Tuolla sekametsän tummapiiloinen hämy, tuossa tuoksuva heinäniitty, jonka yllä viime lintu vihreätä iltataivasta vastaan kuin paikallaan räpyttää ja laulaa. Ja nuo kaikki pellon arot ja pientareet, joilla pikku pensaat kilvan töhkii, joka päivä työntäen uusia sorkkia ja kinttuja, jalkainsa juuressa ilmoille nousten tuhanten apilain ja orvonkukkasten salaiset kaihot… mitä ne kaikki tahtovat? Vedenhenki leijailee rantojen lomassa kuin asioilla sekin…
Tällainen yö… tällainen ihmisen yö… kun kaikki sisäinen lähtee paisumaan ja irtautumaan, kun se vaatii oikeutensa toimia ominpäin. Mitä se tahtoo? Onneansako? Kuten nainen tai rihkamakauppias! Ei onnea, lapset, sillä onnea ei ole, tai jos sitä on, on se vielä pahempaa kuin onnettomuus! Sitä avaruudenatoomia se vain etsii, jonka hän painaisi rintaansa vasten tällaisena yönä, sitä avaruudenatoomia, joka eniten olisi hänen ja kauimmin hänen luonaan pysyisi.
Sitä ihminen tällaisena yönä etsii…
Onkohan niillä missään tähdessä niin kummallista kuin täällä Maalla, onkohan missään niin kipeänihanata…?
Maisteri Eric…
Onhan se, onhan sitä siinäkin!
Ei hän nyt aivan ollut se kaunokainen, se poikaruusu, jonka lapsuudenkuva lupasi, — liekö parempi ja elävämpi näin? Ei ole aivan solakkakaan, hyvän joukon alle isän mittaista miestä. Sen sijaan harteva ja tavattoman varma ryhdiltään, yhtaikaa painava ja sulokas. Kasvot puhtaat ja jotenkin miehekkäät, hipiä niin ruusuinen ja hienosyinen, että sen edessä nainenkin aivan harmittelee. Ja muuten, juurevuutta niissä myös on, sekä henkistä että ruumiillista, aivan kuin hän liikavoimin tekisi kaiken mitä tekee. Puku ja ulko-asu täysin eurooppalainen, — eiköhän nuo kravatit olleet yhtä aistikkaat ja loisteliaat kuin kerran kertoi minulle eräs Levertinin ystävätär suuren Oscarin kauluskoristeiden olleen. Mutta harmaankirjainen puku oli hieman, aivan hieman nukkavieru kyynärpäistä ja taskun läpät niin tottuneesti sisäänpäin.
Hänen käytöksensä johti jollain tavoin mieleen Ferdinand Lassallen, ritarillisimman Euroopan miehistä. Ensi hetkestä oli maisteri Eric omituisen valpas, kuulostava ja varovainen, talousneidillekin erinomaisen lahea ja huomaavainen, muutamat juttunsa ilmeisesti aiottu naisen huvittamiseksi. Hän kuin kohotti korkeimpaan potenssiin läsnäolevainkin herkkyyden ja hienotunteisuuden. Joka liike, joka ilme muuttui tärkeäksi hänen aikanaan — sydämessä heräsi kuin syntyperäinen prinsessa! Ja silloin tällöin heitti iloisen vakavan puheensa joukkoon jonkun maailmanmiehen rohkeamman pilan, jonkun väkevämmän mausteen, — ei ole naisellinen tuomarin poikakaan! Mutta äkkiä saattoi myös katsoa kylmästi ja kysyvästi, kuin olisi keksinyt jonkun vian, jonkun kaulan suolakupposen! — mikä ei ollut aivan tuores eikä kuten olla pitää! — ja seuraavana hetkenä oli ritarissa tapahtunut ylimeno diplomaattiin — levottomaksi, hienon pahoinvointiseksi tehden —
Hieno herra, hienoin, mitä olen Suomessa koskaan nähnyt!
Ja tuomari oli myös mies poikaansa näkemään ja kuulemaan. Teki hyvää tämä ukolle. Sille ilmestyikin poskiinsa hiljaiset myrskynmerkkinsä. Kumma sentään, kuumenee noin kainosti omasta lapsestaan —