Ja nuo ihmiset hänet minulta ottivat!
Vaistomaisesti tunsin tuon uuden joukon yhteenkuuluvaisuuden, niin että jollei siinä sivussa olisi ulkopuolisena ja riippumattomana seisonut maisteri Eric, olisi suorastaan peloittanut sitä lähestyä. Sielussani pakkasi tuska kuin vaaran uhka ainakin. Ne ovat taas ennakkotunteita, jotka voivat jotain tietää —
Nyt vasta minut huomasi Saimi, huudahti ääneen, ja samassa jo olin kuin myrskyn tempaisematta heidän keskellään. Pikkasen maisterin oli pakko pysähtyä esiteltäväksi, — vilkaisi vähän kulmainsa alta ja kumarsi vieraasti, hymyilevää tervehdystäni sulattamatta. Pitkä ylioppilas oli hieman avonaisempi ja auliimpi ilmeeltään, ja tarjosinkin hänelle sormenpäitteni ohella runsaammin samaa hymyilevää ennakkosovintoa. Hänkin oli luultavasti tahto-ihminen, joita kohtaan tyhmempiäkin tuntee aina hiukan myötätuntoa.
Maisteri Eric hymyili siinä alussa kerran hienossa kohdassa, — voi, niin viisas, viisas! Ei piisaa hänelle kukaan! Mitä… mitä tapahtuisi, jos onnistuisi viiltämään häneen kuolettavan haavan! Kehittyisikö joku kiivas kauneus hänestäkin, joku valtamahti oikein! Ei kärsi, ei kärsi vielä tuo ikuinen ruusuisuus… siitä sen loistelias pintaliike!
Mutta ei ole minussa miestä tuon savolaisen, puolisivistyneen talonpoikais-intelligenssin kanssa. Mitä sanookaan, mitä hienoin vivahduksin viittoileekaan, ohi se menee heiltä kuin tuulen humina tai pienen linnun surullinen vikinä. He eivät ymmärrä sitä soittoa, joka on edes jonkinlaista sielun sopusointua, jonkinlaista voimain ja pyrkimysten tasapainoa ja yhteistulosta, — koska heillä itsellään on vain joitain yksipuolisia brutaaleja kykyjä ajeerattavana, joitain hapuilevia ruumiinliikkeitä käytännössä. Uudet herrat näyttivät olevan samanlaisia lukeneita moukkia. Mutta Isoniemen neitien vallaton puhe ja farssimainen käytös oli sen sijaan poikaa savolaisista nuorukaisista. Sitä he ymmärsivät, se kutkutti heidän maalaisia vaistojaan ja kurittomia tapojaan. Varsinkin iski pikkasen maisterin ja maisteri neidin vuorosanat vähän kuin sormet sormien lomaan, ja pitkä ylioppilas oli täynnä ihailun ja kunnioituksen hönkää kaikkea tätä nousevaa aitosuomalaista hengenrikkautta, vapautta ja ennakkoluulottomuutta kohtaan. Herralta keikahti moni opittu ulkomaalainen arvo mielellään nurin kotoisella pohjalla, sen näki tyytyväisestä, hyväksyvästä muhoilusta.
Saimi sai tahtonsa läpi koko illan jankutettuaan. Isoniemen sahalaivalla ne lähtivät saariin houkutellen mukanaan meidän maisterinkin.
En voinut seurata toimeni takia. Aamu siellä kallioilla jo vain huiman Saiminkin takia saattoi venähtää yli määräaikojen. Ja sitten ei maisteri Erickään tarpeeksi kärttänyt eikä sovitellut.
Silloin sieluani nokkonen poltti. Silloin huusi minulle pilkkojaan varis.
Kaikki oli taas niin tympäisevän rumaa, elämätä ei luonani lainkaan.
Ne olivat vapaita olemiseen nuo — epävapaat henget! Ansio siinä, että omasivat muutaman peltohehtaarin maata. Niin tärkeätä on aineen omistus. Kun niillä oli, minkä päällä keikkua sekä maalla että vedellä! Siinä heidän julkeutensa syy. Siinä Ericin vuossatainen hienous.