Alakuloisena palasin Joonaksen luota, syli tyhjää täynnä. Turhaan taas olin lähtenyt kyliltä elämää hakemaan. En saa hänestä edes ehjää, koossapysyvää miesystävää, en mitään tulevaisuuspitoista. Hänen tarjoamansa välit ovat naisen ryöstöviljelystä.
Omituista, onkohan suomalainen maskuliini todella kaikkialla niin heikko, sieluton ja henkisesti intohimoton, jollaisena minä sen tunnen. Eihän minulla tosin ole ollut onnea onnen kanssa. Onneani voisin paljon sättiä, siitä voisi puhua inhoittavia aivan! Mutta kuin tyhjiä tyttölapsia nuorukaiset enimmäksensä ovat, joskus — hysteerisen oikutelevia hypokondrikoita! — tai vanhoja petollisia, omaa etuansa mitä pikkumaisimmin katsovia vaimoihmisiä. Filosofi on näes opettanut, kehen vertaamalla ammennetaan ne kaikkein katkerimmat huonon attributit ja etukoristukset! Naislaadun rinnalla vilisevät vielä kivet ja kuivat kannot, pienet ja suuret pedot! Miesjumalata ei näy missään, häntä, luomakunnan kruunua! Miehuullisimmat vaikutukset — — joskus matkalla, junan vaunussa tai laivan kannella, ovat menneet ohitseni kuten tuoksu vain — —
Hajamielisenä ajelin kotiapäin. Sulo ja Vappu hevonen sulivat tietoisuudessani kuin yhdeksi samanarvoiseksi olennoksi — —
Mutta etupihalla jo vähän katastin talliin päin —
Ja keittiössä sain viedä käden kauhusta sydämelleni: tuomari oli palannut ja hänen mukanaan tullut poika, maisteri Eric…
Yöllä…
Ikkunani lojahti auki… nousin ylös yöpuvussani roikkumaan ulos ruudusta, ohi kukkivain pelargonien…
Lämmin leyhyy kuin käden hively kasvoilla… kuin viima vie sieluani, vilisevä, polttava, tummakuvainen virta! Hermoni ovat niin sekaisin, etten saa unta…
Kummallista… nyt siellä puhuvat vaikenevimmat äänet, nyt siellä laulaa suljetuimman laulurastaan suu!
Tällainen yö… kun tähden Maan tanssi melkein tuntuu avaruudessa, kun melkein on, että nyt, nyt juuri keinutaan isolla laivalla kohti sinisten tuntemattomuuksien kaukaisia kiiltotulia —