Mielenkiintoisen ja huvitetun näköisenä hän vain seisoi todeten ilmiön edessään kuten tiedemies.
Oppineen henkevyys pelasti minut tällä kertaa, — ajattelen vain hänen paikallaan talon rouvaa, minkälaista tahansa — itseänikin!
Sitten tuomari kuitenkin äkkiä totistui ja asianaan ilmoitti matkustavansa seuraavana aamuna pääkaupunkiin, — tiedonanto oli aijottu sekä Rosenbergille että minulle.
Kääntyi ja meni — meni mennessään!
Jännitys laukesi, hervottomana vaivuin tuolille, kätkin kasvoni ruokaliinaan ja itkin, itkin —
Olinhan saanut hetken elää hänen kanssaan —
Näyttää kulttuuriarvojani —
Keittiöpuutarhan takana on pieni vaaleanpunaiseksi rapattu asumus kuin joku vanha, hieno mummila ikään. Sen pittoreskin remppautuneelle seinälle painaa ruusupensas illan suussa pitenevän varjon, japanilaisen efektin.
Siellä asun, siellä on linnulla pesä, huonetta enemmänkin!
Tietäkääpä — rakastan kamaria, ihmiselämän ensi verholehteä, neliömetriä puhtautta ja järjestystä, jonka vaivalla ja tuhannella neulanpistolla on temmannut kaaoksen kynsistä. Rakastan pöydän suorakaidetta, jolla valkea paperi uneksii kuin kirjoittamaton kirje, ja yksi ainoa kukkiva kasvi tuoksuu elämän salaperäisintä mysteriota. Rakastan ikkunaruutua, ohimoillaan valkeain verhojen hulmuavat hiukset — aukkoa avaruuteen, jonka takana iäiset ajatukset kulkevat järkkymättömässä kontemplatiivisessa rauhassa. Rakastan… mutta miksi sanoisin kaikkea…