XVIII.
TODELLISUUS UNIEN ASEMESTA.
Belding puristi Laddin, Lashin, Thornen ja Mercedeksen, kunkin vuorollaan, lujasti syliinsä. Sitten hän riensi Blanco diablon luo. Kerrankin oli tuo suuri hevonen ystävällinen, tyyni ja iloinen. Se muisti isännistä hellimmän ja ojensi tälle lämpimän märän turpansa.
Dick Gale oli kumartunut Nelliin päin, joka oli melkein piilossa hänen sylissään. Belding tarttui heihin molempiin. Hän oli kuin iloinen poika. Hän näki Ben Chasen ja tämän pojan hiipivän tiehensä puiden varjossa, mutta hän ei välittänyt siitä enää hituistakaan.
"Dick, Dick!" huudahti hän. "Siinähän sinä olet! Sano, mitä ajattelet nykyisestä Forlorn Riveristä?"
Gale tarttui Beldingin käteen kourin, joka oli niin karkea ja kova kuin viila ja yhtä voimakaskin, mutta hän ei sanonut sanaakaan. Belding ei luullut milloinkaan voivansa unhottaa Galen silmien ilmettä.
Silloin ilmestyi paikalle kolme muutakin henkilöä. Elsie Gale juoksi nopeasti ja herra Gale auttoi vaimoaan, joka näytti olevan pyörtymäisillään.
"Belding, keitä maailmassa nuo ovat?" huusi Dick käheästi.
"Quién sabe, poikaseni", vastasi Belding nyt hieman vapisevin äänin. "Nell, tulehan tänne. Suo hänelle tilaisuus tervehtiä —"
Hän kiersi käsivartensa Nellin ympärille ja kuiskasi tämän korvaan:
"Tästä tulee jotakin suurenmoista!"
Elsie Galen kasvot olivat kalpeat ja liikutetut, ilmaisten ääretöntä iloa.
"Voi, veli! Äiti ja isä näkivät sinut, mutta eivät tunteneet sinua ollenkaan! Mutta minä tunsin sinut, kun hyppäsit nopeasti luonteenomaisella tavallasi hevosen selästä. Mutta nyt en tunne sinua enää ollenkaan. Sinä villi mies! Sinä jättiläinen! Sinä komea raakalainen!… Isä ja äiti, kiiruhtakaa! Dick on saapunut! Katsokaa, millainen hän on! Ah, Jumalalle olkoon kiitos!"
Belding kääntyi pois vieden Nellin mukanaan. Seuraavassa sekunnissa olivat hän ja Mercedes painautuneet toistensa syliin. Sitten tervehtivät kaikki toisiaan iloisesti.
Yaqui nojautui muudatta puuta vasten katsoen, miten noita kauan kadoksissa olleita toivotettiin tervetulleiksi kotiin. Kukaan ei näyttänyt muistavan häntä, kunnes Belding muistaen hevosten tarpeet tarttui Blanco diablon suitsiin ja käski yaquin tuoda muut. He taluttivat valkoiset tallipihalle, vapauttivat ne tomuisista satuloista ja kuormista ja ajoivat ne laitumelle apilaskentille, joiden ruoho oli nyt metrin pituista. Diablo sai takaisin entisen luontonsa, Blanco sol kohotti päänsä ja hirnui tyytyväisesti ja Blanca mujer käveli edestakaisin. Äkkiä ne kumminkin rupesivat tyynesti syömään. Kuinka hyvältä Beldingistä tuntuikaan katsella noita valkoisia eläimiä viheriää taustaa vasten! Hänen silmänsä loistivat, sillä tuota näkyä ei hän ollut luullut milloinkaan enää saavansa katsella. Hän viipyi siellä kauan aikaa, vaikka hänellä olikin kiire miestensä luo.
Vihdoin hän kääntyi katselemasta Blanco diabloa ja palasi taloon. Saavuttuaan sinne huomasi hän kumminkin, ettei hänen olisikaan tarvinnut kiiruhtaa. Jim ja Ladd olivat heittäytyneet vuoteilleen, joissa he eivät olleet levänneet niin moneen kuukauteen. Heidän unensa näytti niin raskaalta ja rauhalliselta kuin kuolema. Belding katseli heitä uteliaasti. He olivat riisuneet ainoastaan saappaansa ja lakkinsa. Heidän vaatteensa olivat aivan riekaleina. Jimissä ei näyttänyt olevan jäljellä juuri muuta kuin luu ja nahka, mutta hän oli voimakkaan ja kovan näköinen kuin rauta. Mutta Laddin näkö kauhistutti Beldingiä. Paimen näytti vanhalta, kuumuuden näännyttämältä, riutuneelta ja nälkiintyneeltä mieheltä. Mutta hänen laihtuneissa, voimakkaissa ja voitonvarmoissa kasvoissaan, vaikka kidutukset olivat uurtaneetkin niihin syviä vakoja, oli kumminkin jotakin hienoa ja jaloa, jotakin Beldinginkin mielestä kaunista.
Thorne ja Mercedes olivat kadonneet. Rouva Galen huoneesta kuuluvasta matalasta murinasta päättäen oli Dick vielä omaistensa luona. Epäilemättä menisi hänkin pian levolle nukkuakseen. Belding meni puutarhan poikki Nellin ovelle ja katsoi sisään. Tyttö istui ikkunan ääressä. Onnen kajastus ei ollut vielä hävinnyt hänen kasvoiltaan, mutta hän näytti mykistyneeltä ja tummissa silmissä oli pelokas ilme. Belding halusi puhua ja kaipasi toveria, joka olisi halunnut kuunnella häntä, mutta huomattuaan Nellin silmien ilmeen, vaikeni hän kumminkin. Hän oli unhottanut. Nell luki hänen ajatuksensa kasvoista, kalpeni ja taivutti päänsä. Belding meni huoneeseen ja seisahtui tytön viereen puristaen tämän käden omaansa. Hän koetti ponnistaa ajatuksiaan toivottomasti löytääkseen sopivat sanat, mutta huomasikin sitten, ettei hän voinut puhua mitään ratkaisevaa.
"Nell, Dick on nyt täällä terveenä ja turvallisesti", sanoi hän hitaasti. "Se on pääasia. Toivon, että olisit voinut nähdä hänen silmänsä, kun hän puristi sinut äsken syliinsä. Dickin tulo estää tietysti matkasi itään ja muuttaa muutenkin kaikki suunnitelmat. Viimeiset ajat eivät ole olleet hauskoja, mutta nyt muuttuu jälleen kaikki. Dick on yhtä uskollinen kuin joku yaqui. Hän karkoittaa varmasti tuon Chase-roiston, älä käsitä minua väärin. Äitikin tulee kai pian kotiin. Hän selvittää kyllä tämän salaperäisyyden. Ja, Nell, vaikka se tulisikin ihmisten tiedoksi, tiedän Dick Galen suhtautuvan siihen samoin kuin minäkin. Rohkaise siis mielesi, tyttöseni."
Belding poistui puistosta ja käveli miettiväisesti aitauksille päin. Hän tunsi ikävöivänsä ja tarvitsevansa vaimoaan. Jos hän olisi ollut kotona, ei hän milloinkaan olisi joutunut niin lähelle pakkoa tappaa pari miestä, eikä Nellinkään luonto olisi kuunaan niin murtunut. Mikä hänen vaimonsa elämän surullisimman tapauksen totuus mahtoikaan olla, ei se kumminkaan muuttaisi hänen ajatustaan hänestä ollenkaan. Hänen mieltään pahoittivat vain vaimon ja tyttären kärsimät ja vieläkin jatkuvat tuskat. Hänen oli jotenkin korjattava tämä asia.
Hän löysi yaquin eräästä tallin nurkasta nukkumasta niin raskaasti kuin paimenetkin. Katsoessaan häneen tunsi Belding omituista värisyttävää kiihkoa saada kuulla, mitä oli tapahtunut tuon pimeän illan jälkeen, jolloin yaqui oli lähtenyt opastamaan pakolaisia erämaahan. Hän tukahdutti kumminkin halunsa alkaen toimittaa askareita, jotka hän oli jo aikoja sitten lyönyt laimin. Äkkiä keskeytti hänet kumminkin herra Gale, joka lähestyi häntä ollen suunniltaan ilosta ja innosta. Hän kysyi Beldingiltä sadoista asioista, sallimatta kumminkaan tämän vastata yhteenkään kysymykseen, vaikka tämä olisi voinutkin. Vihdoin kuitenkin, kun herra Gale keskeytti hengittääkseen, voi Beldingkin saada sanansa kuuluville: "Kuulkaahan, herra Gale, tiedätte tästä asiasta aivan yhtä paljon kuin minäkin. Dick on palannut, kuten kaikki muutkin. He ovat kaikki kokeneet kovaa, nähneet nälkää, kärsineet kuumuudesta, repeytyneet melkein kappaleiksi ja kuihtuneet niin, etten sellaista ole ennen milloinkaan erämaan matkustajissakaan huomannut, mutta he elävät ja ovat terveitä. Meidän on vain odotettava. Lyön vaikka vetoa, etten voi nukkua enkä syödä, ennenkuin kuulen heidän tarinansa. Mutta nyt on heidän ensin levättävä ja syötävä."
Belding huomasi enentyvin iloin, että lukuunottamatta herra Galen iloa, kiihkoa, levottomuutta ja kärsimättömyyttä oli hänessä vielä jotakin muutakin, jota Belding luuli ylpeydeksi. Se huvitti häntä. Kiinnittäen ajatuksensa menneisyyteen muisti hän muutamia seikkoja, joista Dick oli maininnut puhuessaan isästään. Beldingin myötätunto oli aina ollut pojan puolella, mutta hän oli oppinut tuntemaan tuon vanhan miehen ystävälliseksi ja viisaaksi ja ajattelemaan, ettei ehkä yliopisto eikä liike-elämä olleet voineetkaan saada esille Dick Galen parhaita puolia. Länsi oli sen kumminkin tehnyt, kuten se niin usein ennenkin oli opettanut monen hurjan nuorukaisen tietämään huutia, ja Belding päätti huvitella hieman herra Galen kustannuksella. Hän aloitti senvuoksi sellaiseen tapaan, että Dickin isä näytti sekä jäykistyvän että menettävän kokonaan puhelahjansa.
"Älkääkä käsittäkö minua väärin", lopetti Belding, "kun kehoitan teitä pysymään kaukana silloin kun Ladd kertoo meille tämän erämaan matkan vaiheet, ellette halua tukkaanne valkoiseksi ja nousemaan pystyyn siten, että se jääkin siihen asentoon."
* * * * *
Seuraavan päivän aamupäivän puolivälissä ontuivat paimenet keittiöstä kuistiin.
"Olen sairas mies, sanon sen teille", selitti Ladd, "ja minua on lihoitettava. Lientä! Pihviä! Sellaiset ruoat eivät vaikuta minuun senkään vertaa kuin tuuli. Haluan saada ainakin tynnyrillisen leipiä ja voita, suuren maljallisen perunamuhennosta kasviksien ja kastikkeen kera ja sitten suuren omenapiirakan. Saatte antaa minulle syötäväksi kaikkea muuta, mutta ei lihaa. En varmastikaan syö enää milloinkaan elämässäni lihaa ja lampaanlihan kappaleen näkeminenkin voi viedä minulta hengen… Jim, olit ennen hyvin halukas puolustamaan mielipiteitäni."
"Laddy, olen varmasti puolellasi molempine pyssyineni", vastasi Jim surullisesti. "Nälkäinenkö? Tuolta keittiöstä leviävä aamiaisen tuoksu toi niin paljon vettä suuhuni, että olin rykiä itseni jo kuoliaaksi. Meitä kohdellaan mielestäni hirveän töykeästi."
"Mutta minä olen sairas mies", vastusteli Ladd, "ja minä kaadun heti, ellei minulle anneta ruokaa. Nell, sinähän pidit minusta ennen."
"Voi, Laddy, pidänhän minä vieläkin."
"En voi uskoa sitä ollenkaan. Ei ainoakaan helläsydäminen tyttö voi sallia ihmisen nääntyä nälkään silmäinsä edessä… Katso Dickiä. Lyön vaikka vetoa, että hän on saanut jotakin syödäkseen, ehkä perunoita kastikkeen kera, piirakoita ja —"
"Laddy, Dick ei ole saanut enempää kuin tekään, tuskin niinkään paljon."
"Silloin kai hän on saanut paljon suukkosia, sillä muuten olisi hän heti kapinoinut tällaista ruokajärjestystä vastaan."
"Ehkä hän onkin", vastasi Nell punastuen, "ja jos luulette sen palauttavan teidätkin järkeenne, suostun — haluan —"
"Vaikka pidänkin sinusta niin äärettömästi, ovat mielestäni nyt kumminkin leipä ja voi suukkosia paremmat."
"Ah, Laddy, kylläpä te osaatte puhua!" sanoi Nell nauraen. "Olen pahoillani, mutta en voi rikkoa isän määräyksiä."
"Laddy", keskeytti Belding, "sinun on totuttava syömään vähitellen. Nyt sen kuulit. Jos sinun olisi ruokittava jotakin nälkiintynyttä kerjäläistä, olisit vielä ankarampi kuin minä."
"Mutta minä olen sairas, olen kuolemaisillani", murisi Ladd.
"Et ole sairastanut milloinkaan elämässäsi, ja koska eivät nuo useat luotien reiät, jotka näen sinussa, ole voineet tappaa sinua, et luultavasti kuolekaan ikinä."
"Saanko sitten tupakoida?" kysyi Ladd nopeasti. "Jumalani, miten siitä ennen pidinkään, mutta varmasti olen sen nyt unhottanut. Nell, jos haluat päästä takaisin paikoillesi enkelikokoelmaani, on sinun etsittävä minulle piippu ja tupakkaa heti."
"Lieneekö tuota minunkaan piippuani enää olemassakaan", sanoi Jim miettiväisesti. "Vannon, että se riippui tyhjänä suupielestäni noin seitsemän vuotta sitten, eikö niin, Laddy? Pitkä aika! Voin vieläkin nähdä punaisen laavan, punaisen udun ja punaisen lähestyvän hämärän. Siellä oli kuumaa ja yksinäistä. Sitten tuo tuuli ja tuo alituinen kauhistava hiljaisuus! Näen yaquin tuijottavan länteen, Laddyn siirtelevän nappuloitaan ja Mercedeksen kuihtuvan vähitellen pois, lukuunottamatta silmiä. Tuo kaikki on vielä silmissäni, enkä pääse siitä —"
"Lopeta jo tuollaiset puheet", keskeytti Belding ankarasti, "ja kerro meille, mihin yaqui teidät vei, mitä Rojakselle tapahtui ja miksi viivyitte niin kauan poissa."
"Luullakseni voi Laddy kertoa sen paremmin, mutta kun hän pääsee
Rojaksen kuolemaan, kerron teille, mitä näin, ja samoin kai tekevät
Dick ja Thornekin. Laddy ei nähnyt Rojaksen loppua. Herra varjelkoon,
se oli —"
"Vaikka olenkin sairas mies, osaan kumminkin jutella", keskeytti Ladd, "enkä varmasti halua kenenkään liioittelevan kertomusta, semminkään Jimin."
Hän täytti Nellin tuoman piipun, sytytti sen ja puhalteli hurmautuneena muutamia savuja, ennenkuin hän istuutui penkille aloittaakseen pitkän kertomuksensa. Nell katsoi pyytävästi Dickiin, joka aikoi poistua. Mercedes meni ja Thorne seurasi häntä. Herra Gale toi tuoleja ja tukahduttaen kiihkonsa huusi vaimonsa ja tyttärensä sinne. Belding kumartui eteenpäin innostuen yhä enemmän nähdessään Dickin vastahakoisuuden, Mercedeksen kauniiden silmien surullisen ilmeen ja Laddin kasvojen omituisen synkkyyden.
Paimen puhui pari tuntia, puhui kunnes hänen äänensä aleni käheäksi kuiskaukseksi. Kun hän lopetti kertomuksensa, syntyi painostava vaitiolo. Sitten nousi Elsie Gale ja laskien kätensä Dickin olkapäälle näytti hän kirkkain silmin, jotka olivat lämpimät kuin auringonpaiste, mitä nainen ajatteli heistä ja yaquista. Nell painautui Dickiin itkien hiljaa. Rouva Gale oli järkytetty, ja herra Gale saattoi hänet huoneeseensa hyvin kalpeana ja vaitiollen.
"Intiaani, intiaani!" huusi Belding kaikuvin äänin. "Enkö minä jo sanonut teille, että intiaani on Jumalan lähettämä! Muistelkaa, mitä sanoin yaquista ja julmasta azteekkilaisesta tavasta. Vai leikkasi hän Rojaksen irti tuosta kauheasta laavapenkereestä jalka jalalta, tuuma tuumalta, hitaasti ja peloittavasti. Kiittäkäämme Jumalaa, ettei Rojaksen tarvinnut riippua pitkää aikaa choyain piikeistä. Laddy, ei mikään juttu Camino del Diablosta voi vetää vertoja kertomuksellesi. Pako ja taistelu kysyivät jo miehiä, mutta oleskeleminen siellä kuuman kesän yli ja palaaminen takaisin ovat kerrassaan ihmeitä. Ainoastaan yaqui voi saada sen aikaan. Vain yaqui!"
"Varmasti! Noiden päivien kuluessa rupesi Charlie Ladd kunnioittamaan intiaania. Mutta, Belding, kun puhumme palaamisestamme, emme saa unhottaa hevosiakaan. Ilman vanhaa jaloa Solia ja Diabloa, jota en vihaa enää, ja noita muita valkoisia emme milloinkaan olisi päässeet tänne. Yaqui ja hevoset, siinä kertomukseni ydin."
* * * * *
Varhain seuraavan päivän iltana tapasi Belding Dickin vesitynnyrin luota.
"Belding, tämä on jokivettä ja sitäpaitsi mutaista", sanoi Dick. "Jumala tietää, etten ole vaativainen, mutta olen uneksinut vanhasta kylmästä lähteestämme ja haluan juoda siitä."
"Se ei voi tapahtua enää milloinkaan, poikaseni. Lähde on tuhoutunut, kadonnut, ja sen pohja on nyt aivan kuiva."
"Kuivako?" Gale suoristautui hitaasti. "Mutta nythän on satanut ja joki tulvii. Lähteenhän pitäisi olla aivan täynnä. Mitä on tapahtunut? Miksi se on kuiva?"
"Dick, koska olet niin innostunut asiaan, voin sinulle kertoakin, että nitroglyseriinin kova räjähdys tukki lähteeni."
"Nitroglyseriininkö?" toisti Dick näyttäen äkkiä huomaavan jotakin. "Ajatukseni ovat olleet kiinnitetyt kotiin, Nelliin ja omaisiini, mutta kumminkin olen ollut huomaavinani, että täällä, sinussa ja Nellissä on jotakin vierasta… Belding, kasteluoja tuolla on kuiva. Ruusut ovat kuihtuneet. Tuo mitätön ruohon vehreys on sateitten aiheuttama. Mitä on tapahtunut? Maatila näyttää laiminlyödyltä. Kun katselen ympärilleni, huomaan muutoksen."
"Huomaat tietenkin", sanoi Belding katkerasti. "Kuuntele, niin kerron."
Lyhyesti, mutta kumminkin seikkaperäisesti kertoi Belding Chasen hommista.
Gale hämmästyi vain aluksi. "Vetemmekö ja palstammeko anastetut, suunnitelmammeko varastetut? Kuulehan, Belding, tuo tuntuu sadulta. Onko Forlorn River niin edistynyt, että täällä on kauppoja, rautatie, pankki ja muuta tuollaista?"
Äkkiä hän tulistui ja rupesi epäilemään. "Nuo Chaset, ovatko he suorittaneet tuon kaiken?"
"Ovat; se on suoraa rosvoamista, pahempaa kuin meksikolaisten kuhnailu", vastasi Belding tuimasti.
"Sanoit lain olevan heidän puolellaan?"
"Varmasti! Ben Chasella on niihin niin luja ote kuin Diablolla myötämäessä. Dick, meidät on ryöstetty, syrjäytetty, lyöty ja masennettu, emmekä voi tehdä mitään."
"Ah, olen niin pahoillani, Belding, erittäinkin Laddyn vuoksi", sanoi Gale lämpimästi. "Hän on raajarikko eikä hän voi milloinkaan enää ruveta paimeneksi. Hän on toivonut voivansa asettua otaksumalleen tilalle asumaan, ruveta viljelemään ruohoa ja kasvattamaan hevosia ja elämään herroiksi. Mutta nythän se on mahdotonta. Hän kai ei tiedä tästä mitään vielä, sillä hän sanoi minulle juuri äsken, että hän haluaa mennä katselemaan maitaan. Kuka hänelle sen nyt kertoo? Kun hän saa tietää tuon, niin mihin hän sitten ryhtyy?"
"Poikani, tämä asia on vaivannut minua kovasti", vastasi Belding katsoen terävästi nuorukaiseen. "Arvailin, miltä se sinusta tuntuu."
"Minustako? Menen puhuttelemaan noita Chaseja. Kuulehan, Belding, luullakseni on minun parasta ryhtyä toimeen. Jos Laddy ehtii ennen, vuotaa varmasti verta. Hän ei ole vielä aivan entisellään. Joskus unissaan puhuu hän vielä, miten yaqui tappoi Rojaksen. Jos asia annetaan hänen haltuunsa, tappaa hän nuo miehet, mutta jos minä —"
"Puhut järkevästi. Dick. En ole kumminkaan aivan varma sinustakaan, sillä et ole vielä kuullut kaikkea. Poikaseni, sinun on ajateltava Nelliä ja äitiäsi."
Gale katsoi häneen pitkään ja tutkivasti.
"No kuuntele sitten", aloitti Belding. Syvin, katkonaisin ja värisevin äänin kertoi hän sitten Galelle, miten Radford Chase oli ahdistellut Nelliä, miten Ben Chase oli karkoittanut Nellin äidin — koko tuon surullisen jutun.
"Vai ovat he olleet sellaisessa ahdingossa! Pieni tyttöraukka!" mumisi Gale pysähdellen. "Tunsin, että jotakin oli hullusti, sillä Nell ei ollut luonnollinen eikä entisenlainen. Kun pyysin häntä menemään naimisiin kanssani niin pian kuin suinkin isän ollessa vielä täällä, ei hän voinut sanoa mitään, vaan ainoastaan itkeä."
"Nellillä on ollut vaikeat ajat", sanoi Belding vaatimattomasti. "Mutta nyt kun sinä olet tullut takaisin, muuttuu hänenkin olonsa paremmaksi. Dick, tunnen tytön. Hän kieltäytyy varmasti menemästä naimisiin kanssasi, ja saat panna kaikki keinosi liikkeelle taivuttaaksesi hänet. Luulen tuntevani sinutkin, sillä muuten en puhuisikaan."
"Belding, mitä sinä oikeastaan tarkoitat noilla vihjauksillasi?" kysyi Gale tiukasti. "Uskallatko väittää, että jos tuo asia on totta, muuttaa se mielipiteeni?"
"Älähän nyt, Dick, en tarkoita sellaista ollenkaan. Olen vain niin kömpelö puheissani. Ja minua on kovasti ahdistettu."
"Herran nimessä, et kai uskone Chasen puheita?" kysyi Gale tulisesti. "Sillä se on vale, vannon sen. Tiedän sen varmasti. Menen heti keskustelemaan Nellin kanssa. Tule mukaani, haluan sen, Belding. Voi, miksi et kertonut tätä minulle heti!"
Belding tunsi rautaisen käden vetävän hänet ensin vierashuoneeseen ja sitten puutarhan poikki Nellin ovelle, jonka kynnyksellä tyttö istui. Nähdessään heidät huudahti hän heikosti, kumartui sitten hetkeksi, mutta kohotti jälleen kalpeat tyynet kasvonsa tummenevin silmin.
"Kultaseni, tiedän nyt, miksi et enää käytä äitini sormusta", sanoi
Gale vakavasti ja hiljaa.
"Dick, en ole enää sen arvoinen", vastasi Nell ojentaen vapisevan kätensä ja näyttäen sormusta, joka lepäsi irtonaisena siinä.
Nopeasti kuin salama tarttui Dick siihen ja painoi sormuksen takaisin nimettömään sormeen.
"Nell, katso minuun. Se on sinun kihlasormuksesi. En usko ollenkaan tuota juttua, joka kiusaa sinua. Tiedän sen valeeksi. Olen aivan varma, että äitisi todistaa sen. Hän on luultavasti kärsinyt kerran — ehkä siihen sisältyy surullinen erehdyskin, mutta tuo sinun pelkäämäsi asia ei ole totta. Kuuntele minua kumminkin, rakkaani, vaikka se olisikin totta, en välitä siitä hituistakaan. Annan sinulle kunniasanani, etten sitä milloinkaan enää ajattelekaan. Rakastan sinua vain enemmän senvuoksi, että olet saanut kärsiä. Haluan kiihkeämmin kuin milloinkaan ennen saada sinut vaimokseni lempiäkseni sinua niin, että unohdat tämän —"
Nell nousi nopeasti ja niin intohimoisesti kuin hän olisi ollut järkytetty sydänjuuriaan myöten ja suuteli Dickiä.
"Ah, Dick, olet niin äärettömän hyvä! Et voi milloinkaan ymmärtää, mitä nuo sanasi juuri nyt merkitsevät minulle. Ne ovat pelastaneet minut, luullakseni."
"Silloin kai, kultaseni, on kaikki jälleen hyvin?" kysyi Dick kiihkeästi. "Aiot pitää sanasi ja mennä kanssani naimisiin?"
Valoisa kajastus hävisi Nellin kasvoista ja siniset silmät olivat nyt melkein mustat. Hän taivutti päänsä pudistaen sitä.
"Nell!" huudahti Gale hengittäen nopeasti.
"Älä kiusaa minua, Dick. En voi mennä kanssasi naimisiin."
"Miksi et?"
"Kyllä kai sen tiedät. On totta, että —"
"Valetta se on!" keskeytti Dick kiihkeästi. "Mutta vaikka se olisikin totta, niin miksi et minusta huoli? Meidän välillämmehän on rakkaus päävaikutin, rakkaus, eikä mikään muu. Etkö rakastakaan minua enää?"
He olivat unhottaneet Beldingin, joka peräytyi varjoon.
"Rakastan sinua sydämestäni ja sielustani. Haluaisin kuolla puolestasi", kuiskasi Nell ristien kätensä. "Mutta en halua häväistä sinua."
"Kultaseni, olet ajatellut tätä asiaa niin paljon, ettet ole enää terve. Liioittelet hirveästi. Sanon sinulle, että jos menet kanssani naimisiin, ei minusta ainoastaan tule maailman iloisin, vaan myöskin onnellisin mies."
"Dick, et ajattele nyt ollenkaan omaisiasi. Hyväksyisivätkö hekin minut sinun vaimoksesi?"
"Varmasti", vastasi Dick epäröimättä.
"Ei, ei mitenkään!"
"Olet aivan hassu, Nell. Olen iloinen, että kiinnitit huomioni tähän. Sain näin tilaisuuden koettaa jotakin. Menen heti puhelemaan heidän kanssaan. Palaan tänne vähemmässä kuin —"
"Dick, et suinkaan aio kertoa äidillesi?" huudahti Nell kostein silmin. "Ethän, sillä en voi sitä kestää. Hän on niin ylpeä, ja, Dick, rakastan häntä. Älä kerro hänelle, ole nyt niin ystävällinen! Hän matkustaa piakkoin. Toivon, ettei hän saa sitä milloinkaan tietää. Haluan, että hän ajattelee minusta aina hyvää. Dick, rukoilen sinua. Pelko, että hän saa sen tietää, on ollut suurin huoleni. Älä mene!"
"Nell, olen pahoillani, sillä en halua mitenkään pahoittaa mieltäsi. Mutta olet aivan väärässä. Taistelen onnesi puolesta, joka on minun elämäni… Odota tässä, rakkaani. Tulen heti takaisin."
Gale juoksi puutarhan poikki ja katosi. Nell vaipui kynnykselle istumaan, ja kun hän luki kysymyksen Beldingin silmistä, pudisti hän surullisesti päätään. He odottivat vaitiollen ja aika tuntui melko pitkältä, ennenkuin Gale palasi. Belding ihastui nähdessään hänet. Hänessä oli nyt enemmän poikamaista kuin Belding milloinkaan ennen oli huomannut. Dick lähestyi nopeasti, punaisena, kuumissaan, innokkaasti, suorana ja melkein hymyillen.
"Kerroin sen heille. Vannoin sen valheeksi, mutta käskin heitä määräämään kantansa niinkuin se olisi totta. Elsien taivuttamiseksi ei minun tarvinnut tuhlata minuuttiakaan. Hän rakastaa sinua, Nell, ja isäni on kiintynyt sinuun äärettömästi. Sain hänetkin puolelleni parissa minuutissa, mutta äidin kanssa tuhlautui melko paljon aikaa. Hän halusi tietää asian perinpohjin. Hän on ylpeä, niin, mutta sinun olisi pitänyt olla katsomassa, miten hän suhtautui tähän asiaan. Hän itki säälistä, muistamatta minua pitkään aikaan. Hän rakastaa sinua myöskin, Nell, kuten kaikki muutkin. Miten hauskaa onkaan kertoa sinulle tämä! Luullakseni äiti ymmärtää, millainen osa sinulla on — miten sen nyt sanoisinkaan — Dick Galen uudestasyntymisessä. Eikö se kuulostakin hienolta? Kultaseni, äiti ei ainoastaan suostu, vaan haluaa, että tulet vaimokseni niin pian kuin suinkin. Kuulitko, mitä sanoin? Hän talutti minut muutamaan nurkkaan ja koska hän on äitini, puristi hän minut sinne kuin ruuvipihteihin. Hän pani minut lupaamaan, että asumme idässä toisen puolen vuodesta. Se tahtoo sanoa: Chicagossa, Cape Mayssa ja New Yorkissa. Katsohan, en ole enää mikään hylätty poika. Nell, kultaseni, silloin opit tietämään, kuka Dick Gale oikeastaan on. Mutta haluan kumminkin pysyä uudisasukkaana, jollaiseksi autoit minua kehittymään, ratsastaa Blanco solilla ja katsella hieman erämaata. Älä ajattele noita suuria kaupunkeja niin paljon, että rupeat niitä pelkäämään, sillä me molemmat rakastamme kumminkin aukeita kenttiä enemmän. Sano nyt, Nell, että olet unhottanut nämä ikävyydet. Tiedän kaiken muuttuvan hyväksi. Lupaa, että menet pian naimisiin kanssani… No mutta, kultaseni, miksi itket?… Nell!"
"Sydämeni murtuu", nyyhkytti Nell, "sillä en voi tulla vaimoksesi."
Poikamainen iloisuus katosi Galen kasvoista. Belding näki tässä ankaran todellisuuden tekevän tyhjäksi hänen unelmansa.
"Tuo pirullinen Radford Chase julistaa varmasti salaisuuteni koko maailmalle", huohotti Nell. "Hän vannoi, että jos tulet takaisin ja menet kanssani naimisiin, seuraa hän meitä avaraan maailmaan kertoakseen sen kaikille."
Belding huomasi Galen muuttuvan kuoleman kalpeaksi ja jäykistyvän kuin naulattu paikoilleen.
"Chase uhkasi sinua siis?" kysyi Dick, ja hänen äänensä luonnoton tyyneys peloitti Beldingiä.
"Uhkasiko? Hän ahdisti minua kuin painajainen", vastasi Nell voimatta hillitä itseään. "Ensin arvailin, miten hän menetteli kiusatessaan äidin melkein sairaaksi, mutta äiti ei ruvennut kertomaan minulle. Hänen matkustamisensa jälkeen alkoi Chase kumminkin vihjailla, ja vihani häntä kohtaan vain kiihtyi. Mutta kun hän kertoi minulle, pelästyin ja häpesin, antautumatta kumminkaan. Kun hän oli selvä, oli hän hyvin huomaavainen, mutta kun hän oli nousuhumalassa, käyttäytyi hän kuin piru. Hän nauroi niin minulle ja ylpeydelleni. En uskaltanut ajaa häntä poiskaan. Jonkun ajan kuluttua huomasi hän, että äitisi rakastaa minua ja minä häntä. Silloin alkoi hän uhata minua sanoen, että jollen suostu, ilmoittaa hän asian äidillesikin. Se lannisti minut ja oli minut melkein tappaa. En yksinkertaisesti voinut sietää ajatustakaan, että rouva Gale saisi sen tietää. En kumminkaan voinut mennä hänen kanssaan naimisiin. Siten hän jatkoi päivät pitkät ja kun hän oli juovuksissa, ei hän kysynytkään minulta, haluanko tulla hänen vaimokseen. Olin jo joutumaisillani aivan toivottomaksi ja tulemaisillani hulluksi, kun sinä palasit."
Hän lopetti kuiskaten ja katsoi toivovasti ja surullisesti Galeen. Belding oli kuin tulinen pätsi sisältä, mutta tyyni muuten. Hän katseli Galea luullen arvaavansa, millaiseksi nuorukaisen käytös hetken kuluttua muuttuu. Dick puristi Nellin syliinsä laskematta häntä vapaaksi pitkään aikaan.
"Rakas Nell, olen varma, että pahin aika on jo ollut ja mennyt", sanoi hän lämpimästi. "En aio luopua sinusta. Nyt on sinun mentävä lepäämään ja rauhoittumaan. Älä ole pahoillasi enää, sillä tämä asia ei ole niin kauhea kuin luulottelet. Luota minuun, sillä minä voin kyllä tukkia herra Radford Chasen suun."
Kun hän laski tytön vapaaksi, katsoi tämä nopeasti häneen ja kohotti sitten rukoilevasti kätensä.
"Dick, et suinkaan aio ahdistaa häntä, mennä häntä hakemaan?"
Gale nauroi niin että Belding säpsähti.
"Dick, rukoilen sinua, älä aiheuta ikävyyksiä. Chaset ovat olleet jo tarpeeksi pahoja meille. He ovat rikkaita ja vaikutusvaltaisia. Dick, lupaa, ettet pahenna enää asioita. Lupaa, ettet mene hakemaan häntä."
"Pyydätkö tuota minulta?" kysyi Dick tiukasti.
"Pyydän, ah, pyydän!"
"Mutta sinähän ymmärrät sen olevan hyödytöntä. Millaiseksi mieheksi minua oikeastaan luuletkaan?"
"Pelkään vain niin äärettömästi. Ah, Dick, hän ampuu sinua selkään!"
"Ei, Nell, hänenlaisensa mies ei kykene edes sellaiseen tekoon."
"Aiot siis mennä?" huudahti Nell hurjasti.
Gale hymyili niin, että Beldingiä värisytti.
"Dick, enkö voi taivuttaa sinua?"
"Et!"
Silloin ilmeni nainen Nellissä vaistomaisesta pelosta huolimatta. Tummin silmin ja kalpein kasvoin ojensi hän raollaan olevat vapisevat huulensa ja suuteli Dickiä.
Gale poistui puutarhasta ja Belding seurasi hänen kintereillään. He menivät arkihuoneen läpi. Kuistilla sen edustalla istuivat paimenet, herra Gale ja Thorne. Dick meni kumminkin huoneeseensa sanomatta sanaakaan.
"Nyt on varmasti jotakin tekeillä", sanoi Ladd vakavasti ja suoristautui tuolissaan rypistäen silmiään.
Belding sanoi muutamia sanoja, ja muistaen päätöksensä vaikuttaa ratkaisevasti herra Galeen ei hän siekaillut, vaan sanoi sanansa julmin tyydytyksin.
"Olisi parasta hillitä tuota poikaa", lopetti hän katsoen herra Galeen. "Hän aiheuttaa varmasti jonkun onnettomuuden, sillä hän on hirveästi vihoissaan."
"Hillitäkö häntä? No varmasti", vastasi herra Gale nousten hermostuneesti ja nopeasti.
Dick sattui juuri silloin tulemaan huoneestaan. Belding katsoi häneen terävästi, mutta ei voinut huomata hänessä muuta muutosta kuin että hän oli pannut hatun päähänsä ja vetänyt paksut sormikkaat käsiinsä.
"Richard, minne olet menossa?" kysyi hänen isänsä.
"Menen puhuttelemaan erästä miestä."
"Et menekään! Tahdon, että pysyt kotona. Kiellän sinua menemästä", sanoi herra Gale laskien kätensä poikansa olalle.
Dick työnsi isänsä syrjään hiljaa ja kunnioittavasti, mutta kumminkin tiukasti. Vanhus hämmästyi.
"Isä, olen säilyttänyt pahan tapani olla tottelematta sinua joskus. Olen pahoillani, mutta pyydän: älä sekaudu hommiini nyt äläkä seuraa minua. Voi nimittäin sattua, että saat katsella jotakin vastenmielistä."
"Mutta, poikani, mihin aiot ryhtyä?"
"Menen antamaan selkään eräälle koiralle."
Herra Gale siirsi katseensa toivottomasti tuosta omituisesta ja tyynestä pojasta levottomaan Beldingiin. Dick jatkoi matkaansa portaille.
"Odota!" Laddin ääni olisi voinut pysähdyttää minkä miehen hyvänsä.
"Dick, oliko aikomuksesi lähteä minutta?"
"Oli, mutta en joutanut sitä ajattelemaan juuri nyt, Laddy."
"Siltä näyttää. Odota kumminkin hetkinen, Dick. Olen kyllä sairas mies, mutta luullakseni ei täällä kumminkaan ryhdytä mihinkään minutta."
Hän nilkutti kuistin poikki huoneeseensa. Jim Lash kopisti porot piipustaan ja hyräillen omaa tanssisäveltään seurasi Laddia. Hetken kuluttua ilmestyivät paimenet takaisin kummallakin pistooli kupeellaan.
Beldingin julma jännitys kasvoi, kun hän tarkasteli herra Galea. Kun vanhus näki paimenet ja pistoolit, kalpeni hän ja alkoi vapista.
"Meidän on parasta pysytellä syrjässä", kuiskasi Belding. "Dick menee antamaan selkään tuolle kaksijalkaiselle koiralle, ja kun pojat kiinnittävät pistoolin kupeelleen, muuttuu heidän luontonsa kokonaan."
"En halua jäädä tänne", sanoi herra Gale rohkeasti. "Tahdon tulla mukaan katsomaan. Belding, tiedän sen nyt. Richard menee puhuttelemaan noita Chaseja, noita rosvoja, jotka ovat köyhdyttäneet teidät."
"No niin, en rupea takaamaan, kykenevätkö Chaset ollenkaan vastustamaan", vastasi Belding kuivasti. "Mutta ehkä siellä on pistooleilla varustettuja meksikolaisia."
Belding läksi tavoittamaan Dickiä ja herra Gale tallusteli jäljessä
Thornen kanssa.
"Mistä meidän on etsittävä noita Chaseja?" kysyi Dick Beldingiltä.
"He ovat rakennuttaneet jonkinlaisen kasvihuoneiston tuonne ravintolan viereen. Tähän aikaan on Radford siellä varmasti, mutta vanhuksesta en voi sanoa mitään varmaa. Tuossa tien toisella puolella on kumminkin hänen konttorinsa."
He sivuuttivat useita taloja, kääntyivät erään nurkkauksen ympäri valtakadulle ja pysähtyivät muutaman matalan tiilirakennuksen edustalle. Useita satuloituja hevosia oli kiinnitetty seinässä oleviin renkaihin, ja meksikolaisia vetelehti suuren oven edustalla.
"Ben Chase näkyy istuvan tuolla nurkassa", sanoi Belding Dickille. "Kai näet tuon valkohapsisen pitkän miehen, jonka hatussa on nahkanauha? Hän on huomannut meidät jo ja näyttää aavistavan jotakin. Hänellä näyttää olevan miehiä mukanaan, mutta heidät me kyllä saamme taipumaan. Olemme tulleet hakemaan tuota nuorta pukkia, ja varmasti on hänkin täällä."
He menivät sisään. Huone oli suuri eikä sieltä puuttunut muuta kuin tarjoilupöytä, jotta se olisi ollut todellinen kapakka. Sen keskellä oli pari huojuvaa biljardia. Chase oli nähtävästi rakennuttanut tämän talon yhtä paljon työmiehiensä kuin insinööriensä ja apulaistensa huviksi, koska joukossa oli sekä meksikolaisia että amerikkalaisia. Muutaman ikkunan ääressä olevan suuren pöydän ympärillä rähisi tupakoivia, korttiapelaavia ja juopottevia miehiä.
"Näytä tuo Radford Chase minulle", sanoi Gale.
"Tuolla, tuo suuri punakka mies. Hänen silmänsä ovat hieman pullistuneet. Katso, hän on pudottanut korttinsa eikä hänen naamansa enää punoita."
Dick meni huoneen poikki.
Belding tarttui herra Galea käsivarteen ja kuiskasi käheästi:
"Seuratkaa nyt tarkasti kaikkea. Tästä tulee jotakin suurenmoista.
Katsokaa Dickiä ja Laddya. Kun kuulette pistoolin pamahtavan,
kyyristykää taakseni."
Belding hymyili julmasti ja tyytyväisesti huomatessaan herra Galen kalpenevan.
Dick pysähtyi pöydän viereen. Hänen raskas saappaansa vilahti ja pöytä halkesi rysähtäen lennättäen lasit, kortit ja lakit menemään. Kun ne putoilivat lattialle ja hämmästyneet pelaajat alkoivat siirtyä sivulle, karjaisi Gale: "Nimeni on Gale! Haluan tavata herra Radford Chasea!"
Eräs pitkä, hartiakas mies nousi melko rohkeasti ja horjahdellen katsoen Galeen.
"Olen Radford Chase", sanoi hän. Hänen äänensä ilmaisi kumminkin hänen rohkeutensa laadun.
Siihen ei tuhlautunut monta minuuttia. Pöydät ja tuolit olivat hujan hajan kumollaan nurkissa, toinen biljardi oli siirtynyt paikoiltaan ja eräs lamppu oli mennyt sirpaleiksi ja öljy valui lattialle. Ladd nojautui ovenpieleen savuava pistooli kädessään. Muudan meksikolainen vaikeroi seinän vieressä heilutellen haavoittunutta kättään. Kaukaisimmassa nurkassa voivotteli eräs toinen toveriensa tukema haavoitettu meksikolainen. Nuo molemmat olivat yrittäneet ampua Galea ja Ladd oli merkinnyt heidät.
Huoneen keskellä makasi Radford Chase liikkumatonna, revittynä ja verissään. Hän ei ollut kumminkaan vaikeasti loukkautunut, vaan ainoastaan avuton, kovasti selkäänsäsaanut raukka, joka tiesi tilansa ja tunsi, miten häneen katseltiin. Hän nyyhkytti, vaikeroi ja ulisi, mutta ei kukaan tullut auttamaan häntä jaloilleen.
Ben Chase nojautui huoneen takaoveen ollen kerrankin vailla kaikkea vaikutusvaltaa, luottamusta ja rohkeutta. Gale asettui häntä vastapäätä, ja nyt olivat hänen kasvonsa aivan toisennäköiset kuin hänen tullessaan paikalle. Vaikka hiki tippuikin hänen otsastaan, olivat hänen kasvonsa kumminkin kalmankalpeat. Hänen silmänsä näyttivät leimuavan ja lepattavan kuin tummanpunaiset liekit. Hänen laiha leukansa työntyi eteenpäin ja vapisi kiukusta, kun hän pudisti suurta nyrkkiään Chasen nenän edessä.
"Harmaat hiuksenne suojelevat teitä nyt, mutta älkää tulko milloinkaan enää tielleni. Ja sitten kun tuo poikanne virkoaa, sanokaa hänelle, että joka kerta, kun hänet tapaan, lisään hieman siihen, mitä hän äsken sai!"