Kauempana oli maantie kuivempi, tienvieretkin taas somistuivat puista ja pikkupuutarhoista pienten, kuin maan multaan painautuvien asumusten ympärillä. Pehmeiden ruisvainioiden ja kaartuvain perunapeltojen yllä kyyköttivät vähän suuremmat talonpoikastalot, toiset vanhanaikaisen, vaarin-ja-muorin rauhallisina, toiset uudenaikaisen tyylittöminä ja koleina. Jonkun ränsistyneen herraskartanon ympärillä suhisi harventunut koivupuisto, naapuruudessaan muutama puolivillainen, saaliinhimoinen huvila. No, jotain katseltavaa tässä suhteellisessa maailmassa, vaikkei juuri — kaunista. Levottomuuden itiöitä oli ilmassa täälläkin, — maantiellä kulki työstä palaavia, mustia sala-ajatuksia hautovia järjestäytyneitä ohitse sähkölankapylväiden, joissa heidän kokous- ja iltamajulistuksensa voittivat. Ja rannalla tuolla, missä niemi ulkoni veteen kuin pyöreä saari, seisoi tyhjä, ontto kirkko, seinä harmaana ja silmä homeessa, järvelle kaamean älyttömästi tuijottaen, kuin ei enää mitään olisi odottanut tai jos odotti, oli se jotain hyvin pahaa. Ei maailma ollut missään entisellään, eikä ollut entinenkään hyvä. Kuin tylsän horrostelevan eläimen korina sekaantui yhä kuuluvammin lian ja hien virran kumeaan uhkaan.
Osuuskaupan kohdalla hypähdän alas jaloittelemaan. Sulo sai ajaa kääsit vaikka sinne pihaan. Hänen veljensä oli liikkeen johtaja.
Aivan kaupan vieressä kuusiaidan takana asui kunnanlääkäri entisessä apteekkitalossa. Käyn heitä tavallisesti tervehtimässä, sillä rouva on luokkatoverini — vaikkei minulla olekaan tuomarin takia iloa nähdä heitä vastavierainani.
Hiljan ne vasta ovat muuttaneetkin tänne Elman kotikylään, jota Joonas tohtori, hienon Vaasan poika (suomalainen sentään), sättii kuolettavan ikäväksi ja yksitoikkoiseksi. Luulen melkein, että tuomarin eristäytyminen on saanut aikaan jäykkenemistä ja apinoimista hieman koko tänpuolen pitäjän seuraelämässä, varsinkin kuin vielä kankea, epäluuloinen ja omahyväinen puoluehenki kaikkialla vallitsee.
Tohtorin kohdalla aina hieman epäröin, mutta sisään kuitenkin elämänhalussani menen — menen Janus-naamalla, ja — jos uskaltaisin käyttää niin korkeata attribuuttia, dionysisesti kiihoittuvana sieluna tottuneena jo vähän joka osaan tässä maailmassa.
Molemmille olen tervetullut — toistaiseksi. Rouva on ihailijattareni, sattuuhan sellaistakin elämän runsaudessa. Kunnia ei ole mikään, hän on harvinaisen typerä ja väsyttävä olento. Siinä on jotain niin kumman kalpeata ja vähäveristä koko ihmisessä, vaikka on muuten pyöreä ja kukkea nähdä, rinta kovina palleina. Suuret ulkonevat silmät tuijottavat naapuria tyhjänhyvinä, nenän paksu, kuollut motti töllöttää kalpean pikku suun ja täystekohampaiden yllä. Ja hänen odottava, kyselevä keskustelemistapansa! Tuntuu kun olisi saanut itsetiedottoman, verettömän vampyyrin käsivarteensa, kunnes poski kalpenee ja jalat alta horjuvat. Eiväthän rikassieluisetkaan naiset ole keskenään hedelmällisiä kuin tuokion. Tylsyydestä ei hän tunne mistään moraalista pahoinvointia, niin että joskus, kun esim. sattuu maantiellä kävelemään papin rouvan ja kansakouluntarkastajan välissä, vaikuttaa hän ihmeen viileältä, melkein aristokraattiselta. Tervehdänkin häntä hevosestani koko voimallani silloin, huudahduksin ja kädenliikkein, melkein yhtä rakastettavasi kuin kerran matkalla näin Gabriel D'Annunzion tervehtivän — Janusnaamalla! On Elmalle kylmä tai lämmin, uskoton tai uskollinen, aina pysyy hän samana lampivetenä, joka ei liiku eikä kehity. Tiedän hänen vain pari kertaa eläissään suuttuneen jostain pikkuseikasta, mutta niistä tulikin pimeät vihat, joita ei mitkään järkisyyt ole voineet haihduttaa. Sellainen pikkuinen vaara siis hänen kanssaan joskus, — kuten lammella ainakin.
Ja vielä pahemmin on hän tietysti tarrautunut mieheensä, jonka ikävää ja väsymystä yhtä vähän kuin uskottomuuttakaan hän ei edes huomaa. On siinä pari! Tohtori kiroilee toisinaan rouvansa höhlyyttä, ja on saanut mielestään liian kalliisti maksaa myötäjäiset, apteekkitalon, kuten myös hieman ennalta nautitun rakkauden, naimislupaukseen sidotun. Itse kuuluu sentään intelligenssiin, omaa hieman nimeäkin maailmalla musiikkiarvostelijana, paikkakunnan esteettisin seuraveikko. Kyllä hän nyt jo vaihtaisi naisensa vaikka köyhään, mutta mielevään ja viehättävään tyttöön. Sillä köyhän jos otti, piti sen ainakin olla kaunis, että loisti! Joonaksen kaltaisia miehiä on paljon nykyaikana, ei ole mikään poikkeus. Eivät lahjoinensa kestä aineellista taistelua, myyvät itsensä. Ehkä aika on liian kova? Hänen kanssaan on kuin kiikkulaudalla, milloin ylhäällä, milloin alhaalla, mutta ei hänen paikanmuutoksistaan tunne luonnollista vastakohtain ja äärimmäisyyksien välttämättömyyttä ja raikkautta. Sama lääkärinäkin, milloin erinomaisen tarkka ja tarmokas, milloin suorastaan rikoksellisen veltto ja haluton. Mutta kun hän laulaa 'O, du alte Burschenherrlichkeit…' unohtaa kaiken ja on vähällä artistisesta ihastuksesta lentää hänen kaulaansa. Ehkä jumala sitten on aikonutkin hänet joksikin edesvastuuttomaksi musiikki-ihmiseksi. Miellyttävä ulkomuoto, vartalo sujuva ja malleva, korkea pohjalainen profiili hieman pehmennyt, korkea otsa hieman avuton. Huulet pienet, mutta pehmeät ja herttaiset. Siinä sitä jo onkin! Välini hänen kanssaan ovat jo edellisestäkin päättäen mitä keikahtelevimmat. Toisinaan on hän melkein ihastunut, toisinaan aivan ilkimystynyt! Milloin kiittää milloin laittaa — usein ilman logiikkaa. Sen pahempi! Ollen sitten vielä sangen altis suggestioneille, saattaa seurassa tapahtua, että Joonaksesta tulee äkkiä selän takana Pietari ennenkuin kukko kertaakaan kiekahtaa. Ja kuitenkin on hän valistunein ja henkevin ihminen paikkakunnalla, ainoa joka senkään vertaa tulee kysymykseen — niin hämmästyttävän köyhää täällä on. Ei todella ainoatakaan, josta ajattelisi, no, tuo on mies!
Elma oli eilen kanttorilla neulomaseurassa, Joonas yksin kotona.
Eteisessä sanoin jotain, mikä itseänikin heti harmitti, että muka olin niin kauan ollut keskihakuisuusvoiman vaikutuksen alaisena, että teki mieli jo heittäytyä keskipakoiseksi —
Joonas luuli jotenkin olevan kysymyksen meijeristä, enkä tiedä, kuinka tympäisevä väärinkäsitys siitä syntyi. Niin voi vain yksinäisyydessä pingoittua.