Laulan, ei kukaan kuule, että laulan… Kartanossa vielä nukutaan.
Siellä nukkuu myöskin… se hienoin…
Minä valvon nyt aamuja…
Ottakaa minulta mitä tahansa, ihmiset, kuten ottaneet olettekin, mutta aamuja ette minulta ota! Aamulla minä teidät säännöllisesti petän. Iltani ovat surumieliset ja synkkämielisyyden vesper soi kaameasti korvalehdelläni, yöllä näen ruumiin mustat lumput, häväistyn kodin rikotut pyhät astiat, koko elämäni myrkytetyt sisälmykset — — Vaan aamu, kas aamu — se käsivarsillensa minut kohottaa, kuten kohottaa lemmittynsä Dionysos, siunaavan suutelon huulilleni painaa, hermoilleni lankee kuten paksu, vilpas kaste — —
Aamulla minua jumalani suutelee, aamulla minulle jumalani laulaa!
Niin — — kanat siellä jo kans tässä. Nokkivat pihlajaraitilla ja kukko kutsuu ja tututtaa —
— Tututu — kokokoo — — tututu — kokokoo —
Se kuuluu aivan fatalistisen elämänhaluiselta, että oli miten hyvänsä ja tuli mitä tahansa, niin:
— Tututu-kokokoo — — nenä maan mullassa kiinni, kun yllä on tuo pilvetön sini!
Ja kaikki, kaikki muut aamun äänet!
Pihlajapuut tuoksuvat kuin väkevä ryyti, ja ympäri niiden surisevat valtavasti suuret ja pienet hyönteiset, joita vielä alkukesällä kaikkein kiusallisimpiakin rakastaa. Kukan helpeitä on jo varissut tien tummalle pohjalle loistaen kauas kuten riisiryynit. Kesällä on jo varaa pudottaa kutrejaan —