XVI.
VUORISTOLAMPAITA.
Mitä Gale oli luullut kauhistavaksi tilanteeksi, jos sitä verrataan kaukana erämaasta olevaan mukavaan kotiin, muodostuikin nyt, kun hän oli joutunut näiden korkeiden laavajyrkänteitten ja laajojen kuivien tasankojen keskelle, seikaksi, johon hänen oli pakostakin mukauduttava. Hän otaksui toistenkin ajattelevan samoin. Kodista ei puhuttu sanaakaan, ja jokainen muisteli rakkaimpiaan hiljaa itsekseen. Mercedeksen naisellisuudessa ei voitu huomata minkäänlaista muutosta, ehkä senvuoksi, että kaikki, jota hän rakasti, oli hänellä mukanaan erämaassa.
Gale mietti usein tätä mielten samanlaista muutosta. Hän oli totuttaunut taistelemaan erämaan vaikutuksen halvauttavaa voimaa vastaan ja vastustamaan kaikin mahdollisin ajatuksin jonkunlaista salakavalaa alkeellista peräytymistä eräänlaiseen täydelliseen tunnottomuuteen, käyttämään näköään ja kuuloaan kuin intiaani. Hän tunsi tarvitsevansa tuon taidon nyt entistä paremmin, sillä hänen iloisuutensa alkoi hävitä. Unhottaminen oli vielä vaikeampaa kuin muisteleminen. Hän otaksui, että silloin kun ihmistä painoivat suuret surut, intohimot ja vääryydet, oli erämaa sopiva paikka joko muistelemiselle tahi unhottamiselle kunkin sinne vetäytyneen ihmisen mielentilan mukaan, mutta jokainen terve, tavallinen ja järkevä kuolevainen, joka rakasti aavikoiden kirkasta aurinkoa ja humisevaa tuulta, sai olla hyvin varuillaan, ettei hän palannut samaan luonnontilaan, joka vallitsi siellä ennen sivistystä.
Yhteisestä äänettömästä suostumuksesta tuli Laddista jälleen matkueen johtaja. Hän voi ottaa vastuunalaisuuden itselleen silloinkin kun sitä ei hänelle annettu. Epävarmuuden ja vaaran hetkinä turvautuivat Gale ja Lash, vieläpä Beldingkin vaistomaisesti Laddiin, sillä hän oli heistä voimakkain.
Ensimmäiseksi työkseen käski Ladd muiden koota kaiken jäljellä olevan ruoan tervavaatteelle. Sitä ei ollut enää paljonkaan jäljellä. Paimen seisoi kauan aikaa mietteissään katsellen sitä. Hän muisteli entisiä kokemuksiaan, joita hän vuosien kuluessa oli hankkinut sekä laitumilla että erämaassa ja punnitsi, mikä niistä olisi suurimmaksi hyödyksi tässä tilanteessa. Laddin kasvojen vakavasta ilmeestä oli mahdoton saada mitään selville, sillä hän näytti vielä aivan kuolleelta mieheltä, mutta hänen hidas päänpudistamisensa ilmaisi Galelle paljon. Mutta merkityksellisessä tavassa, jolla hän kosketti suola-astiaa, oli kumminkin vielä hieman toivoa, ja hän sanoi: "Varmasti menettelimme viisaasti ottaessamme näin paljon suolaa mukaamme."
Sitten hän kääntyi toveriensa puoleen:
"Tuo ruoka ei riitä kuudelle erämaahan vangitulle nälkäiselle ihmiselle. Sen loppuminen ei minua kumminkaan huoleta, sillä yaqui voi ampua lampaita rinteiltä. Toisin on veden laita. Se on meidän tilanteemme alku, keskus ja loppu."
"Laddy, vannon, ettei tämä lähde milloinkaan kuivu", vastasi Jim.
"Kysy intiaanilta."
Kuultuaan kysymyksen toisti intiaani tuon puheensa meksikolaisten pelätystä ano secosta. Kuivina vuosina haihtuu vesi tästäkin lähteestä.
"Dick, koeta suopungilla, paljonko reiässä on vettä."
Gale ei voinut löytää pohjaa kolmenkymmenen jalan pituisella nuoralla. Vesi oli niin kylmää, kirkasta ja makeaa kuin sitä olisi säilytetty varjoisassa paikassa olevassa rautasäiliössä.
Ladd hämmästyi ja ilostui kuullessaan tämän ilmoituksen.
"Antakaahan olla. Viimeinen vuosi oli melko kuiva. Ehkä tämä vuosi ei olekaan sellainen ja ehkä meidän hyvä onnemme jatkuu. Kysykää yaquilta, luuleeko hän rupeavan satamaan."
Mercedes puhutteli intiaania.
"Hän sanoo, ettei kukaan ihminen tiedä varmasti, mutta hän luulee kumminkin sateen tulevan."
"Kyllä sitten sataakin varmasti, siitä saatte lyödä vaikka vetoa", lisäsi Ladd. "Kun nyt vain ruoho riittäisi hevosille, sillä niittä emme pääse milloinkaan täältä. Dick, mene intiaanin kanssa tarkastamaan laakso. Näin tänään, että hevoset olivat lihoneet — lihoneet erämaassa! Mutta ehkä ne ovat jo jyrsineet suuhunsa kaiken ruohon. Mene katsomaan, Dick, ja tuo meille palatessasi hyviä uutisia."
Silloin kun Gale oli sattumalta kuljeskellut laaksossa, ei hän ollut mennyt kauaksi. Yaqui oli sanonut, että siellä oli tarpeeksi ruohoa hevosille eikä kukaan ollut tähän asti kiinnittänyt kysymykseen mitään huomiota. Dick huomasi laakson laajenevan sitä mukaa kuta kauemmaksi he tulivat. Melkein päässä, jossa se oli hyvin kapea, ilmoitti ruoho kuivan joen uoman suunnan, mutta kauempana leveni tuo uoma. Oli melkein varmaa, että sadeaikana vesi peitti koko laakson pohjan. Kuta kauemmaksi Gale meni, sitä tiheämmiksi ja suuremmiksi muuttuivat vääräoksaiset mesquite-pensaat ja palo verdet. Kaktukset ja muutkin erämaan kasvit lisäytyivät suuresti. Harmaita ruohotilkkuja oli kaikkialla. Dick alkoi jo ihmetellä, missä hevoset oikeastaan olivatkaan. Vihdoin harvenivat metsä ja pensaikko muuttuen penikulman laajuiseksi harmaaksi ruohoaavikoksi, joka ulottui kauas punaisiin hiekkatöyryihin saakka. Valkoiset hevoset olivat tasangon toisessa laidassa, ja silloin kun Gale huomasi ne, huomasivat Blanco diablo ja Sol hänetkin nostaen päänsä, ja valkoisten harjain liehuessa tuulessa hirnuivat kimakasti. Siellä oli todellakin ruohoa tarpeeksi suurellekin hevoslaumalle. Laakso oli kuin olikin todellinen kosteikko.
Ladd ja toiset odottivat Galen kertomusta, johon he suhtautuivat tyynesti, mutta kumminkin iloisin mielin, joka ei ollut vähemmän huomattava senvuoksi, että se oli hillittyä. Gale, joka oli pitänyt tarkasti silmällä hetken vaikutusta muihin, huomasi miten hän itse ja muutkin kääntyivät seurueen naisen puoleen iloisin silmin.
"Herra Laddy, te luulette — te uskotte, että me —" hän rupesi änkyttämään ja sitten hänen äänensä murtui. Hänessä elävä nainen heltyi nyt todellisen toivon ja nyt mahdollisen näiden erämaan muurien takana koittavan onnen kirkastaessa hänen mieltään.
"Mercedes, kukaan valkoinen mies ei voi sanoa, mitä täällä voi tapahtua", sanoi Ladd vakavasti. "Mutta varmasti toivon nyt enemmän kuin olen uskaltanut uneksiakaan. Olin melkein kuollut mies, mutta intiaani pelasti henkeni. Katsoessani yaquiin hiipii mieleeni omituisia ajatuksia, joita en ymmärrä. Kun katsotte häneen, näyttää hän teistä vain likaiselta, synkältä ja kostonhimoiselta villiltä. Mutta Jumalani, mikään ei voi olla suurempi erehdys! Ehkä yaqui eroaakin suuresti muista intiaaneista, vaikka hän näöltään on niiden kaltainen. Ehkä me valkoiset emme ollenkaan käsitä heitä. Belding oli kumminkin oikeassa, sillä yaqui on Jumalan lähettämä. Puhuaksemme tulevaisuudesta haluan tietää yhtä kiihkeästi kuin tekin, pääsemmekö joskus kotiin, mutta koska en ole muuta kuin mikä olen, sanon vain: Quién sabe? [= kuka tietää?] Mutta jokin sanoo minulle, että yaqui tietää. Kysykää häneltä, Mercedes. Pakottakaa hänet kertomaan, sillä meidän kaikkien olisi hyvä saada se tietää. Voisimme kärsivällisemmin odottaa, jos meillä olisi muutakin kuin luottamuksemme häneen. Hän on kyllä vaitelias intiaani, mutta pakottakaa hänet puhumaan."
Mercedes huusi yaquin luokseen. Aina kun intiaani kuuli hänen käskynsä, tuli hänen liikkeihinsä jotakin nopeutta, jota ei milloinkaan muulloin voitu huomata hänen toimissaan. Mercedes laski kätensä yaquin jäntevälle käsivarrelle ja alkoi puhua hänelle espanjan kielellä. Hänen äänensä oli matala, kiihkeä ja värähtelevä, suloinen kuin hopeatiun kilinä. Se lumosi Galenkin, vaikka hän ei ymmärtänytkään monta sanaa. Mutta hän ei tarvinnut tulkkia tietääkseen, että tässä puhui nainen ikävöidessään elämää, rakkautta ja kotia, jotka naissydämelle ovat kalleinta kaikesta.
Gale epäili omia päätelmiään. Tuntui kuin yaqui olisi ymmärtänyt Mercedeksen ikävän. Dickistä näytti kuin intiaanin järkkymätön tyyneys, hänen tutkimattomuutensa ja hänen kasvojensa laavamainen kovuus olisivat muuttuneet tietämykseksi, ystävällisyydeksi ja tasapuolisuudeksi, vaikka hänen olennossaan ei näennäisesti voitu huomatakaan mitään muutosta. Gale oli hetkisen näkevinään näyn, joka kumminkin hälveni heti, hänen voimatta painaa mieleensä tuota kaunista harhaanjohtavaa kuvaa.
"Si!" kuului intiaanin voimakas ja äänekäs vastaus.
Mercedes huokaisi syvään ja hänen kätensä tarttui Thornen käteen.
"Hän vastasi myöntävästi", kuiskasi hän. "Hän lupaa suojella meitä ja opastaa meidät takaisin. Hän tietää sen mahdolliseksi."
Intiaani palasi töihinsä, ja äänettömyyden, joka oli vallannut tuon pienen joukon, keskeytti vihdoin Ladd.
"Varmasti on asia niin. Meidän ei tarvitse tehdä nyt muuta kuin käyttää järkeämme. Ystävät, olen tämän matkueen toimeenpaneva johtaja ja minua on ehdottomasti toteltava. Saatte syödä vain silloin kun lupaan. Ehkä ei terveytemme säilyttäminen muodostukaan vaikeaksi, sillä nälkiintyneet kerjäläiset eivät useinkaan sairastu. Mutta kuumuus lisäytyy, ja kuten tiedätte, voi se meidät tappaa ikävään. Jumalani, suurin vaikeutemme on tuon ajan sivuuttaminen. Kunpa teillä vain olisi halua pelata shakkia. Valmistan varmasti laudan ja nappulat, ja opetan teidät pelaamaan. Thorne, sinä olet meistä onnellisin. Sinulla on armaasi mukanasi ja tästä voi muodostua teidän kuherruskuukautenne. Koeta nyt, millaisen kauniin majan voit rakentaa vaimollesi mitättömin välinein ja pienin rakennustarpein. Dick, sinä saat myöskin kiittää onneasi. Sinä pidät metsästyksestä ja noilta rinteiltä voit ampua hienoimmat suursarvet, mitä milloinkaan on elänyt lännessä. Ota yaqui mukaasi ja tartu .405:teen. Tarvitsemme lihaa ja hankkiessasi sitä saat samalla urheilla. Tällaista tilaisuutta ei sinulla tule enää ikinä olemaan. Toivoisin, että me kaikki voisimme lähteä, mutta raajarikkoiset miehet eivät voi kiipeillä laavalla. Ja sitten voit noilta korkeilta huipuilta katsella ympäröivää seutua, jonka vertaista hedelmättömyydessä ei löydy luullakseni muualta kuin napojen läheltä. Ja kun tulet vanhemmaksi, sinä ja Nell, ja teillä on jo pari reipasta poikaa, niin ajattele, miten hauskalta sinusta tuntuukaan kertoa heille tästä olostamme täällä laavan keskellä olevassa laaksossa ja vuoristolampaiden metsästyksestäsi yaquin kanssa. Varmasti olen sen keksinyt. Voit kuluttaa aikasi metsästellen ja ajatellen. Jos minulla vain olisi sellainen morsian kuin Nell, en milloinkaan joutuisi toivottomaksi. Sellainen on sinun tehtäväsi, Dick. Metsästele ja muistele Nelliä ja kuvittele, miten vielä joskus kerrot reippaille pojillesi tästä kaikesta ja tuntemastasi vanhasta paimenesta, Laddysta, joka silloin on jo oleva kaukana rajan tuolla puolen. Kiiruhda nyt, poikaseni. Koeta innostua, sillä varmasti on se tarpeen sekä itsesi että meidänkin takia."
Gale kiipesi laavarinteelle uoman oikealle puolelle eräälle vanhalle tielle, jonka yaqui ilmoitti papagojen tehneen ennenkuin hänen heimonsa oli tullut sinne metsästelemään. Joskus kulki tie niin piikkisten, särmäisten ja kuoppaisten laavakenttien poikki, että sitä olisi ollut melkein mahdoton kulkea sittenkin, vaikka sillä ei olisi kasvanutkaan noita hopeanvärisiä choya-kaktuksia. Paljaat kielekkeet, pengermät ja harjanteet kimaltelivat auringonpaisteessa. Niiden huipuilta etsi yaquin haukankatse kaukaa ja läheltä vuoristolampaita, ja Gale tarkasteli kaukoputkellaan jyrkkiä rosoisille vuortenhuipuille päin yleneviä laavarinteitä ja laaksoon päin viettäviä loppumattomia kallioisia punaisia laavamäkiä. Laava säteili kuumuutta, ja sen punainen väri yhdessä kiiltelevien choyain kanssa muodosti maailman, joka oli kuin savuavaa tulta.
Kun he saapuivat kauemmaksi rinteelle, pysähtyi yaqui ja ryömi eräällä ulkonemalla olevien kivien taakse, josta oli laaja näköala erittäin kummalliselle seudulle. Vuorten huiput olivat vasemmalla ja edessä, oli kuiluja, harjanteita, kanjoneja ja uomia, joissa kaikissa kimalteli choya-kaktuksia ja jonkunlaisia muita valkoisia pensaita, joiden välistä näkyi muutamia viheriöitäkin kasveja. Tuo seutu oli vain vulkaanisen rinteen eristetty ja autio paikka, mutta se oli kumminkin penikulmien laajuinen. Yaqui kurkisti muutaman suuren laavalohkareen takaa tuonne epätasaiseen erämaahan ja tarttui nopeasti Galen käsivarteen viitaten samalla erään leveän kuilun toiselle reunalle.
Kaukoputkensa avulla näki Gale viisi lammasta. Ne olivat paljon suurempia kuin hän oli odottanutkaan, tummanruskeita väriltään, ja niiden joukossa oli pari käyräsarvista pässiäkin. Ne katsoivat ulkonemalle päin. Muistaen mitä hän oli kuullut puhuttavan noiden vuoristoeläimien ihmeellisestä näöstä, voi Gale ainoastaan todeta, että eläimet olivat huomanneet heidät.
Sitten alkoivat yaquin liikkeet kiinnittää hänen huomiotaan. Intiaani oli tuonut mukanaan punaisen huivin ja mesquite-pensaan oksan. Hän sitoi huivin oksaan ja pisti sen muutaman kallion rakoon. Huivi heilui tuulessa. Kun se oli tehty, pyysi intiaani Galea odottamaan.
Tämän tästä tarkasteli hän lampaita kaukoputkellaan. Kaikki viisi seisoivat nyt niin liikkumattomina kuin kuvapatsaat katsellen kuilun yli. Ne olivat enemmän kuin penikulman päässä tähystyspaikasta. Kun Gale koetti katsoa niihin kaukoputketta, sulautuivat ne niin laavan rosoiseen pintaan, ettei hän voinut niitä erottaa. Hän oli kumminkin hyvin utelias. Näkivätkö lampaat tuon punaisen huivin? Se tuntui kyllä uskomattomalta, mutta mikään muukaan ei voinut selittää niiden patsasmaista valppautta. Lampaat pysyivät tuossa asennossa ehkä noin viisitoista minuuttia. Sitten alkoi johtava oinas lähestyä ja muut seurasivat. Se astui muutamia askelia, mutta pysähtyi sitten pitäen kumminkin aina päätään pystyssä kuono kielekkeelle päin käännettynä.
"Katso sen vietäviä, nyt ne tulevat!" huudahti Gale. "Ne näkevät tuon huivin ja ovat vainunneet meidät. Kylläpä ne ovat uteliaita! Tämä on todellakin jotakin."
Intiaani ymmärsi nähtävästi hänen sanansa, koska hän murahti jotakin.
Gale ei tahtonut mitenkään voida malttaa mieltään, sillä lampaat lähestyivät hyvin hitaasti. Johtajan eteneminen ja pysähtyminen vuorottelivat säännöllisesti. Se toimi kuin kone. Gale seurasi sitä katseellaan sen laskeutuessa vastakkaista rinnettä ja kiertäessä reikiä, kuiluja ja harjanteita. Sitten siirsi Dick kaukoputkeaan saadakseen selville toisten aseman. Ne olivat myöskin tulossa pysähtyen ja edeten, aivan samoin kuin niiden johtajakin. Millaisia hyppääjiä ne olivatkaan ja miten varmajalkaisia! Millaisia loikkauksia ne tekivätkään! Oli oikein lumoavaa katsella niitä. Gale unhotti pyssynsäkin kokonaan, ja yaqui laski raskaan kätensä hänen olalleen, sillä heidän oli pysyteltävä hyvin piilossa ja hiljaa. Hän käsitti nopeasti suunnitelman, että lampaat tulisivat suoraan yli tutkimaan tuota kummallista tuulessa liehuvaa punaista huivia. Se tuntui todellakin omituiselta, kun ajateltiin, että eläimet olivat maailman villeimpiä.
Suuri oinas opasti muita samoin säännöllisin pysähdyksin, ja puolen tunnin kuluttua oli se kulkenut tuon leveän kuilun pohjan poikki alkaen nyt nousta rinnettä. Silloin ymmärsi Gale, että tuo houkutteleva huivi oli lumonnut sen. Dickinkään ei enää tarvinnut käyttää kaukoputkeaan. Seurasi lyhyt väliaika, jolloin muudan välissä oleva laavaharjanne peitti lampaat näkyvistä. Sen jälkeen olivat nuo pari oinasta ja niiden pienemmät toverit näkyvissä noin neljännestunnin, kadotakseen sitten jälleen toisen harjanteen taakse. Gale vahti kärsivällisesti, sillä varmaankin lähestyisivät ne vielä. Kului jännittävä hetki, ja sitten yaquin käden innostava kosketus pani Galen vapisemaan kiihkosta.
Hän muutti asentoaan hyvin varovaisesti. Tuolla noin viidenkymmenen jalan päässä olevalla laavakummulla seisoi lampaiden johtaja. Sen koko hämmästytti Galea eikä hän aluksi kiinnittänyt huomiotaan muuhun kuin sen sarviin. Mutta niiden suuruus ei kyennyt vangitsemaan hänen katsettaan pitkäksi ajaksi ja hän rupesi tarkastelemaan eläintä muutenkin. Se oli kaunis, jäntevä, solakka, voimakkaasti kehittynyt ja sen asento oli suurenmoinen. Galen katsoessa lumottuna hyppäsi toinenkin oinas keveästi kummulle ja pian saapuivat sinne muutkin kolme.
Silloin voivat Galen silmät todellakin hekumoida tästä metsästäjälle niin erinomaisesta näystä. Hänestä tuntui äkkiä siltä kuin hän olisi odottanut näkevänsä noissa Kalliovuorten suursarvissa jotakin, jota niissä ei ollutkaan. Ne olivat kyllä kauniit ja ihmeelliset, kuten hän Laddin ylistyspuheista oli käsittänytkin, mutta nuo notkeat, solakat, lyhytvillaiset ja miellyttävät eläimet eivät olleet kumminkaan sellaisia kuin hän oli otaksunut näiden paljaiden peloittavien laavavuorien voivan kehittää.
Komea johtaja tuli lähemmäksi ja sen pyöreät, esiintyöntyvät, ambranväriset silmät, jotka Gale nyt selvästi näki, tuijottivat vain tuohon kohtalokkaaseen punaiseen huiviin. Muut neljä seurasivat koneellisesti sitä. Astuttuaan hitaasti muutamia askelia pysähtyi johtaja jälleen.
Silloin kiinnitti yaqui Galen lampaihin kohdistuneen huomion pyssyyn ja samalla heidän matkansa tarkoitukseen. Hänen tuntemansa huvi väheni melkoisesti ja samalla selveni hänelle, miksi hän oli luullut noista eläimistä jotakin puuttuvan. Ne eivät olleet ollenkaan villin näköisiä. Tuo niin sanottu eläimistä villein näytti kesymmältä kuin tavallinen lammas kotona maatilalla. Hän tunsi tekevänsä murhan, jos hän ampuisi jonkun niistä, ja oli pahoillaan, että se kumminkin oli välttämätöntä. Hän ei voinut kumminkaan tukahduttaa haluaan näyttäytyä niille saadakseen selville, kuinka kesyjä ne todellakin olivat.
Kun hän tarttui pyssyynsä ja työnsi patruunan pesään, säikähtivät lampaat heikkoa metallin kilinää niin, että ne hyppäsivät. Sitten nousi Gale nopeasti seisoalleen.
Komea oinas ja sen toverit kumminkin vain katsoivat Galeen. Ne eivät olleet milloinkaan ennen nähneet ihmistä eivätkä näyttäneet aavistavankaan uhkaavaa vaaraa. Uteliaisuus, hämmästys ja ystävällisyys olivat niiden tarkkaavaisen asennon huomattavimmat ominaisuudet. Galesta näytti, että ne aikoivat tulla vieläkin lähemmäksi, mutta hän ei ruvennut odottamaan, toteutuisiko hänen otaksumisensa, sillä nytkin jo oli hänen ponnistettava tahtoaan voidakseen kohottaa raskaan pyssynsä tähtäysasentoon.
Hänen ampumansa luoti kaatoi tuon suuren oinaan. Muut läksivät pakoon kauhean nopeasti ja ketterästi. Gale tuhlasi jäljellä olevat neljä patruunaa toisenkin oinaan tappamiseen, mutta kun hän sitten sai pyssynsä jälleen latinkiin, olivat muut jo niin kaukana, ettei niitä voitu enää ampua.
Yaquin keino oli varma, kuolettava ja voimia säästävä, mutta Gale ei halunnut turvautua siihen enää milloinkaan. Hän halusi lähestyä eläimiä väijymällä, vaikka se kysyikin äärettömiä ponnistuksia, vuorillekiipeilijän silmiä ja keuhkoja ja, kuten Gale sanoi Laddille, myöskin seitsemän penikulman saappaita. Sitten kuin lampaita oli ahdisteltu ja ammuttu muutamia kertoja, oli niitä äärettömän vaikea lähestyä. Gale tuli huomaamaan, ettei siinä ollenkaan liioiteltu, kun niitä sanottiin maailman teräväsilmäisimmiksi eläimiksi. Jos hän koetti hiipiä suoraan jotakin laumaa kohti ryömien särmäisen laavan yli, huomasi vahtiva oinas hänet kumminkin ennenkuin hän pääsi ampumamatkalle. Hän huomasi, että hänen onnistuakseen oli ensin otettava kaukoputkellaan selville lampaiden asema, ryömittävä sitten tuulen alle niistä ja lähestyttävä niitä jonkun rinteen tahi kummun suojassa hiljaa kuin sisilisko, päästäkseen jonnekin edulliselle paikalle. Mutta hän epäonnistui usein. Niiden väijymiseen sai hän käyttää kaiken kestävyytensä, viekkautensa ja nopeutensa. Kun päivät tulivat kuumemmiksi, metsästeli hän aikaisin aamulla tahi juuri auringonlaskun edellä. Useamman kuin yhden yön nukkui hän jossakin onkalossa suurien tähtien tuikkiessa taivaalta ja äärettömän tyhjyyden ammottaessa hänen vierellään. Hän rupesi pitämään näistä retkistä, sillä noilla hedelmättömillä ja kuumilla rinteillä sai hän päästää hurjan luontonsa valloilleen. — Uskollinen yaqui seurasi häntä joka paikkaan kuin varjo.
Eräänä aamuna tervehti nouseva aurinko häntä juuri kun hän kiipesi tulivuoren korkeimmalle huipulle. Hän näki itäänpäin jatkuvan erämaan loistavan punertavanvalkoisena kuin alituisesti väriään muutteleva hehkuva kekäle. Näin korkealla kävi kova tuuli, joka yhä vieläkin oli kylmää. Läntiset laavarinteet olivat vielä hämärän peitossa, ja koko tuo hiekan ja tasankojen maailma kaukana olevine vuorineen oli kietoutunut etäisyyden salaperäiseen verhoon. Galeenkin oli yhtynyt paljon tuota yksinäisyyden rakkautta, omistamisen tunnetta ja ilmavien huippujen etsimishalua, joita huipuilla elävä suuri kotkakin luultavasti rakasti. Kuten tuolla suurisiipisellä linnulla oli hänelläkin nyt rajoittamaton näköala edessään. Kaikki salaisimmatkin kolkat, joista tuulet puhalsivat, luuli hän näkevänsä.
Yaqui huomasi erään lammaslauman kaukana suurimman aukon ympyränmuotoisen rosoisen laidan alla. He alkoivat hiipiä. Gale oli opettanut yaquin huomaamaan, että nopeudellakin voitiin voittaa yhtä paljon kuin kärsivällisellä viekkaudella. Pysytellen piilossa juoksi Gale särmäisen laavan yli jättäen intiaanin kauas jälkeensä. Hänen jalkansa olivat kuin magneetit, jotka vetivät puoleensa kestäviä siltoja, ja hän riensi niiden yli niin nopeasti, ettei hän ennättänyt pudota. Tuuli, huippujen ohut ilma, punainen laava ja rajaton, ympäröivä sini näyttivät jotenkin lisäävän hänen hurjuuttaan. Sitten lähestyi hän riistaa hiipien, liukuen, ryömien ja kontaten, kunnes pitkä pyssy vakautui hänen käsissään liikkumattomaksi kuin kivi ja kajahtava "pang" rikkoi hiljaisuuden. Kummallinen kaiku jylisi syvälle aukkoon ja kiersi ympäriinsä kuin kumeasti ivaten pakonsa toivottomuutta.
Gale huudahti riemusta vapauttaakseen mielensä jostakin purkautuvasta ilosta ja kutsuakseen hitaamman yaquin luokseen. Hän piti noista omituisista kaiuista. Ääni kiersi hurjasti syvemmälle ja syvemmälle tulivuoren aukon särmäisiä ja penkereisiä laitoja pitkin. Tuntui kuin nuo tuhatvuotiset seinämät olisivat olleet vihoissaan, kun niiden pyhää rauhaa häirittiin. Gale tunsi olevansa ihminen, elävä olento ja jollakin tavoin korkeampi kuin tämä villi, kuollut ja maasta esiin syössyt rautamaailma, jonkunlainen tämän suuruuden ja äärettömyyden hallitsija, koska hänellä oli sielu.
Hän odotti saaliinsa vieressä hengittäen syvään ja katsellen pitkin rinteitä tottunein silmin.
Kun yaqui saapui, ryhtyivät he kaikkein kovimpaan työhön, nimittäin kuljettamaan suuren lampaan parhaimmat palat laaksoon jyrkkiä, rosoisia ja choyain peittämiä laavarinteitä alas. Mutta siitäkin Gale piti. Kuumuus ei tuntunut hänestä miltään, nuo miljoonat pienet kolot, joihin jalka voi tarttua, eivät estäneet hänen kulkuaan, nuo veitsenterävät harjanteet, syvät kuilut, tukahduttavat kanjonit ja nuo surkastuneet sotkeutuneet mesquite-pensaat olivat vain vastuksia, joista kyllä voitiin suoriutua suuremmitta vaikeuksitta. Ainoastaan choyat pysähdyttivät Dick Galen.
Kun hänen raskas kuormansa vähensi hänen jalkojensa varmuutta joskus niin, että hän törmäsi johonkin choyaan, tahi kun nuo omituiset, kavalat, ilkeät ja melkein näkymättömät valkoiset piikit tarttuivat häneen pistäen ja raadellen, niin silloin kysyttiin, oliko hänellä voimaa ja kestävyyttä, sillä tuon kaktuksen pistokset kiduttivat hirveästi. Samalla kun se myrkytti veren, niin samalla se myös pisteli, sokaisi, poltti ja aiheutti äärettömiä tuskia. Kun piikit sattuivat jalkaan, pakotti koko ruumista, ja jos hän kaaduttuaan nousi kädet täynnä noita vähäisiä okaita, oli hän aivan avuton ja vapiseva raukka, kunnes yaqui kiskoi ne pois.
Mutta tämä ainoa vaara, joka oli peloittavampi kuin jyrkänteitten huumaavat korkeudet ja auringon aiheuttama sokeus kimaltelevilla huipuilla, ei säikähdyttänyt Galea. Yaqui oli hänen opettajansa, ja Galen silmäin edessä oli aina esimerkki, joka pani hänet ajattelemaan valkoisen miehen kykenemättömyyttä. Väri, rotu, veri, kasvatus — mitä arvoa niillä olikaan täällä erämaassa. Dick Galen oli todellakin opittava käyttämään käsiään.
Niin hän uurasti tuntikausia laskeutuessaan laavarinteiltä laaksoon, johon hän saapui kuin kuormitettu jättiläinen, likomärkänä hiestä, huohottaen, kirkkain silmin ja ahavoitunein kasvoin, resuisin vaattein ja choyain piikkejä täynnä olevin saappain.
Laiha Ladd nousi varjoiselta penkiltään ottaen piipun hymyilevästä suustaan ja nyökäyttäen päätään Jimille. Sitten hän käänsi katseensa jälleen Galeen.
Kuivan kesän polttava kuumuus lisäytyi vähitellen, eikä sitä muuten kukaan valkoinen ihminen olisi voinut kestääkään Se muutti pakolaisten elintavat tehden heistä osittain yöeläjiä. Yöt olivat niin raittiit kuin keväällä ja niiden kuluessa olisi nukkuminen tuntunut suloiselta, mutta silloin olisivat polttavat päivät muuttuneet sietämättömiksi.
Aurinko nousi kirkkaasti liekehtien. Sen ilmestyttyä näkyviin alkoi erämaasta puhaltaa kuuma tukahduttava tuuli. Punainen utu, joka oli samanlaista kuin aikaisempien auringonlaskujen aikana, näytti tulevan tuulen mukana, joka sitten ulvoi laaksossa, humisi aukossa ja kiisi lopulta raivokkaasti huippujen kimppuun.
Näiden kuumien tuulisien tuntien kuluessa nukkuivat erämaahan vangitut laavarinteen suojaisimmissa onkaloissa, ja jos heidän oli jostakin syystä pakko poistua niistä, eivät he voineet oleskella ulkona pitkää aikaa. Hiekka poltti kenkien läpi ja jos paljas käsi sattui laavaan, kohosi ihoon rakko.
Hieman ennen auringonlaskua meni yaqui sytyttämään nuotiota, ja pian tulivat muutkin ulos kuumuuden uuvuttamina ja puoleksi sokeina kuivin kurkuin ja milloinkaan tyydyttämättömin nälin. Vähäinen liikunto ja raitistuva ilma virkistivät heidät pian, ja kun yö alkoi pimetä, istuivat he mukavasti nuotion ympärillä.
Kuten Ladd oli sanonut, oli heidän suurin vaikeutensa saada aika kulumaan. Yöt olivat sanomattoman pitkät, mutta ne oli kulutettava työskennellen, leikkien ja haaveksien, mutta ei nukkuen. Tämä oli Laddin mitä jyrkin määräys, vaikka hän ei ilmaissutkaan sen syytä. Mutta paimen ajatteli nähtävästi, että nukkuminen päivän peloittavimman kuumuuden kestäessä vähensi vaivoja ja jännitystä ja ehkäpä vielä hulluksitulemisen vaaraakin.
Tämän pienen ryhmän askareet olivat tietysti monet ja monenlaiset. He työskentelivät kuin heillä olisi ollut jotakin tärkeätäkin tehtävää koettaen keksiä jonkun tekosyyn työlleen. He kertoivat ja toistivat tarinoita, kunnes ne alkoivat väsyttää kaikkia. He lauloivat. Mercedes opetti heille espanjan kieltä. He pelasivat kaikkia pelejä, jotka he vain tunsivat. He keksivät uusia, jotka olivat niin yksinkertaiset, että tuskin lapsetkaan olisivat niihin ihastuneet, mutta he syventyivät niihin vakavasti. Lyhyesti sanoen, he taistelivat järjen ja tunteitten, kaiken sivistyneisyyden ja ihmisellisyyden avulla tuota alituisesti vaanivaa yksinäisyydentunnetta ja heidän ympäristönsä villiä autiutta vastaan.
Mutta heidänkin keinonsa olivat rajoitetut. Ei voitu toivoakaan, että he olisivat täydellisesti voittaneet tuon mahtavan luonnon ja tuon kuoleman, autiuden ja riutumisen uhkaavan taivaanrannan. Heidän kiihkonsa ja kiihkoinen työhalunsa lamautuivat vähitellen, kunnes koitti aika, jolloin hiljaisuutta oli melkein mahdoton rikkoa.
Gale luuli olevansa ryhmän vilkkain ja ajattelevin jäsen, ja hän tarkasteli erämaan vaikutusta muihin. Hän kuvitteli Laddin vanhenevan heidän istuessaan leirinuotion ääressä. Kenties johtui se siitä, että paimenen harmaa tukka oli muuttunut valkoiseksi. Mikä hänessä ennen oli ollut kylmää, kovaa ja julmaa, oli omituisesti muuttunut hyväluontoisuudeksi ja jatkuvaksi muistamattomuudeksi, joka muuttui sitä merkityksellisemmäksi kuta useampia päiviä kului. Hän näytti voivan istua tuntikausia shakkilautansa ääressä liikauttamatta jäsentäänkään. Oli aivan sama nyt, oliko hänellä pelitoveria vai ei. Hän oli aina iloinen, kun häntä puhuteltiin, ikäänkuin hänet olisi kutsuttu takaisin jostakin muistojen autiosta seudusta. Jim Lash, tuo tyynin, kylmin, välinpitämättömin ja iloisin lännen asukas, mitä Gale milloinkaan oli tavannut, oli vähitellen menettänyt tuon iloisen luonteensa, joka olisi ollut niin suureksi hyödyksi hänen tovereilleen. Hän istui nyt aina ajatuksissaan tekemättä mitään. Jimillä ei ollut omaisia eikä juuri muistojakaan, ja erämaa vaati häntä yhä enemmän omakseen.
Thorne ja Mercedes olivat kumminkin ihmeelliset näytteet siitä, että luonne, järki ja sydän voivat säilyä vapaina ikävyydestä ja uhmata tämän peloittavan laavavankilan hirveätä autiutta, hiljaisuutta ja tyhjyyttä. He olivat nuoria ja rakastivat toisiaan. He voivat olla yhdessä ja tämä kosteikko oli heille melkein kuin paratiisi. Gale uskoi auttavansa itseään tarkastelemalla heitä. Kuvittelu ei ollut milloinkaan kyennyt näyttämään hänelle oikeata onnellisuutta. Thorne ja Mercedes olivat unhottaneet muun maailman. Jos he olisivat oleskelleet palaneessa, autiossa kuussa, olisivat he tuskin olleet jylhemmässä, julmemmassa ja yksinäisemmässä paikassa kuin tässä punaisten vuorien ympäröimässä laaksossa. Mutta sittenkin olisi siitä muodostunut kauniimpi paratiisi kuin maailman ensimmäisestä ja viimeisestä.
Mercedes laihtui, kunnes hän oli entisen minänsä solakka varjo. Hänestä tuli kova ja ruskea kuin paimenista ja yhtä vikkelä ja nopea kuin pantterista. Hän näytti elävän vain vedellä ja ilmalla, ja ehkä rakkaudella, sillä heidän niukkoihin ruokavaroihinsa, joista aina parhaat palat koetettiin valita hänelle, ei hän juuri koskenutkaan. Hän muistutti Galen mielestä noita villejä ruskeita eläimiä, jotka olivat yhtä vapaat kuin laavarinteitä sivelevä tuuli. Mutta vaikka nämä suuret muutokset otettaisiinkin huomioon, ei hänen kauneutensa kumminkaan vähentynyt. Hänen silmänsä, jotka näyttivät vain suuremmilta hänen laihtuneissa kasvoissaan, olivat kuin kimmeltävät lähteet. Hän oli leirin elähdyttävä voima. Hänen hymynsä ja nopea puheensa, hänen hiljainen naurunsa ja nopeat liikkeensä, hänen kujeilemisensa paimenten kanssa, hänen tumma ja intohimoinen katseensa, jonka hän niin usein kohdisti mieheensä, ja hänen kuiskauksensa hämärässä, kun he käsi kädessä kulkivat nuotion valossa — auttoivat Galea lujittamaan höltyvän otteensa todellisuuteen ja vastustamaan omituisen houkuttelevan elämän viettelyjä, elämän, jossa ihminen oli yksinään kultaisessa autiudessa, jossa ei ollut mielenliikutuksia, ei suruja eikä sairautta, vaan ainoastaan villin lepoa, unta, toimintaa ja haaveilua.
Vaikka yaqui kulkikin hänen kintereillään kuin varjo, näytti Gale kumminkin löytävän paikan, jossa hän sai kulkea yksinään hämärässä, yöllä ja auringon noustessa. Kaukana laaksossa, punaisen hämärän pimentyessä, kun hitaasti tyyntyvä tuuli haihdutti kuumuuden, kohotti Blanco sol jalomuotoisen päänsä ja hirnui isännälleen. Gale moitti itseään, että hän oli niin voinut unhottaa uskollisen hevosensa. Blanco sol ei ollut ollenkaan muuttunut. Se rakasti isäntäänsä, vapaata laidunta ja nopeaa juoksua ja oli tyytyväinen, kun se sai kyllikseen juoda kylmää vettä. Gale ajatteli, etteivät aika ja paikka merkinneet sille mitään, kunhan se vain sai nuo haluansa täytetyiksi. Hän kiersi käsivartensa sen kaarevan kaulan ympärille ja painoi poskensa sen valkoista harjaa vasten. Mutta vaikka hän olikin niin lähellä hevostaan, unhotti hän sen. Mikä oli tuo musta, punaiselta vivahtava ja koko taivaanrannan levyinen viitta, joka ryömi rinnettä ylös? Sen läpi hehkui kuparinvärinen aurinko, vaaleni ja vihdoin katosi. Oliko se vain hämärää, vai pimeyskö sieltä hiipi? Kun hän sitä ajatteli, tuntui hänestä, että se oli yön ilmoittaja, yön, jonka pituutta ajatellessa häntä värisytti.
Iltaisin oli hänelle tullut tavaksi kiivetä laavarinteelle niin kauaksi kuin sileätä tietä riitti, ja siellä olevalla penkereellä hän käveli edestakaisin katsellen tähtiä tahi istui liikkumatonna kuin kivi tuijottaen länteen päin jatkuvan erämaan liikkuviin ja muuttuviin varjoihin. Sieltä näki hän myös sametinsinisen taivaan kaarevan ja pimeän holvin, josta miljoonat kylmät, kaukaiset ja tuikkivat tähdet loistivat. Katsellessaan sitä ymmärsi hän hieman äärettömyyttä. Hän tuijotti varjoihin, jotka, vaikka ne olivatkin mustat ja läpinäkymättömät, käänsivät kumminkin hänen ajatuksensa keskeytymättömään rauhaan.
Entä sitten hiljaisuus! Hän oli mykkä, hän pelkäsi, hän kumarsi päänsä ja vapisi, ja hän ihmetteli erämaan hiljaisuutta, joka tuntui olevan rikkomaton. Silloin kun tuulikin humisi, tuntui hiljaisuus senkin voittavan. Mutta öisin tässä laavan, tuhkan ja kekäleiden maailmassa odotti hän tämän luonnon peloittavimman ominaisuuden ilmaisevan hänelle salaisuutensa. Hän tuntui olevan samalla kertaa sekä pieni poika että suuri voimakas mies ja sitten jotakin hyvin vanhaa. Hän ei käsittänyt, miksi hiljaisuuden piti olla sitä suurempi kuta autiompi paikka oli, ja se kiusasi häntä kovasti. Toisin ajoin tuntui Galesta, että täällä oli vain kuolemaa ja että siinä oli erämaan salaisuus, mutta toisin ajoin oli hän taas kuulevinaan sen mahtavan sydämen sykinnän.
Lopulta hän oppi toteamaan, että erämaa oli opettaja. Hän ei voinut sanoa, mitä kaikkea hän oli oppinut, mutta hän oli nyt kokonaan eri mies. Kun hän huomasi sen, ei hän ajatellut erämaan hidasta varmasti vaikuttavaa tehoa ihmisen alkuperäisiin vaistoihin, vaan mietti sitä, miten erämaa, ainakin niin paljon kuin hän oli oppinut sitä tuntemaan, muuttaa ehdottomasti ihmisen elämän sisäiset arvot, muuttaa hänen vanhat totutut tapansa uusiksi ja uudistaa hänet kokonaan. Gale uskoi, että vielä suuremmat kokemukset erämaasta menisivät yli ymmärryksen. Erämaa ei kasvattanut sivistyneitä ihmisiä, ja tämä seikka toi Galen mieleen omituisen ajatuksen: "Oliko sivistynyt ihminen sittenkin pohjaltaan villi?"
Yaqui oli vastaus tähän kysymykseen. Kun Gale huomasi sen, muisti hän aina nykyisen omituisen ajattelutapansa. Hänen mielensä oli niin tyhjä vanhoista mietteistä kuin tämä erämaa sivistyneistä ihmisistä. Ihmisen oli pakko tuntea villi niin hyvin kuin Gale tunsi yaquin, ennenkuin hän voi sanoa mitään ratkaisevasti, vaietakseen sitten kokonaan jonkun vaikutuksesta. Pitäessään silmällä yaquia oli Gale ensin huomannut hänessä sitkeähenkisyyttä, tyyneyttä, kestävyyttä ja voimaa, noita erämaan suomia ominaisuuksia, mutta mitä oli sanottava myöhemmästä ajasta, jolloin intiaanista oli muodostunut suurenmoinen olento, jolla oli omituiset kunnian, tasapuolisuuden ja rakkauden käsitteet. Gale epäili päätelmiään ja moitti itseään epäilystensä vuoksi.
Tuolla pimeässä istui tuo vaitelias, puolueeton ja tutkimaton yaqui. Hänen tummat kasvonsa ja silmänsä näkyivät selvästi tähtien valossa. Hän oli aina Galen läheisyydessä, syrjässä kuin varjo, mutta kumminkin lähettyvillä. Miksi? Gale oli aivan varma siitä, että intiaanilla oli yhtä paljon sydäntä kuin järkeäkin. Yaqui oli heti alussa asettunut Galen ja sattumain, työn ja vaarojen väliin. Hän oli valinnut tuon velvollisuuden vapaaehtoisesti eikä Gale voinut muuttaa eikä estää häntä. Hän ymmärsi intiaanin käsityksen velasta ja täytettävistä velvollisuuksista. Mutta siihen sisältyi jotakin muutakin, joka hämmästytti Galea. Yön tuntien kuluessa, ollessaan yksinään rinteellä, tunsi Gale, samoin kuin hän tunsi erämaan valtasuonen voimakkaan sykinnän, yaquissa olevan jotakin, joka veti häntä vastustamattomasti intiaaniin. Joskus hän katsoi ympärilleen nähdäkseen missä intiaani oli ja karkoittaakseen nuo omituiset painostavat epätodellisuuden ajatukset, eikä hänen milloinkaan tarvinnut hakea turhaan.
Siten kuluivat nämä loppumattoman pitkät yöt, joiden kuluessa Gale taisteli entisen mielentilansa saavuttamiseksi ja tuon äärettömän taivaan ja laajojen varjojen pimeän eristävän pyörteen aiheuttamaa lumousta vastaan, taisteli uskon, toivon ja rukouksiensa toteutumisen puolesta ja tuota alituisesti palaavaa luuloa vastaan, että he olivat vangitut erämaahan auttamattomasti, taisteli kovemmin kuin mitään muuta vastaan tuota salakavalaa, terävää, tyyntä ja tunteetonta itseään vastaan, joka koetti tunkeutua hänen ja hänen muistojensa väliin.
Mutta hän rupesi häviämään taistelussa, rupesi menettämään otteensa olennaisiin esineihin ja voimansa kestää horjumatta erämaan äärettömyyden ja hiljaisuuden raskaan ja säälimättömän painon alla.
Hän totesi sen toivottomasti, ja yön varjot näyttivät hänestä pyöriviltä vihollisilta, jotka huusivat: "Olette hukassa, hukassa, hukassa! Mitä odotatte? Sadettako? Olette vangitut erämaahan auttamattomasti!" Niin tuntuivat varjot ivailevan häntä äänettömästi.
Hän sattui nyt olemaan yksinään jyrkänteellä. Yö oli jo pitkälle kulunut. Kalpea kuu valaisi mustia tulivuorten huippuja ja tuuli alkoi tyyntyä. Oliko hän yksinään? Ei, sillä yaquikin näkyi olevan siellä. Äkkiä tunsi hän mielensä omituisesti tyyntyvän jonkun uuden tunteen vaikutuksesta. Hänestä tuntui kuin joku ihminen olisi ollut aivan hänen läheisyydessään. Kun hän kääntyi katsomaan luullen näkevänsä intiaanin, niin sensijaan huomasikin hän keveän varjon, kalpean, melkein valkoisen, seisovan siinä, ei lähellä eikä kaukanakaan. Se näytti vähitellen kirkastuvan. Silloin hän näki naisen, joka oli suuresti erään tytön näköinen, jonka hän muisti joskus tunteneensa. Tyttö oli kalpea, hänen hiuksensa olivat kullanväriset ja huulensa suloiset, ja hänen silmänsä tummenivat. Nell! Gale oli unhottanut hänet, mutta nyt täyttivät muistot hänen mielensä kokonaan. Noissa suloisissa kasvoissa oli surullinen ilme. Nell piti käsivarsiaan ojennettuina ja huusi hänelle hiekan, kaktuksien ja laavan takaa. Nellillä oli ikävyyksiä ja Gale oli unhottanut hänet.
Sinä yönä hän kiipesi korkeimmalle huipulle luiskahtamatta kertaakaan rosoisella laavalla ja koskematta ollenkaan choyain piikkeihin. Muudan ääni oli kutsunut häntä. Hän näki Nellin silmät tähdistä, sametinsiniseltä taivaalta ja ympäröivien varjojen pimeydestä. Tyttö oli hänen rinnallaan, ja tuo muisto oli voimakas, suloinen, järkyttävä ja kaunis. Sillä tuolla kaukana lännessä, jota laskeutuvan kuun valo hienosti kultasi, näki hän pilven, joka muistutti Nellin kasvoja. Pilvi erämaan taivaanrannalla! Hän katsoi siihen katsomistaan. Oliko sekin harhanäky, kuten tämä toinenkin hänen rinnallaan? Ei, hän ei uneksinut.
Eräänä kuumana aurinkoisena aamuna ilmestyi yaqui leiriin oltuaan poissa monta tuntia ja viittasi pitkällä ruskealla käsivarrellaan länttä kohti. Synkkiä pilviä alkoi juuri näkyä vuorten huippujen takaa.
"Sadetta!" huusi hän, ja hänen kaikuva äänensä jyrisi laaksossa.
Ne, jotka kuulivat hänen sanansa, olivat kuin haaksirikkoutuneita merimiehiä, jotka juuri ovat huomanneet purjeen taivaanrannalla.
* * * * *
Sanomatta sanaakaan ja ollen kiitollinen sisimpiä sydänjuuriaan myöten seisoi Dick Gale käsi Blanco solin kaulalla ja katseli muuttuvaa länttä, josta kohosi äärettömän suuria ja kummallisen värisiä pilviä toinen toisensa yläpuolelle, kiitäen, tummeten, leviten ja liitäen ylöspäin valkoista ja hehkuvaa aurinkoa kohti.
Kun ne saapuivat keskitaivaalle ja kätkivät tuon tulisen pallon näkyvistä, muuttui maa tumman ja uhkaavan näköiseksi. Hiekan ja laavan punainen väri muuttui teräksen harmaaksi. Suunnattomia varjoja hyökkäsi erämaasta laaksoon hiljaisesti, omituisesti kohisten kuin loiskuvat aallot. Hiljaisuus tuntui kumminkin vielä painostavalta. Erämaa odotti omituista ja vihattua vierasta, myrskyä. Kun jo kaikki nuo loppumattoman pitkät päivät, kuivat ja salaperäiset yöt olivat tuntuneet Galesta epätodellisilta, niin mitä hän mahtoikaan ajatella tästä hämmästyttävästä näytelmästä?
"Voi, tunsin sadepisaran putoavan kasvoilleni!" huudahti Mercedes, ja kuiskaten jonkun pyhimyksen nimen suuteli hän miestään.
Valkotukkainen, laihtunut, vanhentunut ja kumara Ladd katsoi uhkaavia pilviä ja sanoi lempeästi: "Meidän on varmasti haettava hevosemme tänne, laitettava keveitä kuormia ja kuljettava öisin."
Silloin alkoi lännestä puhaltaa kova tuuli, taivas tummeni kokonaan, peloittavat salamat välähtelivät ja kuului niin kovaa jyrinää kuin maailmanloppu olisi alkanut. Erämaan myrsky raivosi, kaikki pimeni ja muuttui sekavaksi kaaokseksi.