Puske siellä mätästä nyt yhden salakan päälle! Hienolla kuonollaan muskii luiriaisia ojasta…

Tai sanoisinko rauhanhäiritsijäksi Sulo Johannesta, joka tuolla valjuissa ikäkoivuissa kottaraisten pesäuuttuja korjailee, tuulissa pelanneet koko kevätpuolen.

Jos olisin kuningatar, tekisin Sulo Johanneksesta paashini, joka sametilla ja purppuralla saisi ojentaa minulle jonkun herttuan lemmenbiljettejä. Tai kun olisin joutilaana, iloinen ja irti maasta, sitoisin lakkapunaisen nauhan hänen kauniisti sorvattuun kaulaansa ja hovineitojeni kera juoksisin ja hyppelisin hänen kanssaan pöydillä ja tuoleilla. Sillä tuon uskovaisen ulkomuoto ei lainkaan tee raihnaisen syntisen vaikutusta, päin vastoin aivan maallisen terveeltä ja aistillisen salaperäiseltä hän näyttää. Jos pukisi hänet, olisi kuin oikea herraspoika. Silmät sillä vaan on sellaiset vaaralliset, tumman sekulit suojassa varjostavat ripsien, kuin mustaa lampivettä rannan raskaiden leppien alla… Ne voivat kätkeä minkälaisen sielun tahansa, kuinka upottavan ja kavalan tahansa… minä tunnen ennastaan sellaisia silmiä, oh, ettenkö tuntisi sellaisia näkyreikiä! Ja sievyydestä huolimatta on profiilissa joku tyhmä ja typykkämäinen vivahdus, ilmeessä usein joku jurottava totisuus. Muun puutteessa on hän täällä minun viiden-minuutin-flirttini, jonka kanssa leikittelen kuin jalorotuisen koiran tai häkkilinnun kanssa leikittelisin. Muistattehan Schopenhauerin, tuon ihmeellisen ja viisaan elämänvihaajan kehoituksen, että naisen pitää alituisesti harjoitella viehätystaitoansa, ollaksensa valmis, kun tositarve vaatii. Sitä minun ei tarvinnut kahta kertaa lukea! Sulo Johanneksen apua huudetaan keittiöön puolipilalla pienimmänkin onnettomuuden sattuessa, kuten uuninpelleissä tai muissa naula- ja rauta-asioissa. Henriikan kanssa intämme, kummanko poika hän oikeastaan on, ja Henriikka on kyllin vanha ja julkea ja epänaisellinen kiipeämään jakkaralle ja tukistamaan jäykkää nuorukaista otsalle heilahtaneesta hiustupsusta. Kun Suloa on tarpeeksi härnätty, palkitaan hänet kermakaramellilla tai manteliässällä ja pääsee sillä erää. Parhaimmat palansa Henriikka kuitenkin säästää pehtorille, herra työmies Kilpiselle, — itserakkain sosialisti, joka puheissaan sekottaa kaikki maan ja taivaan välillä, usein myös saarnaten puhtaudestaan ja muusta siveydestään esimerkiksi muille, mutta jonka ainoa autuus itseasiassa on vain syödä ja syödä! »Kun on syönyt, on kuin pelastettu»! se puhki tässä yhtenä päivänä. Äiköttävä katsellakin, kuin paksu sikari, pää napsattu hiuksista poikki. Mutta sillä ihmisellä on muka jotain tekemistä ja arvostelemista minun kanssani, jotain aina keittiössä minusta niille toisille sanomista, varsinkin välilöistä Sulo Johanneksen kanssa muka — — niinkuin kuuluisi jollekulle, ketä minä suvaitsen suosia —

Herrani palveluskunta on tällä kertaa muuten hieman tilapäistä johtuen edellä käyneistä kuolemantapauksista ja muista suurista muutoksista.

Ja sai vielä yhden tilapäisistä tilapäisimmän! Tuntuu kuin olisin pettänyt häntä ja yhä pahasti pettäisin. Miksi valitsee hän kahdestakymmenestäkolmesta hakijasta yhden, jonka nimi on Arma Vieras. No, eihän se ole mikään ruma nimi, Arma Helena Vieras!

Mutta on pakko tunnustaa, että Vieras on ennen jatkoluokkain päästötodistusta otettu nimi, se entinen oli sellainen — nen päätteinen. Niin sitä nuoruutensa huimuudessa menettelee romanttisesti! Sillä se oli kuitenkin nimi, joka jo vuonna 1571 ilmestyi Savon kirkonkirjoihin, kun siellä ensi kerran henkikirjoitusta pidettiin. Sieltä muutti suku Karjalaan leviten laajalle, — tavallaan Suomen aatelia sekin! Niin, niin! En heistä paljon tiedä, läheisimpäni ovat jo lapsuudessani kallistaneet levottomat päänsä ja rauhattomat sydämensä, — se on väkisinkin synteesini heistä. Onhan niitten talonpoikain joukossa ollut joitain — — on niiden hallussa ollut ainakin — sana, ja eri muodoissa vakavasta leikilliseen. Hurjaa, intohimoista taattoa kaiketi eniten kiitän, tiedän hyvin, mitä olen häneltä perinyt, tiedän kuin tiedänkin! Suurin osa on jotenkin tuskoittavaa moskaa, uskovaisten sakkaa, omaisuudeltaan hävinneitä ihmisiä, altruistisia dekadenttejä! Vasta noin pari vuotta sitten kohtasin vanhan sukulaisen äidin puolelta ja häneltä sain kuin lahjaksi hämärän takaa esi-isiä, jotka sieluani enemmän miellyttivät, toiset aivan kuumeisesti elähyttivät. Te ehkä kerran syntyvät lapsenlapset, sallikaa nämä vaillinaiset, — ehkä lapsellisetkin! — muistot Kanta-äidin päiväkirjalle! Elollistunnettani paisuttava voima oli niin syvä siksi, että olin heissä tuntevinani monia herramoraalin vivahduksia, tukien täten omiani jo lapsesta asti ilmenneitä vaistoja. Sain äkkiä veren yhdyssiteitä väkevämpään elämään ja ylhäisempiin muotoihin, jälleen salaperäisen vetovoimani selityksen… Siellä oli runopuheisia hengenmiehiä, — mustakauhtanoitakin siis, — kellä mitä ei olisi suonissa tässä maassa! — oli aatelisia uljaita upseereita, suurliikemiehiä ja rahapohatoita, rusthollarin tyttäriä, jotka hyläten monta kosijaa valitsivat mieluisan köyhän (ehkä jo dekadenssia siinäkin). Sen suvun naiset olivat perheenäitejä, ankaroita puhtauden ja järjestyksen pitäjiä, ne laulavat, tekevät korutöitä, maalaavat, lukevat Topeliuksen ja Wecksellin runoja… Oi, kumma tähti Maa, sehän juuri sytyttääkin, kuinka syvällä on se voima, jolla sinua saan syleillä? Mitkä mahdollisuudet ovat, mikä on jo kypsää ja perittyä, mitä uutta pitää vielä hankkiman. Ylimalkaan oli niitten joukossa jo täyteen itsenäisyyteen päässeitä ihmisiä, jotka syvin siemauksin ovat rakastaneet elämistä täällä maan päällä. Ne ovat tottuneet yhtä hyvin työhön kuin vapauteen, yhtä hyvin tottelemaan kuin käskemään, surun jälkeen iloitsemaan, kärsimyksen jälkeen nauttimaan. Sellaista vastakohtain rikkautta yksin ymmärrän ja rakastan. Olipa siellä ylhäisen intohimoista erotiikkaakin, oli pelottavaa koleerisuutta, harvinaista rehellisyyttä ja suorasukaisuutta, oli itsemurhan tekijöitä ja monta muuta kunniallisuutta ja lahjakkaisuutta. En rahaperinnöstä niin olisi riemastunut kuin näistä elämää myöntävistä ominaisuuksista. Kaikki heikko ja kielteinen, mitä tietysti heissäkin on ollut, maassa mätänee, mutta positiiviset ominaisuutensa loistavat hohtokivinä jälkeläisten otsalehdellä. Ja kun heidän vikansa vain ovat olleet herramoraalisia vikoja, miellyttävät nekin minua enemmän kuin heidän orjamoraaliset hyveensä. Eräskin, suurrikkain kaikista, oli lahjoittanut rakastamalleen naiselle höyrylaivan yhtä keveästi kuin joku toinen herra olisi lahjoittanut suklaa-laatikon! Kerrotaan saman ulkomailla hotelleissa maksaneen laskut suuret kuin ruhtinaan. Äidin-äidin-isäni, papinpoika, taas oli kaupunkinsa pirtein humoristi ja leikinlaskija, ja sanotaan hänen kerran katubarrikaadillaan pysäyttäneen niin ylpeän armon vaunut, ettei olisi häntä muulla keinoin kuin mainitulla kepposellaan nähdä saanut, minkä myös armolle kysyttäissä selitti. Rohkea vietikka, oli kauniskin ollut, — hänellä taas oli poika, lemmekkäin ja lapsirakkain kiharatukka isä.

Sellaista pientä olen kuin sukeltaja hengenhädässä korjannut haaksirikkoisesta laivasta… Ei niistä kukaan muu välitä kuin minä. Minun kauttani nuo hukkuneet henget kuin rukoilevat päästä oikeuksiinsa ja kunniaansa jäälleen, minun kauttani maan kamarata jälleen auringossa ja elämänilossa polkemaan, pesemään pois Tschandalan merkin suvun otsalta, johon sen pari viime polvea niin veltosti ovat päästäneet.

Siksi, ylhäinen isäntäni, minusta tuntuu kuin pettäisin sinua, kuin en olisikaan oikea taloudenhoitajattaresi, vaan yksi noista menneiden hengistä, joka on tullut sinua arvostelemaan ja katselemaan itselleen olemisen paikkaa — —

Jokatapauksessa, kun leikki pois, välimatkan paatos siitä alhaisosta, jonka mielessä on vain kukonaskel Kristuksen ristiltä Maria Antoinetten giljotiinille, on minulle elämänehto — — elämän ehto.

Nyt en osaa sanoa enää yhtään mitään — — —