Sellaisen pyhän kamarin pöytälautaa vasten painan poskeni…
Ymmärrättekö tuskan ja kaipuun, joka on sanojeni alla?
Kun tänne iltapäivin pääsen, niin kuin kaivoon uppoan, eikä ainoakaan vihamies, ei ystävä tyyssijaani tunne.
Täällä Aikaa ja Paikkaa rukoilen pysähtymään hetkeksi kohdalle minun, kurjetan, joka olen kuin kaikesta hyvästä myöhästynyt. Täällä yksinäisyyden huimaavassa kuilussa tuo tuska luokseni yhden ainoan onnen, ajattelemisen ja tuntemisen onnen. Tunsin ja ajattelin sittenkin kipeissä ahtaissa aivoissani! Muuta en saanut. Tosin hävittää päiväni sulon ja hymyn yö, ja kammonjumala Fobos, — anteeksi tämä helleninen piru täällä! — nostaa palmikonpäätä yömyssyni alta, — tunnen, tunnen, kuinka julmasti vereni aarteet valuvat kiveen kiveliöiden maassa. Mutta kun taas Koi, verraton elämän ja aineen ystävä aamulla saapuu heittäen ruusunlehden uutimen valkeaan aaltoon, pudottaen jonkun valkokirjopatjallekin pääni viereen, ponnahuttaa elämäntuli minut uutena pystyyn ja on kuin sittenkin vielä kaikki, kaikki… se ihmeellinen olisi mahdollista…
Ei minua täällä kukaan häiritse.
Vai sanoisinko sellaiseksi pientä mustaa hylkykissaa, joka on ruvennut ikkunani alle ilmestymään ja minuun turvautumaan, heti kun arvaa olevani kotona tai hereillä aamulla.
Mitäs se mossi siellä häilää? Haisteletko hyvää aamu-ilmaa sinäkin, autuaasti puistattaako virkistynyt elollisneste sinuakin?
— Nau, nau —
— Etteikö ole kukaan ruokaa antanut?
Niin naukaisee siihen surkeasti että ei ole annettu!
En elävästä muuten välittäisi, mutta tuo kissa on niin erikoisen viisas, kenen alkuaan liekin. Istuu ja tervehtii kuin koira ja muita temppuja tekee henk'elätteekseen. Se on kuin joku onneton nainen, joka harjoittelee miesten taitoja lisäviehätykseksi eikä sittenkään tahdo kelvata. —