XVII.
MERKITYKSELLINEN HEVOSEN HIRNUNTA.
Belding seisoi yksinään Forlorn Riverin päärakennuksessa olevassa huoneessaan. Siellä oli yhtä hiljaista kuin ulkonakin; keskikesän painostava kuumuus painoi taloa kuin kuuma raskas huopapeite.
Hän otti patruunavyön pöydältään ja sitoi sen uumilleen hitain liikkein. Joku tuttu, mukava ja innostava tunne näytti ilahduttavan häntä, kun hän tunsi suuren pistoolin painon kupeellaan. Hän katsoi oveen mennäkseen ulos, mutta epäröi ja alkoikin kävellä edestakaisin huoneensa lattialla. Äkkiä hän pysähtyi pöydän luo ja päättäväisin liikkein irroitti pistoolivyön laskien sen pöydälle.
Temppu ei tuntunut kumminkaan lopulliselta ja Belding tiesi sen. Hän oli nähnyt rajaelämää Texasissa nuoruudessaan, hän oli ollut sheriffi silloin kun lännen laki oli nopean ranteen määrättävissä ja hän oli nähnyt monen miehen panevan pistoolinsa syrjään ikuisiksi ajoiksi. Hänen oma tekonsa ei ollut lopullinen. Hän oli tehnyt tuon tempun usein ennenkin liian myöhään ja näinä viime aikoina oli se ruvennut tuntumaan yhä vaikeammalta, ikäänkuin hän olisi tullut hentomielisemmäksi. Oli olemassa syitä, miksi pistooli tuntui Beldingistä synkän lumoavalta.
Chaset, nuo uuden voiman ahneet ja häikäilemättömät edustajat lännen kehittämiseksi, olivat päättäneet köyhdyttää Beldingin, ja sikäli kuin hänen varallisuutensa johtui Forlorn Riveristä, olivat he melkein onnistuneetkin. Hän menetti edun edun jälkeen noiden rosvojen hyödyksi. Hän valitti Tucsonin maaherralle paalutettujen maa-, kaivos- ja vesialueiden anastamisesta, mutta hävisi jokaisen jutun. Sen jälkeen menetti hän siirtolaisuuden valvojavirkansa, ja tämä seikka, joka hänen mielestään oli sulaa vääryyttä, oli kova kolahdus. Hänen oli ollut pakko mukautua toiseenkin yhtä suureen nöyryytykseen. Kävi nimittäin selville, että hänen oli maksettava Chaseille vedestä, jolla hän kasteli apilavainioitaan. Hänen maallaan olevassa kuivumattomassa lähteessä riitti vettä talouteen ja hevosille, mutta ei muuhun.
Nämä seikat olivat kyllä vastuksellisia Beldingille mutta eivät millään tavalla oikeuttaneet hänen suruaan, pahaa tuultaan ja kasvavaa vihaansa. Hän uskoi, että Dick Gale ja nuo toiset, jotka yaqui oli opastanut erämaahan, olivat joko tapetut tahi eksyneet. Pari kuukautta sitten oli lauma satuloituja, mutta isännättömiä hevosia tullut Forlorn Riveriin nälissään ja janoissaan. Ne olivat olleet osa Rojakselle kuuluvasta laumasta. Niiden tulo lisäsi vain salaperäisyyttä ja vahvisti otaksumaa, että sekä takaa-ajajat että -ajettavat olivat kuolleet. Beldingin oli pakko tunnustaa, että hän suri itsensä harmaaksi ajatellessaan vartijainsa kohtaloa.
Beldingin suru ei johtunut ollenkaan varallisuuden vähenemisestä. Hän oli ollut rikas ja oli nyt köyhä, mutta tällainen onnen käänne ei voinut tehdä häntä onnettomaksi. Jotakin synkempää, salaperäisempää ja surullisempaa kuin Dick Galen ja tämän ystävien häviäminen oli tullut hänen vaimonsa ja Nellin elämään. Hän oli huomannut tuon muutoksen heti sen jälkeen kuin rouva Belding oli tuntenut vanhemman Chasen entiseksi koulutoverikseen ja hylätyksi kosijakseen. Kului aina aikaa, ennenkuin hidasajatuksinen Belding huomasi kotioloissaan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, erittäinkin kun Dickin omaisten viipyminen siellä esti rouva Beldingin ja Nellin paljastamasta todellisia tunteitaan. Belding oli kumminkin vähitellen tullut huomaamaan, että heidän suruunsa oli joku muu salaperäinen syy kuin Dickin katoaminen. Hän oli varma siitä, kun hänen vaimonsa ilmaisi haluavansa käydä vanhassa kodissaan Peoriassa. Rouva Belding ei ilmoittanut muuta syytä, mutta hän näytti kumminkin miehelleen kirjeen, jonka hän oli saanut vanhoilta ystäviltään. Tuossa kirjeessä oli uutisia, jotka joko olivat tahi eivät olleet tosia, mutta kumminkin sellaisia, ajatteli Belding, että ne kiinnittivät hänen vaimonsa mieltä. Muudan vanha kullanetsijä oli palannut Peoriaan ja kertonut tavanneensa Robert Burtonin Sonoytan kosteikossa noin viisitoista vuotta sitten, jolloin Burton oli lähtenyt erämaahan milloinkaan enää palaamatta. Beldingille ei tämä ollut mitään uutta, sillä hän oli kuullut kerrottavan siitä ennen naimisiin menoaan. Hänen vaimonsa ensimmäisen miehen kuolemaa ei ollut kukaan epäillyt. Oli melkein varmaa, että sekä Nellin isä että äidinisä olivat kuolleet jossakin paikassa Sonoran erämaata.
Belding ei vastustanut vaimonsa halua käydä vanhassa kodissaan. Hän ajatteli päinvastoin, että matka luultavasti virkistäisi paljonkin häntä ja teki kaikkensa saadakseen Nellinkin lähtemään mukaan. Mutta Nell ei halunnut.
Rouva Beldingin lähdön jälkeen huomasi Belding Nellin mielen niin muuttuneen, että se hämmästytti ja huolestutti häntä. Hänestä oli äkkiä tullut niin omituisesti onneton, ettei hän voinut salata sitä Galeiltakaan, jotka, kuten Belding kuvitteli, erittäinkin tekivät Nellin ylpeäksi. Tyttö ei ruvennut kertomaan hänelle mitään. Mutta jonkun ajan kuluttua, kun hän oli ajatellut asiaa tarpeeksi, huomasi hän tämän toisen ja surkuteltavan muutoksen alkaneen heti sen jälkeen kuin hän oli tavannut Nellin Radford Chasen seurasta. Tämä väsymätön kosija ei ollut hituistakaan muuttanut käytöstään. Tuossa miehessä oli jotakin, joka vaikutti Beldingiin niin, että hän nähdessään Chasen puri hampaitaan. Mutta Nell ei ollut ainoastaan kiihkeä, vaan myöskin omituisesti innokas taivuttamaan Beldingiä, ettei tämä loukkaisi eikä tekisi mitään pahaa nuorelle Chaselle. Tämä oli estänyt Beldingiä näin kauan, mutta hän oli ajatellut ja vahtinut sitä enemmän. Hän ei ollut milloinkaan ennenkään sekautunut naisten asioihin. He saivat tehdä, kuten he halusivat, ja tavallisesti tyytyi hän siihen. Mutta häntä alkoi hämmästyttää yhä enemmän, kun hän huomasi, että Nell selvästi hyväksyi nuoren Chasen huomaavaisuudet. Lopulta näytti hän tämän Beldingille suoraan. Belding ei voinut ymmärtää sitä, sillä hän oli varma, että Nell todellisuudessa sydämestään halveksi Chasea. Viime aikoina alkoi hän uskoa, vaikka hän ei sitä varmasti tiennytkään, että Chaseilla oli Nelliin joku omituinen vaikutusvalta, jota he käyttivät hyväkseen. Tämä kiihdytti Beldingin vihaa, jota hän oli tuntenut heti alussa ja jota vastaan hän oli koettanut taistella kaikin voimin. Nyt se synnytti hänen aivoissaan synkkiä ajatuksia.
Sivuutettiin juhannus, ja myrskyt alkoivat myöhään. Mutta kun ne tulivat, olivat ne sitä kovemmat. Belding ei muistanut milloinkaan nähneensä niin kovaa myrskyä, tuulta ja sadetta kuin ensimmäinen kesän kuivuuden jälkeen.
Muutamissa päivissä muuttui koko Altar Valley kirkkaan viheriäksi kentäksi, josta ei kohonnut tomupilviä. Forlorn River paisui yli äyräittensä ja virtasi hitaasti ja raskaasti. Belding ei ollut milloinkaan ennen katsellut tulvaa tuntematta iloa, mutta nyt, vaikka hän olikin erämaan asukas, kiukutti häntä, kun hän ajatteli Chasein suuren säiliön olevan täynnä vettä. Sen aitojen yli lorisevan veden kohina ei ollut hänen mielestään hauskaa kuunneltavaa. Tapahtui ensimmäisen kerran hänen elämässään, että putoavan veden lorina harmitti häntä.
Belding huomasi, että hänen vainioittensa viereisille kentille oli palkattu jälleen työmiehiä. Chaset olivat kaivauttaneet suuren kasteluojan, joka ulottui aivan Beldingin maatilan viereen, sivuuttaneet hänen maansa ja jatkaneet sitä sitten etemmäksi Altar Valleyhin. He olivat käyttäneet kaiken vaikutusvaltansa saadakseen yhdistää nuo ojat kaivamalla sellaisen myöskin hänen maahansa, mutta Belding oli ollut taipumaton. Hän ei halunnut olla missään tekemisissä heidän kanssaan. Senvuoksi hän hieman hämmästyi ja huolestui nähdessään joukon meksikolaisia jälleen työskentelevän noissa ojissa.
Seuraavana aamuna heitti kauhistuttava jyrähdys Beldingin vuoteesta melkein lattialle. Se halkaisi hänen talonsa tiiliseinät, särki ikkunoita ja pudotti padat ja lautaset lattialle niin, että ne menivät murusiksi. Belding luuli ensin, että Chasein suuri dynamiittivarasto oli räjähtänyt ilmaan. Puettuaan nopeasti ylleen kiiruhti hän Nellin huoneeseen rauhoittamaan tätä, ja käskettyään tytön pitää huolta vieraista meni hän katsomaan, mitä oli tapahtunut.
Kylän asukkaat olivat hyvin peloissaan. Useat huonosti rakennetut tiilitalot olivat luhistuneet melkein tomuksi. Suuri keltainen pilvi leijaili joen yllä kuin sakea savu. Se näytti kohoavan Beldingin palstan ylimmäisestä päästä aivan virran vierestä. Kun hän saapui raja-aidalle, olivat savu ja tomu niin sakeat, ettei hän voinut vapaasti hengittääkään eikä hän vähään aikaan kyennyt saamaan selville, mitä oli tapahtunut. Äkkiä hän kumminkin huomasi suuren kuopan hiekassa juuri siinä paikassa, jossa kasteluoja päättyi hänen maahansa. Syystä tahi toisesta olivat meksikolaiset laukaisseet tavallista kovemman panoksen siinä.
Belding mietti. Hän ei enää uskonut ollenkaan dynamiitin satunnaiseen räjähtämiseen. Mutta miksi oli tuo panos ladattu ja laukaistu? Tuota pehmeätä hiekkaa ei ollut vaikea lapioidakaan eikä maassa ollut kiven sirpalettakaan. Katsoen siihen, kuinka kauaksi ojan kaivaminen oli jo edistynyt, oli tuollainen räjähdys Beldingin mielestä enemmän vahingoksi kuin hyödyksi.
Hän alkoi hitaasti ja vastahakoisesti kävellä erästä viheriää syvännettä kohti, jossa muutamassa pajukossa oli tuo kuivumaton lähde, jota hänen hevosensa rakastivat niin suuresti, puhumattakaan hänestä itsestään. Hän oli todellakin peloissaan työntäessään kallellaan olevia pajuja syrjään päästäkseen lähteelle johtavalle viileälle polulle. Mutta sitten rupesi hän äkkiä epäilemään jotakin ja juoksi loput matkasta.
Hän saapui sinne juuri ajoissa nähdäkseen viimeisen jäännöksen vedestä.
Se näytti vajoavan kuin lentohiekkaan. Lähteen muotokin oli muuttunut.
Läheisyydessä olevalla kentällä tapahtuneen hirveän räjähdyksen voima
oli tukkinut tahi muuttanut maanalaisen virran suunnan.
Beldingin milloinkaan kuivumaton lähde oli tuhoutunut. Se, joka oli muuttanut tämän pienen maakappaleen viheriäksi, suloiseksi ja tuoksuvaksi, oli kadonnut. Belding tunsi aluksi vain mielipahaa. Vaaleat ajo-liljat eivät kukkisi enää pajukon varjossa ja pajut itsekin kuoleutuisivat pian ja kuivuisivat. Hän muisteli, miten usein hän kuumina kesäöinä oli tullut lähteelle juomaankin. Mutta nyt oli siitäkin huvista luovuttava.
Äkkiä hän muisti Blanco diablon. Kuinka tuo suuri valkoinen jalorotuinen oli rakastanutkin tätä lähdettä! Belding suoristautui ja katseli kyyneleisin silmin länteenpäin jatkuvaa autiota erämaata. Milloinkaan ei kulunut päivääkään, ettei hän muistellut jaloa hevostaan, mutta tämä hetki erityisine muistoineen oli monta kertaa merkityksellisempi ja senvuoksi myöskin tuskallisempi.
"Diablo ei tule tänne enää milloinkaan juomaan", mumisi hän.
Blanco diablon menetys, vaikka Belding oli sen surren myöntänytkin, ei ollut ennen tuntunut hänestä min todelliselta kuin nyt.
Tomupilvien kiitäminen hänen ylitseen ja säiliöltä päin kuuluva veden kohina käänsivät Beldingin ajatukset Chaseihin. Äkkiä tunsi hän olevansa kylmän varmuuden lujassa puristuksessa. Panos oli varmasti laukaistu sellaisin tarkoituksin, että hänen lähteensä tuhoutuisi. Mikä pirullinen temppu! Ei kukaan lännen asukas, ei intiaani eikä meksikolainenkaan, olisi voinut tehdä itseään syypääksi sellaiseen julmuuteen, että hän olisi hävittänyt erämaasta kauniin, kirkkaan, kylmän ja aina lorisevan lähteen.
Nyt tuntui siltä, kuin ei Beldingin surua, epäröimistä ja mietiskelyä milloinkaan olisi ollutkaan. Kun hän käveli nopeasti takaisin taloon, piti hän päätään, joka oli kauan aikaa ollut ajattelevaisesti ja surullisesti kumarassa, ylpeästi pystyssä. Hän meni suoraan huoneeseensa ja liikkein, jotka olivat nyt päättäväiset ja lopulliset, kiinnitti hän pistoolin kupeelleen. Tarkastettuaan sen ryhtyi hän toimeen. Hän rohkaisi luontonsa ja kulki vielä suorempana. Jonkunlainen kauan kadoksissa ollut persoonallisuuden leima oli ilmestynyt Beldingiin jälleen.
"Minun on ensin hieman tuumittava", sanoi hän itsekseen. "Voin pyytää Carteria lähettämään jäljellä olevat hevoseni Wacoon veljelleni. Sitten pakotan Nellin ottamaan kaikki käsillä olevat rahat ja matkustamaan äitinsä luo. Galet ovat valmiit lähtemään vaikka tänään, jos vain ilmaisen heille tahtoni. Sitäpaitsi voi Nell matkustaa heidän kanssaan jonkun matkaa itään päin. Sellainen on sinun tehtäväsi, Tom Belding, älä ymmärrä itseäsi väärin."
Mennessään ulos tapasi hän herra Galen portailla. Pitkäaikainen oleskelu Forlorn Riverissä, huolimatta siitä, että sitä painoi epäluulo, joka alkoi vähitellen muuttua surulliseksi varmuudeksi, oli ollut suureksi hyödyksi Dickin isälle. Kuiva ilma, kuumuus ja lepo olivat tehneet hänestä ellei nyt aivan tervettä miestä, niin ainakin paljon vahvemman kuin hän oli ollut moniin vuosiin.
"Belding, mitä tuo hirmuinen jyrähdys oli?" kysyi hän. "Olimme hyvin peloissamme, kunnes Nell tuli luoksemme. Luulimme sitä maanjäristykseksi."
"Sanon teille, herra Gale, että meillä on täällä kyllä ollut muutamia järistyksiä, mutta ei ainoatakaan niistä voida verratakaan tuohon äskeiseen tärähdykseen."
Sitten selitti Belding, mikä räjähdyksen oli aiheuttanut ja miksi se oli pantu toimeen niin lähellä hänen maitaan.
"Väkivaltaahan tuollainen on, kuvaamatonta väkivaltaa!" selitti herra
Gale kiihkeästi. "Tuollaista ei voitaisi mitenkään kärsiä idässä. Herra
Belding, minua hämmästyttää teidän tyyni suhtautumisenne näihin
konnantöihin."
"Katsokaa, minun oli pakko ottaa lukuun äiti ja Nellkin", aloitti Belding anteeksipyytävästi. Hän taivutti päätään hieman ja piirsi merkkejä hiekkaan kenkänsä kärjellä. "Herra Gale, olen temponut kuin kala ongessa, kuten Laddy sanoo, mutta nyt aion hankkia hieman enemmän liikkumistilaa tämän maatilan rajojen ulkopuolelta. Aion lähettää Nellin itään äitinsä luokse. Sitten —. Kuulkaahan, herra Gale, ettekö halua ottaa Nelliä mukaanne lähtiessänne kotiinne?"
"Olemme onnellisia, jos hän tulee koko matkan kanssamme ja suostuu tulemaan vieraaksemme."
"No sehän on erinomaista. Lähdettekö piankin? Älkää luulko, että haluan —" Belding keskeytti, sillä todellisuudessa halusi hän heidän lähtevän niin pian kuin suinkin.
"Olisimme poistuneet jo aikoja sitten, mutta olemme viipyneet teidän vuoksenne", sanoi herra Gale. "Olemme jo viikkoja sitten luopuneet toivostamme, että Richard palaisi. Nyt olemme varmat, että hän on kuollut, ja senvuoksi on kai meidän parasta lähteä heti. Halusitte meitä jäämään, kunnes kuumuus lauhtuu ja sateet muodostavat matkan helpommaksi. Nyt en huomaa enää mitään syytä viipymiseen. Oleskelemiseni täällä on suuresti edistänyt tervehtymistäni. En tule milloinkaan unhottamaan vieraanvaraisuuttanne. Tämä matka tänne länteen olisi tehnyt minusta muuten uuden miehen, ellei Richard —"
"Varmasti. Ymmärrän surunne", sanoi Belding vakavasti. "Menkäämme sisälle ja käskekäämme naisten laittaa kaikki valmiiksi."
Nell valmisteli ahkerasti palvelijoiden avulla aamiaista. Belding vei hänet mukanaan vierashuoneeseen herra Galen mennessä etsimään vaimoaan ja tytärtään.
"Tyttöseni, minulla on sinulle muutamia uutisia", aloitti Belding. "Herra Gale matkustaa tänään perheensä kanssa. Aion lähettää sinut heidän mukanaan jonkun matkaa kumminkin. He ovat kutsuneet sinut luokseen. Luullakseni suostut siihen mielelläsi, sillä sehän auttaa sinua unhottamaan. Mutta pääasiallisesti on sinun kumminkin matkustettava itään mennäksesi äitisi luokse."
Nell tuijotti häneen kalpein kasvoin sanomatta sanaakaan.
"Katsohan, Nell, olen melkein joutunut häviöön täällä Forlorn Kiverissä", jatkoi Belding. "Tuo tämänaamuinen räjähdys tuhosi lähteeni. Siinä ei ole nyt ollenkaan vettä. Se oli viimeinen korsi, josta voin pidellä kiinni. Aion senvuoksi luopua Forlorn Riveristä. Tulen luoksenne hieman myöhemmin, siinä kaikki."
"Isä, olet kiinnittänyt pistoolin vyöllesi!" huudahti Nell äkkiä viitaten vapisevin sormin. Tyttö juoksi hänen luokseen, mutta Belding työnsi hänet pois ensimmäisen kerran elämässään. Hänen liikkeistään oli kadonnut tuo vanha hidas ystävällisyys.
"Niin olenkin!" vastasi Belding tyynesti koettaen kädellään kupeellaan heiluvaa tuppea. "Nell, olen niin hajamielinen näinä päivinä."
"Isä!" huudahti Nell.
"Sinun on toteltava", vastasi Belding sellaisin äänin, jota hän ei milloinkaan ennen ollut käyttänyt puhutellessaan tytärtään. "Valmista aamiainen nyt pian ja järjestä sitten tavarasi voidaksesi poistua Forlorn Riveristä."
"Poistua Forlorn Riveristä!" kuiskasi Nell painaen ohuella valkoisella kädellään rintaansa. Kuinka tyttö olikaan muuttunut! Belding katui kovuuttaan, mutta ei sanonut sitä ääneen. Nell kuihtui täällä aivan samoin kuin Mercedes oli kuihtunut ennen Thornen tuloa.
Nell meni länteen johtavan ikkunan ääreen ja katsoi erämaan poikki kaukaa himmeästi siintäviä sinertäviä vuoria. Belding katsoi häneen ja samoin Galet, mutta ei kukaan puhunut sanaakaan. Syntyi pitkä vaitiolo ja Belding tunsi jotakin kohoavan kurkkuunsa. Nell nojasi ensin kätensä ikkunanpuitteihin, mutta vähitellen se vaipui, kunnes hänen otsansa nojasi puuhun ja tukahdutettu nyyhkytys purkautui hänen huuliltaan. Elsie Gale meni hänen luokseen, puristi hänet syliinsä ja painoi tytön kumartuneen pään olkaansa vasten.
"Meistä tulee niin hyvät ystävät, ettet uskokaan", sanoi hän.
"Luullakseni tekee se sinulle hyvää, että tulet luokseni kaupunkiin.
Ollessasi täällä et tee muuta kuin katselet päivät pitkät tuonne
autioon erämaan… Tule nyt, Nell."
Ulkoa portailta kuului raskaita askelia ja sitten koputettiin oveen lujasti. Belding aukaisi sen. Chaset, isä ja poika, seisoivat kynnyksen takana.
"Hyvää huomenta, Belding", sanoi vanhempi Chase. "Tuo hirmuinen räjähdys ajoi meidät vuoteista aikaiseen ja tulimme katsomaan, mitä oli tapahtunut. Se johtui huolimattomuudesta. Meksikolainen päällysmies oli juovuksissa eilen ja hänen tyhmät miehensä erehtyivät. Olen pahoillani, jos se säikähdytti teitä."
"Chase, tuo oli ensimmäinen teidän aiheuttamanne räjähdys, jota mielelläni kuuntelin", vastasi Belding niin, että Chase hämmästyi.
"Vai niin. Olen iloinen, ettette ole siitä millännekään", jatkoi Chase ollen selvästi hämillään. "Olin hieman huolissani — olette aina ollut niin pikavihainen, ettemme ole sopineet mistään. Kiiruhdin tänne, sillä pelkäsin teidän luulevan räjähdyksen — näettekö, Belding —"
"Ymmärrän sen, herra Ben Chase", keskeytti Belding lyhyesti ja tiukasti, "että tuo räjähdys oli suurin erehdys, mitä milloinkaan olette elämässänne tehnyt."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Chase vaativasti.
"Teidän on annettava minulle anteeksi, että viivytän vastausta, ellette välttämättä halua saada sitä juuri nyt. Herra Gale on juuri lähdössä perheineen ja tyttäreni matkustaa heidän mukanaan. Haluan, että odotatte hieman."
"Matkustaako Nell?" huudahti Radford Chase, Hän oli Beldingin mielestä kuin pettynyt pikkuvanha poika.
"Kyllä! Mutta teidän on nimitettävä häntä neiti Burtoniksi, nuori mies."
"Herra Belding, haluan välttämättä neuvotella kanssanne juuri nyt", sanoi vanhempi Chase keskeyttäen Beldingin omituisen lauseen. "On olemassa seikkoja, muita merkityksellisempiä seikkoja, joista meidän on juteltava. Niistä on nyt päätettävä. Saammeko tulla sisään, herra Belding?"
"Ette!" vastasi Belding töykeästi. "Valitsen hyvin tarkasti, keitä kutsun luokseni. Mutta suostun seuraamaan teitä."
Belding meni ulos ja sulki oven. "Tulkaa kauemmaksi talosta, etteivät naiset kuule keskusteluamme."
Vanhempi Chase oli punainen raivosta, mutta hillitsi kumminkin mielensä. Nuorempi oli synkän, vihaisen ja kärsimättömän näköinen. Hän ei näyttänyt muistavankaan, että Beldingkin oli olemassa. Hän ei ymmärtänyt tilannetta ollenkaan, kun sitä katseltiin Beldingin kannalta. Ben Chase sai äänensä takaisin juuri silloin kun Belding pysähtyi puiden varjoon niin kauaksi talosta, ettei puhe sinne kuulunut.
"Herra, olette loukannut minua ja poikaani. Kuinka te uskallatte?
Haluan saada teidät ymmärtämään, että —"
"Lopettakaa ajoissa tuollaiset puheenne minulle, te — —!" keskeytti Belding. Hän oli aina ollut julkea ja nyt valitsi hän vähemmän kuin milloinkaan ennen sanojaan. Chase pyörähti vikkelästi, tuijotti häneen ja näytti jo menettävän malttinsa. Mutta Beldingin käytöksessä oli nähtävästi jotakin joka vaikutti hyvin rauhoittavasti. "Jos puhutte järkeä, haluan kuunnella", jatkoi Belding.
Belding oli nähtävästi utelias, vaikka hän ei uskonutkaan, että mitkään Chasen esittämät väitteet ja vaikuttimet voisivat muuttaa hänen nykyistä päätöstään, mutta hän luuli kuuntelemalla saavansa jotakin valoa siihen, joka oli niin kauan hämmästyttänyt häntä. Mestarillinen ponnistus, jolla Chase hillitsi nousevan vihansa, lisäsi sitäpaitsi Beldingin luuloa, että tämä edistyksen tienraivaaja aikoi puhua jostakin muustakin.
"Haluan tehdä viimeisen ponnistuksen lepyttääkseni teidät", aloitti Chase mielistelevästi. Beldingistä tuntui omituiselta, että mies voi heti ruveta puhumaan tyynesti ja vaivattomasti. "Teille on sattunut täällä vahingoita ja luonnollisesti olette kiukuissanne. En moiti teitä ollenkaan. Mutta te nähtävästi ette voi katsella näitä asioita minun kannaltani. Liikeasiat ovat liikeasioita ja liikeasioissa voittaa aina nokkelampi mies. Laki myönsi minulle omistusoikeuden noihin maapalasiin, joista te riitelitte. Ja puhuaksemme kaivos- ja vesioikeuksista, menetitte nekin jutut, koska ette voinut todistaa olleenne viittä vuotta niiden omistajana. Viisi vuotta on lain vaatima lyhin aika. Vaikka kymmenen miestä paaluttaisi Forlorn Riverin lähteet, mutta jos ei heillä ole taloja eikä minkäänlaisia papereita uudisasukasoikeuksiensa turvaamiseksi, voi kuka tahansa ruveta riitelemään heidän kanssaan noista vesioikeuksista… Nyt haluan kaivauttaa tuon pääojan joen suuntaan teidän maittenne läpi. Emmekö voi tehdä jonkunlaista sopimusta? Suostun myönnytyksiin suomalla teille suuremmat edut kuin itselleni. Suostun ottamaan teidät osakkaaksi yhtiöön. Sitäpaitsi on minulla luullakseni sen verran vaikutusvaltaa, että voin hankkia teille virkanne takaisin. Vähäinen myöntyväisyys teidän puoleltanne korjaa teidän häviönne Forlorn Riverissä sellaisin mahdollisuuksin, että voitte rikastuakin. Paikalla on suuri tulevaisuus… Mielenkiintoni on muuttunut henkilökohtaiseksi. Radford rakastaa kasvattitytärtänne ja haluaa mennä hänen kanssaan naimisiin. Myönnän nyt, että jos olisin aavistanut tämän tilanteen, en olisi ahdistanut teitä niin kovasti. Mutta voimmehan korjata asian. Yhtykäämme ei ainoastaan liikeasioissa, vaan myöskin perheellisesti. Jos poikani onnellisuus on tuon tytön vallassa, saatte olla varma siitä, että teen kaikkeni saadakseni tytön hänelle. Korvaan varmasti kaikki vahinkonne. Mitä vastaatte?"
"Ei! Ette voi ostaa rahoillanne suoraa tietä maani halki. Eikä Nell huoli pojastanne. Nyt sen kuulitte."
"Mutta tehän voisitte taivuttaa hänet."
"Mutta minä en halua."
"Saanko tietää, miksette?" Chasen äänestä alkoi hävitä mielistelevä kaiku ja hän puhuikin jo nopeammasti kuin äsken.
"Varmasti. En kiellä teitä kysymästä", vastasi Belding hitaasti ja harkitusti. "En halua ryhtyä niin alhaiseen temppuun ja jos haluaisinkin, pitäisi sen toki olla mies, jonka puolesta rukoilisin. Tunnen meksikolaiset ja tunnen yaquit, ja mieluummin annan Nellin jollekin heistä kuin pojallenne."
Radford Chase alkoi karjua raivoissaan kuin mieletön. Belding ei kiinnittänyt kumminkaan huomiotaan häneen, koska hän ei ennenkään ollut katsahtanutkaan mieheen. Vanhempi Chase näytti koettavan hillitä mieltään. Hän hypisteli harmaan flanellipaitansa kaulusta avaten sen niskasta.
"Poikani naimatarjous on suuri kunnia teille, herra, suurempi ehkä kuin luulettekaan."
Belding ei vastannut. Hänen kiinteä katseensa ei kääntynyt hetkeksikään joelle johtavalta pitkältä kujalta. Hän odotti vain kylmästi ollen varma itsestään.
"Rouva Beldingin tyttärellä ei ole oikeutta Burton-nimeen", sanoa paukautti Chase. "Tiedättekö sen?"
"En", vastasi Belding tyynesti.
"No nyt sen kuulitte", lisäsi Chase purevasti.
"Kai voitte myös todistaa väitteenne?" kysyi Belding tyynesti ja kiihkotta. Hänestä tuntui nyt omituiselta, että tuo mies tunsi niin vähän länttä ja lännen tapoja.
"Todistaako? Kyllä, luullakseni ainakin niin, että jokainen ymmärtäväinen ihminen sen käsittää. Tulen Peoriasta, jossa synnyin ja kävin koulua. Nell Warren oli muudan koulutovereistani. Rouvanne alkuperäinen nimi on Warren. Hän oli kaunis ja iloinen tyttö. Kaikki miehet rakastuivat häneen. Tunsin Bob Burtonin hyvin. Hän oli komea mies, mutta häikäilemätön. Kukaan ei tiennyt varmaan, mutta kaikki luulimme hänen aikovan mennä naimisiin Nellin kanssa. Hän matkusti kumminkin Peoriasta, ja pian sen jälkeen paljastui Nellin salaisuus. Hän synnytti tytön ja poistui paikkakunnalta. Kului sitten pari kuukautta, ennenkuin Burton ilmestyi jälleen Peoriaan, mutta hän ei viipynyt siellä pitkää aikaa. Sitten emme kuulleet vuosikausiin heistä kummastakaan mitään. Lopuksi saimme tietää, että Nell oli Oklahomassa ja Burton Denverissä. On tietysti mahdollista, että Bruton seurasi Nelliä ja meni naimisiin hänen kanssaan, jolloin Nell Warrenin Burton-nimen käyttäminen on oikeutettua. Mutta se ei ole kumminkaan luultavaa. Kukaan meistä ei milloinkaan kuullut puhuttavan sellaisesta eikä olisi sitäpaitsi uskonutkaan tuollaisia huhuja. Suhde oli ennakolta tuomittu päättymään onnettomasti. Mutta, Belding, nyt kun kerran siitä puhumme, haluan ilmoittaa, että Nell Warren oli maailman suloisin, hienoin ja uskollisin tyttö. Kun hän matkusti lounaaseen ja salasi menneisyytensä, oli se vain luonnollinen varovaisuustoimenpide hänen puoleltaan. Siitä ei voida häntä ollenkaan moittia. Hän oli silloin vielä aivan lapsi, noin seitsemän- tahi kahdeksantoistavuotias, eikä… Hämmästyin niin, että tuntiessani vaimonne koulutoverikseni kerroin asian Radfordille. Nyt huomaatte, miten vähän välitän tuosta jutusta pyytäessäni kasvattitytärtänne pojalleni vaimoksi."
Belding kuunteli vaitiollen. Chasen värähtelevä ääni oli yhtä todellinen kuin hänen sanojensa näennäinen vilpittömyyskin. Belding voi hyvin kuunnellessaan erottaa valheen totuudesta. Paljastus ei hämmästyttänyt häntä ollenkaan, mutta hän ei heltynyt, sillä hän otaksui, että Chasen mielenliikutus johtui vanhan arpeutuneen haavan aukenemisesta ja entisten sekä onnellisten että onnettomien aikojen muistelemisesta. Ihmisluonto on niin kummallinen, että Chasenkin sydämessä ehkä vielä voi piillä hellyyttä ja myötämielisyyttä. Belding ei uskonut sitä, mutta hän soi kumminkin Chaselle sen edun, että hän oli uskovinaan.
"Lupasitte siis vaimolleni kunnioittaa hänen salaisuuttaan ja olla ilmaisematta sitä hänen miehelleen ja tyttärelleen, niinkö?" kysyi Belding tiukasti ja hänen synkkä katseensa kääntyi pois kujalta.
"Mitä! Minä — minä —" änkytti Chase.
"Ja pakotitte poikanne vannomaan, että hänestä tulee mies, joka kuolee ennenkuin hän vihjaiseekaan tuosta asiasta Nellille?" jatkoi Belding kovemmasti.
Ben Chase ei voinut vastata ja hänen kasvonsa kalpenivat. Hänen poikansa nojautui raskaasti aitaan.
"Nyt huomaan, että olette ilmoittanut heti tämän salaisuuden vaimolleni ja tyttärelleni. Onko asia niin?" jyrisi Belding.
Hän luki vastauksen noista harmaista kasvoista ja huulista, jotka pelko mykistytti. Belding näki nyt kuin salaman valossa vaimonsa tuskan ja hänen matkansa todellisen syyn, ymmärsi, mikä oli muuttanut Nellin, ja kun hän tämän huomasi, tuntui kuin kaikki helvetin koirat olisivat ruvenneet raivoamaan hänen rinnassaan. Tuskissaan lyödä huitaisi hän katsomatta ja vaistomaisesti niin, että Ben Chase lensi aitauksen nurkkaukseen. Sitten hän tarttui pitkällä kädellään Radford Chaseen ja heitti hänet isän taakse.
"Ymmärrän nyt kaikki", jatkoi Belding käheästi. "Huomasitte naisen heikkouden ja hänen rakkautensa tyttöön. Saitte selville tytön taipuvaisuuden, hänen ylpeytensä ja pelkonsa tulla häväistyksi. Siten pakotitte toista ja ahdistitte toista. Jumalani, miten raukkamaista! Kertoa asia tytölle oli jo tarpeeksi kehnoa, mutta uhata häntä vielä salaisuuden paljastamisella on niin kurja teko, etten löydä sille nimeäkään."
Beldingin ääni paksuni ja hän keskeytti hengittäen syvään. Hän astui taaksepäin muutamia askelia, ja tämä hänenlaisensa aseistetun miehen uhkaava teko näytti, sen sijaan että se olisi lisännyt Chasen pelkoa, vähentävän sitä. Jos Beldingin sydämessä olisi ollut säälin hiventäkään, olisi se nyt ilmestynyt näkyviin.
"Ja nyt, herrat", lopetti Belding hiljaa ja vaikeasti, "kun olette nähnyt, että hylkään ehdotuksenne, otaksun, ettette kaipaa ankarampaa käskyä tukkiaksenne suunne?"
Vanhempi Chase näytti huomaavan tahi tuntevan Beldingissä jotakin, joka
lumosi hänet, ja hänen harmaat kasvonsa muuttuivat yhä harmaammiksi.
Hän kohotti vapisevan kätensä. Silloin kalmankalpea ja änkyttävä
Radford Chase huudahti: "Haluan puhua niin kauan kuin kasvoni mustuvat!
Ette voi estä minua!"
"Kasvosi mustuvat kyllä, mutta eivät puhumisesta!" karjaisi Belding.
Hänen suuri kouransa vilahti kupeelle ja kun hän kohotti sen jälleen, välkkyi pistooli siinä. Mutta samalla kun tämä tapahtui, kuului kauempaa kimeä ja läpitunkeva hirnuminen.
Hevosen hirnuminen! Se jäykistytti Beldingin ojennetun käsivarren. Kului hetkinen hänen voimatta liikuttaa silmiäänkään. Tuo ääni oli niin tuttu, että sen aiheuttama voimakas tunne lamautti Beldingin voimat kokonaan. Sitten hän kuuli kavioiden nopean ja kumean kapseen ja jälleen tuon saman kimakan hirnumisen.
"Blanco diablo!" huudahti hän käheästi.
Hän kääntyi ja näki suuren valkoisen hevosen tulevan täyttä laukkaa pihalle. Hevonen oli villi, laihtunut ja peloittava, mutta kumminkin tuo rakastettu ja kaivattu Blanco diablo. Sen selässä oli joku kuparin värinen, pitkätukkainen intiaani. Useampia valkoisia hevosia laukkasi pihalle, iskivät kavionsa maahan pysähtyessään ja hirnuivat ilosta päästyään kotiin. Belding oli näkevinään solakan tytön, jonka kasvoista hän ei erottanut muuta kuin suuret tummat silmät.
Puiden varjosta ilmestyi vihdoin Blanco solkin, joka oli niin loistavan valkoinen ja kaunis kuin se ei olisi käynytkään erämaassa. Se liukui pysähtyessään, hyppäsi sitten pystyyn ja kuopi jalallaan. Ratsastaja pudottautui satulasta heittäen suitset maahan. Belding näki voimakkaan, laihan ja rääsyisen miehen, jolla oli tummat ja kuihtuneet kasvot, mutta leimuavat silmät.
Silloin ilmestyi Nell juosten rakennuksesta. Hänen kullanvärinen tukkansa liehui tuulessa, käsivarret olivat ojennetut ja kasvot loistivat ihmeellisesti.
"Dick, Dick! Voi Dick!" huusi hän, ja hänen äänensä sointu värisytti
Beldingin sydäntä.
Beldingin silmät alkoivat himmentyä eikä hän ollut ollenkaan varma, näkikö hän selvästi. Kenen kasvot ne nyt taasen olivatkaan juuri tuossa hänen edessään — nuo pitkät, kapeat, ryppyiset ja laihtuneet kasvot, jotka kertoivat järkyttävästi kestetyistä kidutuksista, melkeinpä kuolemasta? Mutta silmät olivat terävät ja ystävälliset. Belding ajatteli kuumeisesti, uneksiiko hän nähdessään tämän kaiken.
"Olen varmasti iloinen nähdessäni teidät kaikki jälleen", kuuli hän hyvin tutun äänen sanovan hitaasti ja tyynesti.