Mutta pian säteilivät hänen pienet silmänsä herttaisesti jälleen, hän olikin oikein hyvällä tuulella. Pehmeä, nauhoitettu kotipuku kohotti hänen ulkonaista hienostuneisuuttaan, — ja hipiäkin, — hoiteleekohan se sitä hajuvesillä oikein?
Pian istuimme kuten monasti ennenkin tohtorilan kauniissa ruokasalissa (Elma ei saa edes oman huoneensa näköä määrätä) kahvin ja bolssin ääressä. Katselen hänen atavistisia liikkeitään laseja ja pulloja pidellessä, hänen suloaan ja liberaalisuuttaan tarjotessa — —
Alussa hän tavallisesti tekee pienen hyökkäyksen minun 'ihanteellisuuteni ja runollisuuteni' kimppuun, sanoja, joita minun, kaiken maailman realiteettien tavoittelijan, on vaikea itsestäni ymmärtää. Hän ärtyy nimittäin siitä, että vaikka joskus puhunkin puoliavoimesti ja uhmaavasti naiselle hengenvaarallisista asioista — en kuitenkaan, kuinka nyt sanoisin — — no niin, että arkioloissa mieluummin olen: 'noli me tangere'! Tästä voisi puhua paljonkin, mutta enpä huoli. Rakkauden järkyttävää suuruutta en voi pois resoneerata elämästäni, mutta blajimaisuudet ja muut sellaiset salavihkaisuudet jätän mieluummin toisille daameille. Tietäisinpä somia juttuja varsinkin noista 'puhtaista ja siveellisistä'! Kumma muuten, ettei naisella saisi olla uudistavaa voimakasta rakkauden elämää. Katuojassa, jos hän sinne on joutunut, kyllä saa maata, mutta selitä pyörtymistilastaan, parata haavastaan, koota jälleen ruumiin ja hengen voimansa ja lähteä raikkaana eteenpäin kuten aamun ruusuinen lapsi, ehkä lennossa uuden onnen sulka tavoittaa — — se kouraisee seurakuntaa maksaa myöden. Wolfgang Goethe, kuinka monta kertaa voi ihmisen sydän lyödä täysin valtimoin? Miksi et turmeltunut, kulunut sinä, kaunis, monissa rakkauksissasi? Ei, rumat sisareni, te jotka näitä ongelmia eniten pohditte, ja kovia pähkinöitä purette, ei turmellu se, jolla on sähkö. Niin yksinkertaista, — sähkö vain! Sillä sähkö, tuli polttaa liankin hiileksi ja iskee halulla aina uuteen ja kuivaan kohtaan, en sanonut — uuteen kappaleeseen! Sillä jos kuivia ja koskemattomia kohtia samassa riittää, on tulella aina jotain purtavaa, — jos ei, niin kuinka silloin käy? Täytyy joko sammua tai eteenpäin, eteenpäin! Olkoon sitten kysymys ihmisistä taikka asioista. Mutta eikö tämä ole samaa kuin kehittyä, mikä voi tapahtua vain kokemuksen tietä. Ja olisimme täten, harmillista kyllä, joutuneet korkeimman ihmispyrkimyksen uomaan —?
Nainen on kuitenkin itse totuttanut maailman siihen, että hänen pitää heti sortua ja porata ainiaan ensi iskun saatuaan. Miksei sitten mieluummin yhtenä hehkuvana yönä tukahuttaa itsensä ruusuin ja kukkasten morfiiniin, juoda kaunis ja korkea jäähyväismalja elämälle? Jäädä tänne ontumaan ja laahaamaan, aina sama rumuus, kurjuus ja häväistys kintereillä — en rakasta!
Tällaisia itiöitä on meidän välisissä keskusteluissamme ilman että niitä oikein loppuun kehitetään. Joonas luulee enimmäkseen, että minä laskettelen paradokseja lukemastani. Ei hän eikä kukaan täällä ole nähnyt minun sieluni verholehtien taa. Sillä jos on onnistunut jonkun syvän salaisuuden säilyttämään ja saanut sen itsellensä korkoa kasvamaan, on pääoma jätettävä mieluummin koskematta — rintaperillisille. Absoluuttinen ehto ei se kuitenkaan ole. Onhan monta keinoa käyttää hyväkseen tuskansa omenoita. Absoluuttisia ehtoja ei viisaalla elämällä ole.
Joonas pilkkaa minua rohkeuden puutteesta! Poikanen, poikanen, suomalainen mies! Tässä maassa on usein nähty, että naiset ovat henkisesti rohkeampia, että nainen voi valjastaa sielunsa pedot eteensä ja kiitää halki erämaan ohi — toisten petojen! Kelpaako kuva, Joonas? Kyllä ymmärrän, että herra tarkoittaa nautintojen rohkeutta, mutta mielestäni kaikkein suurimman rohkeuden vaatii ihmeellinen elämä, kokonaisuus itse ja sillä kohdalla — kumpi jätättää? No, jaa! Noita aiheita, joita herrat mielellänsä viljelevät köyhän yksinäisen naisen kanssa (ruma sana), jolla on pisara tempperamenttia —
Mutta kun pääsemme etuvartiokahakasta, on Joonas jo paljon asiallisempi ja miellyttävämpi.
Hänen hieno muototajunsa pitää minut sangen terveellisellä tavalla hereillä. Onhan aina vähän kirvelevää vaillinaiselle ihmiselle, kun toinenkin näkee kauniin ja ruman, mitat ja suhteet, — ihanteen, vaikkei muussa kuin nenänrakennuksessa. Maalaustaidettakin, kaikkein ekspressionistisinta Joonas ymmärtää paremmin kuin moni ammattiarvostelija meillä.
Nyt kerron ihmeen. Kerran näin hänen silmässänsä kyyneleen. Hän istui illalla puutarhan penkillä ja itki. 'Jos käsittäisit…' vain virkkoi, ja siihen vaikeni tuijottamaan…
Jos se kyynel nyt sitten on joku kriteeri. Olen nähnyt ilkeiden itkevän, olen kuullut laulavan pahojen…! Mutta liikuttavan vaikutuksen joka tapauksessa tekee, kun mies itkee, ja samalla niin kumman pelottavan. On kuin koko maapallon rakennus olisi jollain tavoin irtautunut liitteistään, jumala voimaton. Sillä jos ei mies voi, niin ei sitten kukaan.