Väen kohtelu meillä on vailla sentimentaalisuutta ja itsepetosta. Herra puhuttelee joskus sivumennen työmiehiäänkin, mutta muuten on kuin ei edes huomaisi niiden muuttunutta mieltä. Mikäli tiedän ei kartanon mailla mitään erikoista kurjuutta olekaan, toista on esimerkiksi jo heti naapuri Isoniemen tunnontulella. Ainahan korjauksia ja parannuksia voisi tehdä. Usein asumusten sivu kulkeissani meneekin huomattavia sekä taloudellisia että kauneudellisia aatteita aivojeni läpi. Mitenkä kaikki, kaikki voitaisiin saada paljon kukoistavammaksi!

Mutta se, joka luulee, ettei isäntäni hiljaisuudessa kokisi mitään mielenliikutuksia, ettei hänellä olisi intohimoja lainkaan, erehtyy. Hänen kirjastonsa on kuin täynnä tapahtumia, henkisiä tietenkin. Välistä kun tulee sieltä ulos, näkyvät mainingit poskipäillä, hän punottaa kuin kuparikattilan syrjä, silmät lasisilmien takaa, joita lukiessa pitää, äveriäinä kiiluu. Ei se silloin ketään katso, eikä siihenkään uskalla paljon vilkaista… vaikka ylimalkaan sähkölle herkkä hermosto aivan vapisee tästä virtojen ilmeisestä läheisyydestä. Sen on huuletkin silloin kuin entisestä paisuneemmat… nuo voimakkaan kaarevat huulet, jotka nykyhetken hillityssä alistuvaisuudessaankin ilmaisevat painaneensa vain pitkiä luovia suuteloita… Kuinka paljon varmaankin nainen on voinut häntä rakastaa! Toisinaan on suupielessä joku halveksiva, kyynillinen vivahdus, kuin että ei kannata tuhlata mitään tälle pötyiselle maailmalle! Missä ja milloin ja mistä syystä herra on katsonut niin syvälle pahan likakaivoon? Omasta kohdastaan ei tiedetä mitään erikoista, ei mitään järkyttäviä yhteentörmäyksiä ulkomaailman kanssa. Nuorena juristina istui pari vuotta hovioikeudessa eroten jo ennen sortovuosia maatilalleen. Arvoitusta siis kerrassaan tämä omituinen elämän-antipatia. Sillä eikö olisi väärin ja miehuutonta kostaa koko ja kaikelle yhden, vaikka rakastetunkin rouvan varhainen, mutta luonnollinen kuolema — jos sitä olisi se hänen pahansa?

Merkillistä vain, että on niin rottuva ja jäntevä, vaikka syökin kuin mikä fröökynä justaan minun hienoja pedagogisia herkkujani, — rippusia kerrassaan! Sen sijaan se kyllä muuten hoitelee itseään, mylleröi, ratsastaa, kävelee. Kerran näin hänen miekkailevankin Rosenbergin kanssa, — ja olipa koomillista, Rosenberg näytti aivan hassulta. Mutta kun herra istuu satulassa, atavistisen juurtuneesi kuin mikäkin August Väkevä!… naurattaa… yksi sen nimistä on August… Berndt August Alexander…

Alussa meni mieleni hänen käytöksestään niin pahaksi, ettei itku kaukana. Saishan sitä nyt vähän prinsipaalikin jutella ja jonkun lauseen pätkän heittää arvoaan kadottamatta, sinistä vertaan sokaisematta! Enhän arvaa, kuinka ankarat sen eugeniikat ja muut rotuopit ovat, — sillä on paljon sellaisiakin kirjoja —, mutta jännittävää vain olisi tietää, missä määrin tämä meidän rantaruotsalaiseen sukuun kuuluva ylimyksemme katselee minua tuntematonta suomalaissyntyistä naista kuin puhdasta alaluokkaa ja Tschandalaa ainakin. Onhan kaikki vastaani ja kuin varjoa vain, satunnainen palveleva asemani, huomattava köyhyyteni ja luultavasti ulkomuotonikin, liian vaalea ja suomalainen sekin, vivahdus mongolia kuitenkin! Koulut ja tutkinnot eivät heille mitään merkitse, eivätkä voikaan, koska ne kerran läpäisevät kaiken raaka-aineksen. Ja muu sisäisiin seikkoihin perustuva veren kapina ja oppositsioni ei tietysti ole niin kädenkäänteessä valaistavissa. Siten alussa monella tavoin itseäni kiusasin, kunnes tänne kerran saapui orpanoimaan suvun vanhoja tätejä ja muita hienoja muinaisesineitä, joukossa sellainen nuori eronnut rouvakin, musta rypäle, että olisi luullut talon joka nurkasta syttyvän. Ei syttynyt meidän tuomari! Karussa eli melkein kuten ennenkin päivänsä, toimitellen vain jos jotain ajankulua vierailleen. (Se samainen rouva panetti muun muassa minut voitelemaan parfymeeratuilla rasvoillaan hiuksiaan, niin että olin kuolla inhosta ja kosketuksesta, varsinkin koska ihanteeni ovat aivan puhtaat silkinkuivat hiukset). Kohteliaisuuden kardinaalihyvettä eivät jäykät suomalaisemme juuri viljele, ovat sitten ruotsiapuhuvia tai mitä. Kysyn, onko naisella hauska täällä tuhantenjärvien ja kuhnureiden maassa? Aloin pitää herraani hieman silmällä ja huomasin hänen rikkovan myös omaa arvokasta itseään vastaan, kuten syödessä (hedelmiä esimerkiksi), joskus juodessa, yskiessä, — ynnä muita sellaisia pieniä pilkkuja. Tässä muistaissani täytyy ihan kertoa, etten ole koskaan ennen enkä jälkeen nähnyt kenenkään niistävän niin kauniisti kuin oopperalaulajan John Forsellin. Olispa tuomari sattunut siihen kirkkokonserttiin Helsingissä, missä kuuluisalla baritonilla oli nuhaa. Hänen äänensä oli kylmä mielestäni kuten teräs, kova ja armoton kuin hänen rautakuula-päänsäkin, mutta kerrassaan olympisesti hän niisti, — verrattoman hienotunteisin, viipyvin liikkein ja aivan äänettömästi kuin olisi ruusunlehdeltä kastepisaran pyyhkinyt! Ihmislapsi, joka osaa niin niistää, herättää unelman etikettinsä täydellisyydestä. Tuo välttämätön etiketti, josta pidän, jonka mukaan elämä on kuin menuettia vaan, suloista, kevyttä ja rytmillistä!

Vaan kirjanoppinut isäntäni ei aavista, että hänen rinnallaan sellainen hovimestarinna valvoo. Ei ole mikään elämän arvioija tämäkään oppinut, olen sen huomannut, ei saa selkoa naapurinsa olemuksesta, ennenkuin se ehkä olisi avattu ja levitetty hänen eteensä kuten tuore, painomustetta höyryävä korrehtuuri.

Jotain hän joskus kuitenkin kysyy:

— Joko vanha kellari on puhdistettu homeesta?

Tai jotain muuta sellaista asiallista. Vastaan tarkkaan kuin valalla, että katto vielä on raappimatta, en tiedä, miksi pehtori otti sieltä miehen. Käsittää nopeasti joka asian, vaikealuontoisimmankin, kun se hänelle vain sanotaan. Ei kummastele, päivittele mitään, värähdä ei, vaikka mato kaulasuonta kiipeäisi. Ei ole afektien ihminen. Mutta annappas, kuinka hyvä muisti sillä on, mikä on tehty ja ei ole tehty, niin ole niin hyvä ja vie loppuun vaan! Ja miksi ei hänelle veisi! Välistä tuntuu kuin voisin hänen takiaan vaikka Saharan erämaata kahlata.

Ja äkkiä, kuten on tullutkin pöytään, äkkiä taas lähtee, anteeksi pyytämättä! — jumalan kiittämistä markkeeramatta, se panteisti-monisti. Kermainen maitolasi kädessä pakenee jälleen sisähuoneisiinsa, missä kirjojen henget hulmuavat häntä vastaan suloisemmin kuin viini, nainen, rakkaus —

Menee mennessään!