Voi sitä, jolta ajattelemattomat esi-isät päästivät käsistä aineen. Alun pitäen riistivät olemisen mahdollisuudet. Ei sen vertaa, että voisi poskensa painaa maan kallista martiota vastaan ja sanoa: tämä neliömetri on minun!
Nyt kammarputkassani yksin istun ja huokailen. Elämä lensi pois! Ei ole huone enää minkään verholehti, ei pöydänkulma kellenkään pyhä!
Kuinka kohtaloani kohottaa koitankin, hautaan taakseni, iäisyyden hiekkahelmaan vaipuu raskas massa, käsissäni miksikään muodostumatta.
Hui! — Joku mylvähti metsässä eläimellisin äänin! Hihkaisi kuin paras leijona! Se on tuttua, se on sitä, mitä varmaan saa, runsaasti aina alhaisimmasta päästä.
Kello on jo kahden paikkeilla. Kansa alkaa painua poispäin kokolta.
Tulee meidänkin väkiä. Pilkallisesti astellaan käsikoukkua, apinoidaan, pien'-Siikri, Henriikka ja Kilpinen keskellä. Kun käsittäisivät, miten monta pyrkimystä ja saavutusta kätkeytyy käsivarressakin kulkemisen muodon alle, mikä viisas tuntoaistin regulaattori, mikä kävelyn tahdinlyöjä se on!
Keittiön portaiden ääressä vielä nauraa rikostetaan. Henriikka on hulluin niistä. Ei oltaisi nyt vanhoja yhtään, reumaattiset jalat ei tervassa yhtään! Hänen lyhää runkoaan viime juhannusmahla kohoo ja mieltä vie. Näkee huulten asennosta, että vanha nainen vielä kaipaa hellyyttä.
Voi, nuori nainen —, noin vanhaksi tulet sinäkin kerran, noin sairaaksi ja koomilliseksi! Etkä koskaan edes elänyt oikein —!
Katso, tuossa on sen sijaan Kilpinen, miehen juntti! Syntymästä asti nuoruutta vailla. Kuin armosta se kappailee littaa näiden kotinaisten kanssa, jotka häntä ovat koko kevään hemmoitelleet. Luultavasti on hän taas täynnä kaiken kylän piikain juhannusplättyjä, syöttiläs! Mutta kansan silmissä on se mies ja nuori vielä kymmeniä vuosia päälle puolensadan.
Kapinoin, kapinoin! Millä avarran ne rajat, jotka ovat naisen kurjuus, millä uhrilla ostan itselleni nuoruutta neljännessadan lisää! —