. Suoraan sanoen, herra Belding, lauhduin vihdoin ja nyt olen tullut häntä hakemaan. Olen vain pahoillani, etten lähtenyt heti. Poikani joutuu vaikutusvaltaiseen asemaan jonakin päivänä, ehkä jo hyvinkin pian. En olisi sallinut hänen oleskella täällä villissä maassa niin pitkää aikaa, ellen olisi toivonut hänen vihdoinkin tulevan järkiinsä, jota olen suuresti epäillyt. Nyt pelkään hänen —"
Herra Gale keskeytti ja kohotettu valkoinen käsi tutisi hieman.
Belding ei ollut niin tietämätön miesten välisistä asioista, ettei hän olisi ymmärtänyt isän ja pojan nykyistä suhdetta toisiinsa.
"Niin, herra Gale, useinkin joutuvat idästä tulleet nuorukaiset täällä huonoon asemaan", sanoi hän lyhyesti.
"Olen kuullut sen", vastas herra Gale varjon levitessä hänen kuihtuneille kasvoilleen.
"Kun heidän rahansa loppuvat, rupeavat he paimeniksi ja alkavat juoda."
"Aivan niin", vastasi herra Gale nyökäyttäen väsyneesti päätään.
"Sitten he alkavat pelata ja menettävät paikkansa", jatkoi Belding.
Herra Gale katsoi häneen surullisin silmin.
"Nyt ei heillä ole muuta neuvoa kun kerjätä ja kuljeskella paikasta paikkaan, ja loppu on tavallisesti huono." Belding levitti käsivartensa ja kun toinen sattui puristautumaan Nellin ympärille, puristi tyttö sitä lujasti. "Niin, sellainen on heidän tavallinen kohtalonsa", lopetti hän iloisesti.
Nähdessään herra Galen toivottomuuden tunsi Belding jonkunlaista iloa ja rouva Galen huomautus: "Johan minä sinulle sanoin", ei liikuttanut häntä ollenkaan, mutta Dickin sisaren suurien tummien silmien katsetta ei hän voinut sietää.
Hän rykäisi tavanmukaisen kirouksensa asemesta ja sanoa tokaisi kiihkeästi: "Mutta Dick Gale ei joutunut milloinkaan huonoille jäljille! Kuunnelkaa, niin kerron!"
Ennätettyään juuri aloittaa kertomuksensa Dick Galen vaiheista huomasi hän, ettei hänellä milloinkaan ennen elämässään ollut ollut niin tarkkaavaisia ja jännittyneitä kuulijoita. He näyttivät heti pelästyvän ja kertomuksen loppuun asti istuivat he sitten kalpeina, hiljaa ja sanattomina hämmästyksestä. Dick Galen seikkailu Casitassa, Mercedeksen pelastaminen ja hänen myöhemmät vaiheensa rajavartijana eivät varmastikaan menettäneet mitään värikkäisyydestään, rohkeudestaan eikä jaloista erikoispiirteistään Beldingin kertoessa niistä. Hän ei salannut muuta kuin nykyiset epäilyksensä Dickin turvallisuudesta.
Noista kolmesta tyyntyi Dickin sisar ensimmäiseksi.
"Voi, isä", huudahti hän säteilevin silmin, "sydämeni sisimmässä olen aina uskonut Dickiä mieheksi."
Herra Gale nousi horjuen tuolistaan. Hänen raihnaisuutensa ilmeni nyt tuskallisesti.
"Herra Belding, tarkoitatteko, että poikani Richard Gale on tehnyt tuon kaiken?" kysyi hän epäillen.
"Varmasti!" vastasi Belding sydämellisesti.
"Martha, kuulitko?" Herra Gale kääntyi kysyäkseen vaimoltaan, mutta tämä ei voinut vastata. Luonnollinen väri ei ollut vielä palannut rouvan kasvoihin.
"Hänkö taisteli tuota roistoa ja hänen miehiään vastaan yksinään ja voitti heidät?" kysyi herra Gale tiukasti ja kovasti.
"Dick lakaisi koko lattian tuolla roistojoukolla."
"Ja pelasti erään espanjalaisen tytön, poistui erämaahan paljain käsin, ruoatta ja aseitta? Tekikö Richard Gale kaiken tuon, hän, jonka kädet olivat ennen aina toimettomat?"
Belding nyökäytti hymyillen päätään.
"Hän on siis vartija nyt — ratsastaa, taistelee, nukkuu hiekalla ja valmistaa oman ruokansa?"
"Aivan niin."
"Hoitaako hän hevosensakin omin käsin?" Tämä kysymys tuntui ilmaisevan herra Galen totuudennälän huipun. Hän oli kohottanut päänsä hieman pystympään ja hänen silmänsä olivat kirkkaammat.
Hevosen mainitseminen kuumensi Beldingin veren.
"Miks'ei Dick Gale hoitaisi hevostaan? Kuulkaahan, maailmassa ei ole monta ihmistä, joita rakastetaan niin paljon kuin Dick Gale rakastaa hevostaan. Blanco sol on eläimen nimi, herra Gale. Se on sama kuin valkoinen aurinko. Odottakaa, kunnes näette sen. Sellaisia ei ole monta, se on valkoisin, suurin, vahvin, nopein ja komein hevonen täällä lounaassa!"
"Vai rakastaa hän niin hevostaan. En tunne enää omaa poikaani… Herra Belding, kerroitte Richardin työskentelevän teille. Voitteko ilmoittaa hänen palkkansa suuruuden?"
"Hän saa neljäkymmentä dollaria, ylöspidon ja varusteet", vastasi
Belding ylpeästi.
"Neljäkymmentä dollaria", toisti isä. "Päivältäkö vai viikolta?"
"Tietysti kuukaudelta", sanoi Belding hieman nolostuen.
"Neljäkymmentä dollaria kuukaudelta nuorukaiselle, joka yliopistossa ollessaan tuhlasi viisisataa samassa ajassa ja tultuaan sieltä pani menemään tuhansia!"
Herra Gale nauroi nyt ensimmäisen kerran, ja se oli sellaisen miehen naurua, joka haluaa uskoa kuulemansa, mutta ei oikein tiedä, uskaltaako hän.
"Mitä hän tekee noin paljolla rahalla, jonka hän on ansainnut vaaroissa ja työssä hiellään ja verellään? Neljäkymmentä dollaria kuukaudessa!"
"Hän säästää sen", vastasi Belding.
Ilmeisesti tuntui tämä Dick Galen isästä mahdottomalta ja hän katsoi vaimoonsa mykkänä hämmästyksestä. Dickin sisar taputti käsiään kuin pieni tyttö.
Belding huomasi, että hetki oli edullinen.
"Varmasti säästää hän sen. Dick on kihloissa Nellin kanssa, kasvattityttäreni Nell Burtonin kanssa."
"Ah, isä!" änkytti Nell ja nousi ollen niin kalpea kuin valkoinen puku hänen yllään.
Tuntui omituiselta, että Dickin äiti ja sisarkin nousivat ja kääntyivät Nelliin päin tummin, ylpein ja tutkivin katsein. Belding tunsi epämääräisesti tehneensä jonkun virheen. Nellin kalvenneet, kauhistuneet kasvot säikähdyttivät häntä. Mitä hän olikaan tehnyt! Varmasti oli Dickin omaisten saatava kuulla hänen suhteensa Nelliin. Syntyi vaitiolo, jonka kuluessa Belding hermostui.
Silloin Elsie Gale meni aivan Nellin viereen.
"Neiti Burton, oletteko todellakin Dickin morsian?"
Nellin vapisevat huulet muodostivat myöntävän vastauksen, mutta eivät lausuneet sitä ääneen. Hän ojensi vain kätensä näyttäen sormusta, jonka Dick oli antanut hänelle. Neiti Gale tunsi sen heti ja hänen vastauksensa oli lämmin, suloinen ja miellyttävä.
"Olen todella äärettömästi iloinen", sanoi hän suudellen Nelliä.
"Neiti Burton, olemme saaneet kuulla Richardista ihmeellisiä asioita", lisäsi herra Gale vakavin, vaikkakin vapisevin äänin. "Jos olette ollut osallinen hänen mieheksi muodostamisessaan — ja nyt alan sen jo huomata ja uskoakin — siunatkoon Jumala teitä!… Rakas tyttöseni, en ole vielä sinua oikein katsellutkaan. Olet siis Richardin morsian!… Äiti, emme ole löytäneet häntä vielä, mutta olemme luullakseni saaneet selville hänen salaisuutensa. Luulimme poikamme kadonneen jäljettömiin. Mutta tässä on hänen lemmittynsä."
Siilon vasta muuttui rouva Galen kasvojen ylpeä ja kopea ilme samalla kertaa sekä tuskalliseksi että iloiseksi. Hän levitti käsivartensa. Nell huudahti omituisesti ja riensi hänen syliinsä.
Belding huomasi äkkiä jotakin selittämätöntä näköähimmentävää silmissään. Hän ei voinut nähdä selvästi eikä senvuoksi ollut ollenkaan varma, olivatko hänen huoneeseen tulleen vaimonsa kasvot niin surulliset ja kalpeat kuin hänestä näytti.