Palkkapiian päiväkirja: Romaaninovelli

by Ain'Elisabet Pennanen

Nämä päivät muutenkin olleet kuin taikaa —

Päästyään makuun, on maisteri yhä enemmän innostunut paikkakunnan suomen kieleen, ja minunkin on pitänyt olla mukana viehättävässä sanainkeräyksessä. Ovelasti on puhuteltu kohta joka ukkoa ja akkaa, tenavoita, hamppareita, — on siinä ollut keskustelijoita!

Ja tällä tavoin on hänen ja minun väliini kehittynyt jonkinlaista henkistä yhteiselämää, — vaikka en suinkaan tiedä, onko se hänen mielestään mitään yhteiselämää. En myöskään tiedä, onko kosketuksensa kaikille yhtä eloisa ja — samettinen. Hän on alun pitäen lähestynyt minua ritarillisen kohteliaasti, ja nyt jo viime päivinä kuten perheeseen kuuluvaa äidillistä naista ainakin, jolta on oikeutettu saamaan avun kuten huvinkin. Miten somilla yllätyksillä on hän sitten palkinnut muutamat muka erikoiset vaivannäköni hänestä. Kyllä osaa olla sietämättömän rakastettava! Isoniemeläisten vierailun jälkeen keksi hän seisoessamme puutarhan uusien ruusulajien luona asuntoni Mummilassa ja pyysi päästä sisään katsomaan jättäen isänsäkin tuomarin siihen paikkaan. Ihmetellen seisoi hän keskellä pieniä kamareitani ja niiden kaikkia — traagillisia laitoksia. »Kuten nukkekamari!» hän virkkoi, mikä hieman loukkasi ja kuin pienensi minua. Olenhan mielestäni järjestänyt tänne hieman taiteellistakin, pienoiskoostaan huolimatta johonkin nurkkaan hieman hartaan 'nature morten'. Ja paikat on täynnä käsitöitäni, sellaisia: 'Pese minua lumivalkeaksi', kuten eräs maalaisukko kerran niistä sanoi. Lempin kaunis, jynkkä isävanhus se olikin, jonka asiallaan annoin vilkaista sisään. Niin, niin! Sen jälkeen alkoi herra Eric, lupaa kysyttyään, kaivella kirjahyllyäni ja — poltti hieman nenänsä taaskin — minulla olikin kirjoja! 'Luetteko näitä kaikkia'? hän hämillään kysyi. 'Niinkuin ei herra itse lukisi kaikkia! Hän se vasta lukeekin ja tulee luultavasti aina sen tekemään, — jos minä mättäisin sisääni sellaiset pinkat, syöksisin lopulta tulta ja tulikiveä. Niin vähän luen, että häpeä paikka, tuntuu välistä aivan koomilliselta herrain ja filosofien pelko naisten liikalukemisesta. Seuraavana päivänä tuli hän uudestaan — oikealla asialla! — kaivaten joitain selityksiä sanainsa merkityksiin, ja siitä asti on hän pitänyt iltahuvituksenaan jumalallisesti ilmaantua tänne kuuden tienoissa juoden toisinaan teenkin luonani. Tuomari vain hymyilee pojalleen, — julkistahan kaikki on! Miten painavana hän istuu ryijysohvallani, miten sulokkaasti piirtyy vaalea, väkevä pää seinäverhon hallavata taustaa vastaan! Nuoren oppineen älyllinen keskustelemistapa on minulle ambrosiaa. Ei tarvitse mennä persoonallisuuksiin kuten naisten ja sivistymättömien kanssa on usein pakko kaiken, kipeimmin koetunkin saa sanoa niin ihanan verhotusti, tieteellisen herkullisesti, — kuulas ainoa ilma, mitä kuolemanarat keuhkoni enää voivat hengittää! Ja ihan näyttelijän taidolla hän osaa panna paljon yhteen liikkeeseen tai asentoon, jotta kaikki merkitsee joko 'luo' tai 'pois' — — eikö siinä ole yhteiselämää kylliksi? Kävelyillä taas, — voi, hän todella osaa kävellä naisen vieressä ottaen tämän voinnin ja mielialan huomioonsa joka hetki. Auttaa sirosti ja iloisesti yli aitojen ja antaa jyrkissä kohdissa hetkeksi pehmeän lämpimän kätensä lujan otteen, — mitään väärinkäsityksiä aiheuttamatta! Arastihan hänen apuunsa tartun ja kieltäydyn, kun suinkin sopii, en ole mielestäni minäkään puolestani väärinkäyttäytynyt vielä. Vaan välistä kuitenkin, kun hänen hallitseva profiilinsa siinä sivullani niin itsetiedottomasti piirtyy ja menee, ajatuksensa, kuten isänsäkin, joissain syvissä hengenmaailmoissa, — niin kuin liekeä leimaus! — sielussani olen yhdessä ainoassa asennossa: polvillani kanervikossa hänen jalkainsa juuressa. Se on hirveätä aivan, äkkinäisyytensäkin ja ennenaikaisuutensa takia. Yhdellä iskulla voisi murskata myöskin maailmoita!

Tottapahan ei ole järjettömiä hetkiäni huomannut, ja vaikeata olisi tainnut ollakin, — kyllähän nainen miehen silloin aina pettää. On vaan niin hyvä minulle, että voisi sanoa, on hellä. Sekin ihmeellistä aivan! Isällensä huomautti eilen päivällispöydässä, ettei kotona ole ollut niin hyvin sitten äidin, kun on nyt neiti Vieraan aikana. Ukko katsahti ylös, silmäkulma koheella ja ajatteli kai, että nyt se poika liioittelee. — Ja sitten hän osaa, niin ulkokohtaisen viisaasti, ilmaan väräjävästi puhua kauniita sanoja, ettei repiviä harhakuvitelmia tarvitse syntyä: 'nainen, tuo kultainen kukka', 'nainen, avaruuden kaunein koristus', ja 'kuten valtijatar käskee ja kehoittaa…' Niin, että ei hän suinkaan rumilla puheilla minua loukkaa.

Mielestäni on maisteri Eric niitä miehiä, jotka tekevät itsestänsä kaiken, mitä tehdä voivat. Enempää ei hänen verellensä luultavasti ole mahdollista! On työssä jo ennen aamujuomaansa ja siten koko päivän rytmikkäästi nousuin ja laskuin. Sopimatonta, epäsiveellistä kiirettä ei näy, vaikka käsikirjoitukset ja korehtuurit vaeltavat edestakaisin postitietä. Ei häntä liioin koskaan tapaa väsyneenä eikä epätoivoisena — kestävyys, mikä ei aina seuraa hyviä olosuhteita. — Päinvastoin on hänellä kuin yksi neljännestunti liika aikaa, käyttämättä kuin yksi hevosvoima vielä. Säännöllisesti käy illalla johonkin huvitukseen — — täytyyhän ihailla niin hyvin järjestettyä metoodia. Jotain se lopuksi teetättää! Lujatahtoiselle ihmiselle on pakko antaa paljon anteeksi, — sillä se on anteeksiantoa taaksepäin, esi-isiin päin. Lujatahtoiset eivät ymmärrä muuta, kuin sen, minkä tekevät. Tiedän kyllä, miten esimerkiksi Ericin kohdalla väkevämpi tempperamentti loisi, missä hän vain ahertaa, miten suurempi intohimo astuisi yli hänenkin päänsä. Mutta missä niitä kaikkein suurimpia henkiä ja intohimoja nyt on? En ole nähnyt mitään kummaa! Eric on mielestäni ylimys! Ja vain ylimystä voi nainen rakastaa tuntematta samaa inhoa hänen vikojaan ja vaillinaisuuttaan kohtaan, kuin mikä tukahuttaa rakkauden muihin. Tässä tekee mieli vain sitä hellemmin auttaa, korvata ja täyttää. Ymmärtää vasta sanan: rakastaa myötä- ja vastoinkäynnissä! Niin sen tunnen.

Tuomarin on ollut pakko pojan kotia tultua paljon lauhtua ja muuttua. Puhuu jo pöydässäkin, kuten niukkasanainen ihminen tosin, mutta puhuu kuitenkin. Ja etevä on ukkokin, kyllä ne tietävät, ja puustavista ovat tarkkoja. Virkkaa jotain minunkin jälkeeni, kun Eric on pakottanut minut avaamaan suuni, selittäen isälleen, että tämä nyt muka meidän neitimme kautta saa tutustua uudenaikaiseen suomalaiseen naishenkeen — — (koskettaen taas hieman kipeästi sydänjuuriani sillä emanssipationi-vivahduksella siinä —). Ja tuomari on toisinaan vallan ihmeissään, kun me oikein laskettelemme. Voi! Istua noiden kahden kanssa keskellä kukkia ja kauneutta, puhtautta ja rikkautta, selän takana harjoitettu lakeijahenki, seurustelun ja suhtautumisen sulo jo monivivahteisesti ilmassa — on sitä siinäkin! Ja kuitenkin tekee toisinaan, kuten sanottu, niin kipeätä, kipeätä — se heidän yksipuolinen henkinen urheilunsa siinä!

Niistä tunnelmista tulin hänen kanssaan kokolle, otaksuen jotain yhtä tai ihanampaa illan ja yön jatkoa.

Mutta Isoniemeläiset vahasivat hänet, ja yön tummat tähtitulet olivat unta vain! Heti kun Saimi huomasi maisterin, ryntäsi hän ahnaasti tämän käsipuoleen minua edes näkemättä ja seuraavana hetkenä oli jo vetänyt hänet seuransa luo. En kehdannut heti astella perässä, vaan piilottauduin jonkun leveän sarkaselän taa, nauttien sentään siitä, että Eric pari kertaa haki minua silmillään… Uudet savolaiset olivat hänelle puolituttuja nekin, osakuntatovereita taaskin. Saimi puuhasi innokkaasti jotain yöllistä huvimatkaa vesipuolelle heidän omalla höyrylaivallaan.

Tarkkasin uusia tulokkaita, ja oli siinäkin vähäksi aikaa tekemistä. Sillä koska vuorovaikutus isoniemeläisten kanssa yhä on vilkas, tulevat nämäkin inhimillisesti katsoen kartanossa vierailemaan. Ei näyttänyt erikoisen lupaavalta. Pikkanen maisteri pasteeraili vauhdilla kädet selän takana pientä vapaata alaa kansan keskuudessa. Hän näytti aika tiukalta ja itsenäiseltä ärräpäältä, härkä pienokaiselta oikein! Pienissä silmissä oli joku nopea ja pistävä voiman välähdys, joku tummatuikahtava fosforikipuna. Silmäin ylle oli otsa tarmokkaasti keskittynyt, kuin jonkun pienen koneen puskuriseinä. Poskipäiden kohdalla kasvot levenivät luisuakseen äkkiä ilman kulmia pieneen parrakkaaseen leukaan. Ja melkein eläimellisesti ulkonevain korvain takia näytti kasvojen keskikohta vieläkin leveämmältä. Mutta vieläkin epämiellyttävämmin ja surkastuneemmin muodostunut oli ruumis, vaikkei siitäkään näyttänyt sitkeys kokonaan puuttuvan. Mies oli tunnettu etevänä filologina, ja kääntäjänä ja pidettiin häntä kaiketi sangen kyvykkäänä ja energisenä alallansa. Lepäilee nyt Isoniemessä töittensä, matkojensa ja velkainsa välillä. Lie etäisiä sukujakin.

Pitkä ylioppilas oli solakammin ja säännöllisemmin rakennettu ja hieman enemmän herran näköinen, — vaikka häntä vaivasi taas suuri kuivuus varsinkin kasvoissa. Suun kohdilta oli nuori mies jo ilkeästi ukko aivan. Siitä huolimatta toi hän mieleen ehkä vain parranmuodostuksen takia — pukin mielikuvan, eikä ollut hevosen kuvakaan kaukana, kasvojen pituuden takia. Kuten hevosen sanottiin nuorukaisen suorittavan lukuja, tutkintoja — Eric itse niin kertoi, heistä puheen ollessa, kuten sen toisenkin kyvyistä. Muita arvosteluja ei sanonut, siihen on hän liian viisas, täynnä itsesäilytysviettiä, ehkä vähän liikaakin.