Päinpäivää on ruoho läpikuultava kuin jalokivi, kirkas kuin sielu! Ja puiden heleässä lehdistössä pujottelevat rungot kuin mustat samettisuikaleet, ja niiden varjot ovat kuin hengäissyt nurmikolle. Kuinka varjokin on ihmeellistä! Mitä olisi maisema ilman varjoa! Tuossa rinnastuksessa juuri elämä on! Tai on se tuossa mullan salaperäisessä kuhinassa, joka työntää runsautta rikkauden viereen. Ah, tuolla suljetun siansilmän kromikeltaisten terien syleilyssä se on, — piilossako, suojassako!
Missä on elämä? Kuinka saisin kiinni elämän!
Aamu on ikinuorien…!
Kuulkaa kuin huilu: — Huhuu, u-uu!
Karjakko Milja siellä ajaa kevennettyjä nautoja, metsään häätelee. Kui Laukeri, kui Sunnikki, Punaruusu kui! Metsään vaan, sinne kultakuonot vaan! Kuinka tuon Miljan nilkka on ruskea ja terve, poski niin ajatuksettoman pyöreä!
Yksinkertaisen naisen onni on olla hyvä, tyhmä ja hermoton!
Huhhei!
Nyt juhannusaamu on! Ihmislapset, sen aamun saitte keskelle kuoleman, — viheriän, kultaisen metsäkukka-aamun! Syleilkää onneanne, jolla onni on! Te kaksi, jotka yhdessä tanssia aijotte — elonko iltaan —?
On mullakin jotain: tuskan tutkain tutkaimen yllä, hymy ja kehitys, ainoa, minkä sain —
Käsittikö kukaan, mitä oli lauluni alla?