Kuinka kankea ylimalkaan oli Sulo lähtiessään puhumaan välistä yksinkertaisintakin asiata. Ikävä silloin aivan, salaperäisyys hänestä katosi ja tympäsi poika kuten aivoton nainen voi tympäistä kehittynyttä miestä.

Kaamea murha oli tapahtunut noin kaksikymmentä vuotta sitten. Että ihmiselämä oli sellaisten sattumain varassa! Sehän minua siinä järisytti — päättää päivänsä, elämäntarkoituksensa, kaikki järjettömän sattuman takia! Joutua noin vaan toisen sairaan mielikuvituksen uhriksi, — torpan poika himoitsi kelloa ja polkupyörää. Ei, ei elämä ole turvallista! Miksi sitä ei tehdä turvalliseksi? Miksi ei ajatella vaaroja jo edeltäpäin?

— Kyllä niinkin, sanoo Sulo, jota saa melkein kaikessa opettaa ajattelemaan, raskasta niin.

Millainen lie Isoniemeläinen ollut, — korkean kirjakaapin ainakin jätti lapsilleen perinnöksi. — Mutta millaiseksi on se perhe muodostunut, jolla on sellainen suru kannettavana? Luulisi niiden hieman kaihtavan ihmisiä ja kuin kysyvän velkaansa vähän jokaiselta —

En tuntenut vielä lähimpiä naapurejamme edes näöltä, mutta ne vetivät puoleensa kuten kohtalokkaat ihmiset ainakin.

Katsahdin kuuseen taakseni. Nyt se siellä kyllä pysyi. Mutta kerran jalan ohi kulkiessani, tuntui kuin olisi se painanut perässä, minkä pääsi, leveät oksat maantietä laasten. Mitähän asiata sillä oli minulle?

Tulimme liikekeskukseen aseman tienoille, joka oli ihmeesti räävätty kaikennäköisillä karvariverstailla ja räikeillä uutisasunnoilla, raaka hirsiseinä vastaan paistaen. Puunpirstaa retalehti maasta ja makasiinirojua törrötti sorkat pystyssä näkyvimmillä paikoilla. Kyllä oli kiirettä nykyaikaisilla —

Mutta asemasillalla seisoi joutilasta miestä kuin piitä pystyssä. Tuo oli pimeätä, sulamattoman näköistä joukkoa, täynnä uudenaikaista lahkolaisuutta. Pari työväen agitaattoria seisoi syrjemmässä jutellen, — toinen muistutti helposti kiihtyvää vihaista koiraa, toisen naama oli lammasta lauhkeampi. Jälkimmäiseltä oli käsivarsi poikki — työmieheksi raajarikko, älyä ei herraksi —

Pari harmahtavaa tytönlunttua, rautatietyömiesten bajadeerejä, tulla kurttuili meitä vastaan, likaisenvalkeat liinat tiukasti tuhkaisilla hiuksilla. Kohdalla purskahtivat ne hävyttömään nauruun.

— Mitäs sitä riepua silmilläs pidät? huusi toinen harsostani, yllyttäen toisenkin itseänsä apinoimaan.