Äiti siinä kuvassa istuu puolikasvuisen poikansa kanssa. Ei mikään huono, surunjäytämä äiti, vaan oikea pesäemo sellainen, kohtuullisen korkea ja rehevä. Ja silmissä kuitenkin joku henkevä virinä, kuin joku etäinen merenranta häntäkin vetäisi, sykkisi melleän poven peitossa joku levoton valtimo sentään, — oi, sieluni, niin! Hänenkin tarinansa on pilkuton kuin pesusta otettu palttina, muistonsa kuin morsiusharsolla peitetty ruusukimppu. Mitä tiesi hän tästä maailmasta! Hyväpäisen herttainen professorintytär valitaan ensin yleiseksi seppeleensitojattareksi, kruunataan nuoruuden ja kauneuden kuningattareksi, soljuu sitten kihlausajan suloisesta salmesta avioliiton ulapan vaihtelevimpiin rytmeihin — koko ajan purjetuulessa! Saa rauhassa rakastaa ja kuhertaa ja vihdoin synnyttää paraativuoteella, sekä lääkärin, kylämuorin, että oman miehenkin poateroidessa! Onnellinen isä oli nimittäin itse kylvettänyt ja kapaloinut ensimmäisen lapsensa tytön, kuten toisen ja viimeisenkin pojan.
Kyyhkyspari, armaat ihmiset!
Ja ikäänkuin tämän äidin ja kaikkien noiden toistenkin naisten, jotka miltei poikkeuksetta ovat jollain tavoin kauniita, suloisia tai arvokkaita — todistaa, että suvun miehet ovat kulkeneet silmä kovana — ikäänkuin näiden yhteinen lemmenkukka ja saavutus on tuo puolimittainen, hehkuva poikanen äitinsä sivussa. Välittömästi herättää hän vertaukset ja kuvat, joista niiden silmiin pistäväisyyden takia mehu on ammoin imetty. Kasvojen heijastukseksi on muotokuvamaalari antanut hänelle käteen puoliauenneen ruusun. Sillä niin poika kuin onkin, ruusua ja kukkaa hän eniten muistuttaa. Sinimustia silmiä jalosti välähtävine valkuaisineen sanoisi helmiksi, ja hivelevän pehmeätä on kulmien ja ripsien noki. Kiharat uhkuvat kuin jotain erikoista syntyperän kuumuutta, posket ja leuka ovat sellaiset lohot, joihin itse Veisu kompastuu. Synti, että miehen alun pitää olla niin korean! Minulle anna!
Keitä ovat?
Talon rouvavainaja ja nuori herra, maisteri Eric lapsena. Ne ne ovat! Sanomalehdistäkin tiedän, että maisteri on nyt Espanjassa tutkimassa maan laulurunoutta. Odotetaanko kotia kesäksi vai ei, sitä ei tiedä kukaan, eikä voi keltään kysyäkään.
Meidän talon nuori herra hän on! Onko nykyään sellainen Adonis tai muu Paris kuin kuva lupaa, siitä en myöskään saa selkoa. Viimeisiltä ajoilta ei näy missään valokuvia, eikä Henriikasta, jolta näitä urkin, ole plastikoksi sentään.
Tunteeko isä pojassa vaistonsa vahvistetuksi ja nauttii hänessä seuraukset rakkaudestaan kirjaston haamuihin…? Hänen takiansa elää ja odottaa —?
Äkkiä säpsähdän — parvekkeen oven lojahuttaa tuuli seinään…
Vaistomaisesti huokaan, kokoon neuleeni ja astelen ulos.
Yhdestoista päivä.