— Luuletkos ettei minullakin ole salaisuuteni! Eurooppa kutsuu —
— Äläs — ei sitä Eurooppaa ole —
— Eipä taida ollakaan kaikille — metsälinnuille ilman suosituskirjeitä!
— Tule minun kanssani, eihän sinun tarvitse mennä Kööpenhaminaan! Tukholmaan asti vain — — hei, keksinpäs jotain, kas kun huomasinkin! Ja hän esittää uusia vaihteluja vanhasta teemasta. Kummallista, kuinka ihminen, jonka kaariviivan korkeimman nousun on aavistanut, on ikävä sentään! Ei tule koskaan mitään yllättävää, mitään uutta ja luovaa, ei edes sellaista, mikä panisi kaiken entisen päälleen pystyyn. Joonas puhuu innokkaasti omaan pussiinsa, miestä ei hävetä yhtään!
Sillä tasolla taas ollaan, maailma mahdollisimman litteänä! Joonaksen kaltaisia miehiä — — ja Elman kaltaisia ystävättäriä, vaikka ystävättäret olisivatkin hieman runsaampia kuin Elma sentään. Naisten kanssa ei elämää luoda.
Suljen silmäni nojautuen vaunun nurkkaan. Antaa kärpäsen surista! Minä omiani aattelen. — Siellä viivytte vielä, kalpeat kuvat! Hiljaa sivelen viime kerran — vaikeinta ruumistani, sinistä poikaa! Olit, mikä olit, kalkkiutuvan isän ainoa miehenpuoli — — riivatun kohtelias, diplomaattinen, mikä vaan!
— Ylimys olit, sieluni vastakohta moninaisissa — ominaisuuksia sinulla, joita ei minulla, ehkä myös kainosti päinvastoin. Se tunne, jonka sinä herätit, oli ihmeellinen sulettu onni, syvin suloisin rauha — kuin kultaisen ympyrän keskipiste oloni varma! Niin ehjästi, kaikkeen tyytyvästi, vaillinaisuuksiin varsinkin, voinee, vain kerran elämässänsä tuntea. Sinä olisit pitänyt sielussani aatelin… sinun vieressäsi iäti myrskyilevä henkeni tasapainossa levännyt — — sinun kuninkaallisen käsiliikkeesi jälkeen levottomat haamut haudoissaankin hymyilleet ja selälleen rauhaan vihdoinkin oikaisseet — — —. Ja nyt oletkin vain valkea kuollut ruumiini! Katoavaisuuden laki vallitsee meidän yllämme, kaikki muuttuu kerran, haihtuu — — ne ominaisuudet, jotka nyt olisit voinut antaa minulle, minä sinulle, niitä ei kerran enää ole, — — kalkkiutuvan isän poika!
Julmuus! Eric, Eric, Eric, Eric! Vaunun hämärässä ikkunanurkassa vihdoinkin ratkeen itkuun, sären itseni tykkänään.
Mutta Joonaskaan ei huomaa tosi-elämää koskaan! Luulee, että nukun! Ja hyvä, että niin luulee.
Pysäkillä pikkupojat huutavat aivan parkaisemalla sähkösanomiaan: