Oikaisen itseni ja hymyilen. Nyt alkaa minun elämäni. Nyt olen minä lady, pitkä ja kalpea, vierelläni haaveen vinttikoira.
Ruokasalimme on vanhanaikainen väreiltään, ruskea kuin joku dysseldorfilainen taulu. Iltapäivin, kun aurinko hiljaa soutaa läntisen järvimaiseman taa jättäen vedenrajan ja metsärinnan sanomattomaan ikävään, joutuu huone väkevän kellahtavaan katveeseen, salaperäiseen valaistukseen… Pikkuinen höyrylaiva huutaa Isoniemen laituriin. Se kuulostaa kuin, — onni tulee! Olkaa varuillanne, onni tulee!
(Vaikka filosofi pilkkaa naista onnen unelmista ja sanoo hänelle, että rakkaus on idiosynkrasia vain —!)
On niin ihmeen turvallista kuitenkin. Kaadan tipan lisää, ompelen hiljalleen. Tänne ei kuulu muuta kuin puiston kähäröittyjen koivujen kumea valitus — — etteivät muka hekään koskaan oikein saaneet onnen siivestä kiinni…
Onko tälläkin suvulla kärsivät naisensa?
Vasemmalla seinällä on auringontäplä pudonnut jonkun esi-isän, kunnianarvoisan piispan korvaan. Se nyt katselee minua mustilla pippurisilmillään kuin jotain epäilyttävää olentoa ainakin, jotain satakertaisesti kirkoteltavaa — — — pappi ei ketään niin vihaa kuin — — — mutta jääköön sanomatta! Ihmeellinen äijänkuva muuten suukin sellainen paha, alahuuli synkkä mokkula, ylähuuli kuiva ja kylmä. Eikö herra ole koskaan nostanut katsettaan taivasta kohti, supistanut sieluaan rukoukseen sisimmässään huoaten, kunhan löytäisin oikean ihmisen tien! Hän on vain menneisyyden voimaton, pittoreski varjo, mutta hänen kauttansa pujottelee musta suoni tämänkin suvun lihaksissa, muuten niin maallisesti etevän, — niin eteviä kuin suvut nyt meillä ovat.
Yöpeän mustakauhtanan naapurina on mairein neiti caritas, melkein liiankin mäihä, suurisilmäinen nuori kreivitär, luinen rippivirsikirja puikkopäisissä sormissaan, hoikat kuin hämähäkin koivet! Ah, hänen viattomuutensa ei ole tarvinnut niin paljon pahaa tehdä tässä maailmassa kuin kirppua tappaa! Nuo jalansukkulat eivät ole koskaan viekkaasti ratkeilleet omaansa etsiäkseen, nuo huulten vaaraimet vastanneet vain valmiina tuodun sulhon suuteloihin, — ja tuo aatelinen pikku vokonenä ei kadottaisi itsetietoisuuttaan nykyajan röyhkeimmänkään oklokraatin edessä — — —
Onko myöskin ollut eloa aivoissansa, kujeita sydänsopessansa? Muistelen
Puschkinin Lisavetaa — —
Muista erillään, pyöreissä empireraameissa, on hieno vanha pastelli, johon silmäni useimmin hiipivät…
Katselen sitä niin, että toisinaan tuntuu kuin jotain heiltä varastaisin…