— Isoniemeläiset rakennuttavat uutta pihapytinkiä, Sulo virkahti.
Katsahdin tummaa kuusikujaa pitkin, jonka pään leikkasi jäykkä sinivihreä maalaistalo. Vaikutus hieman kylmäsi — ritirinnoin seisovat ikkunat tuijottivat tylysti ja ontosti ohikulkevaan —
Isoniemeläiset niin, siinä tuli mieleen jotain —
Pian olimme synkällä pikkutaipaleella puun kohdalla, jota kutsuttiin murhakuuseksi. Se oli omituinen ja kammoittava puu seisoen tiheässä viidakossa sekasortoisella rinteellä. Sen leveät, tuuheat oksat viistivät laajalta maata kätkien alleen kuin syyn ja salaisuuden, se kuin vainosi sivukulkijoita mustilla kulmillaan. Yhdellä kohdalla aukenivat havut hiukan, runko puunsi esiin paljastaen ilkeän primitiivin puukko-piirustuksen, miehen murha-ase kädessä. Vielä oli tehty paksuja ristejä lähimäntyihinkin, niinkuin ei kammoa jo olisi ollut kylliksi.
Tuon kuusen alla ne olivat kerran tappaneet Isoniemen isännän, ja kysyin Sulolta, tunsiko hän tarinata.
Sulo kertoi, että kun Isoniemeläinen kerran talvella oli ajanut suopiikin poikki mäkeen oikaistakseen, vartosi kuusen takana hänen torpparinsa poika. Ja kun isäntä kohdalle tuli, niin sieltä pudotteli Veikka häntä seipäällä takaraivoon —
— Ja nuori emäntä jäi kolmen pienen lapsen kera —?
— Jäi kaksi tyttöä ja yksi poika.
— Olivat arvon rikkaita —
— Se vanhin Hanna neiti on — maisteri vissiinkin, ja Saimi lukee — — lääkäriksi kai se oli. Santtu poika taas on sellainen — kuvanveistäjä. Sulo naurahti kuin puolipilalliselle asialle ainakin.