Suurenmuhkea on talo, jonne jouduin. Kunnianarvoisine muotoineen se lepää niin varmasti kuin polviaan myöten maan savessa. On kuin rakentajaa aikoinaan olisi inspiroinut vanhan suvun vakaa valta, etuoikeus ja muu lumovoima. Puhdistettuna ja pyntättynä katselee se yli yhtä hienostuneen ja koristeellisen puutarhan, yli vanhanaikaisen ylimyspuiston, siltoineen, huvimajoineen ja muine mukavineen. Takana taas soljuvat pehmein, loivin viivoin vanhat viljelysmaat metsäsaarineen kohti suuren sisämaan järven rikkaita rantoja. Ja Pohjoisella suunnalla on kumpuilevia korpimaisemia, melkein kuin Lapin ilmassa tuntuja.
Suojassapa on isonrikkaan katon alla! Ei työn orjuutuskaan kova. Aamupäivät sentään aherra ja heilu, — huolenpitoa ja valvomista monenlaista, ikävä talousmenokirja ja hauskat ruokalistat herrasväille, joita on yksi ainoa, aatelinen isäntäni tuomari… (suvun nimi on niin tuttu, ettei sitä uskalla edes päiväkirjan lehdellä mainita). Semmoistakin, nämä naisten työt, eivät näy ennenkuin tekemättä! Mutta onhan nyt lysti olla »naisellinenkin» kerta, koetteeksi oikein kuntoihminen!
Apulaisinani on keittäjätär, savolainen neiti rullikka, jotenkin talon tapoihin tottunut ihminen ja ihan mahoton mestari — ellei olla turhantarkkoja! Sisäkkö taas nuori, korea tyttö, Lempi nimeltä — varmaankin arin ja hienotunteisin heistä, mutta hieman murtunut ja alakuloinen, no, sillä onkin selkäranka poikki, omat tarinansa! Jos Lempi hieman pysähtelee pois tästä murheen laaksosta, niin asiatyttö Siikri taas lentää kuin piiskan siimalla. Toistaiseksi ovat välit niiden kanssa hyvät. Henriikka, keittiön pää, on aivan ruotsinkielellä (ollaan hieman degeneroituja herrassukuja!) vakuuttanut minulle jo kaikennäköistä ystävyyttä ja rakkautta. Kunhan vain kestäisi! Se vanha impi-hossa on jollain tavoin lapsellisen sulokaskin, supistelee suutaan tötterölle, kurkistaa silmiin, kyselee: »Tykkäättekös vähän Henriikasta?» Ja kun naurain myöntää, niin jo kokoo liepeensä, pyörii lattialla, lyhä sääri villasukassa paksuna kuin tukki, ja hoilaa:
— Huhhei, heipataan,
Heikki tanssii ja laulaa!
Jos vain olisi aina vilpitöntä, mutta talossa on naimaton pehtori, noin parikymmenisen Henriikkaa vihreämpi miehenjurri! Mene tiedä sellaisten vihreydet sentään, nainen on ainakin tässä tapauksessa eloisampi.
Paras muuten, ettei kovin sisartelisi niiden kanssa, sotkeutuu sitä sittenkin — meillä! Meillä on vähitellen kaikki korvia myöten upotettu kansaan, — meillä ei saa olla muuta kuin yksi säätyluokka, hänen vintiömäisyytensä kansa! Ja naiset paremminkin, eri kehitysasteetkin, monine yhtäläisyyksineen ja muine kurjuuksineen hukkuvat vielä turmelevammin toisiinsa kuin miehet, näiden suuremmasta veljeydestä huolimatta.
Mutta ellet ole kuuromykkä, niin kenen kanssa täälläkin puhut, ellei palvelijatarten? Vanhalla suomalaisella herraskartanollakaan ei ole kohta muuta tarjottavaa kuin »kansaa» —
En muuten moittisi. Kello kolmesta kuuteen olen joka päivä aivan vapaa, omaani aika.
Ja kun kello viittaakin kolmeen, tunnen sieraimissani kuin onnen haikua. On silloin kunnia istua isäntäni kanssa uljaassa ruokasalissamme ja kumota kuppi ehtaa jaavaa, mikä ei olekaan vallan tavallista kahveevettä! Istun tavallisesti jo valmiina tuolillani, haaleimman ja vaatimattomimman näköisenä, kun kynnykselle ilmestyy talon herra, hienoa, vanhaa rotua, pitkä kuin honka. Hänellä on hyvin henkiset kasvot, täynnä tarkoituksenmukaisuutta, vaikka ilme ja tunne jotenkin verhottu. Koko ryhti on ylpeänpuoleinen, olematta kopea. On aivan kuin suvun alkuperäinen skandinaavilainen korkeakaarisuus ja mahtipontisuus olisi vuosisatain kuluessa hieman litistynyt suomalaisen sordiinin ja painostuksen alla. Liikkuu luontevasti ja itseoikeutetusti kuten se, joka on syntynyt valmiiseen, häntä varta vasten tehtyyn maailmaan. Tulee, kädessä tai kainalossa aina jotain luettavaa, lähenee vauhdikkaasti, nyökkää hieman, pysähtyy — poikkeaa ikkunaan. Luo silmäyksen ulos kuin vasta nyt ilmoja katsoen, vilkaisee puutarhaa ja maita, — ah, millaisia maita! — katsoo taivastakin kuin pala sitäkin olisi hänen! Istuutuu ja sanoo jotain tai on sanomatta, mieluummin sanomatta. Sitähän on! Näkee selvästi, että jossain ajatuksen sisämaailmoissa se elää, ei hänen äänettömyytensä paljon poseeraavan vaikutusta tee. Kovin sille lienee mieleisiä kirjat, kaiken maailman kulmilta tulee harva se viikko uusia runsaita lähetyksiä. Hallin pöydällä postin saavuttua tuoksuu aina hieno esteettinen aroma, välistä hyvinkin kiihoittava… Kuinkahan kävisi, jos siltä näppäisi pois tuon vuosikymmenisen huumausaineen? Luhistuisiko kokoon hänen sielunsa, joka on toisten unelmista ja rakkauksista rakennettu, vai puhkeisiko sen reunaan vaaleankalpea metsäruusu? Olen elänyt talossa muutaman kuukauden, mutta isäntäni ongelma asuu yhä hänen tummateräisten silmäinsä verkkokalvon takana, tuijottaen ohitseni vieraasti ilmaan. Ehkä tuntee itsekin itsensä vieraaksi ja yksinäiseksi tässä maailmassa, missä ei mikään ole edes niin kodikasta kuin ennen. Kaikkein vähimmän luulisi noin rikkaalla ja ylhäisellä enää hyvän olevan, pahoitettuna alituisesti kuulemaan ikkunansa takaa kumean uhkaavan sosialistisen melun. Talon rouva lepää jo ammoin haudassa, — ainoa tyttärensä on kaukana Visbyssä tohtorinnana, — ainoa poika elää melkein yhtämittaa ulkomailla pitkillä opintomatkoilla, ruotsia puhuva vanheneva herra jotenkin supisuomalaisessa seudussa, jota hänen uusmaalainen verensä ehkä maksaa myöten vierastaa!
Huonotapainen ei missään suhteessa ole. Äkäinen, pikkumainen ei myöskään. Kaikki ulkonainen meillä on aivan honnette. Mutta muuten vaan on niin eristäytynyt ja itseensä sulkeutunut kuin maailmasta poikki. Voi, olla poikki ihanasta maailmasta, kun on mies, rikas, mahtava! Kuinka raskitseekin! Eikö hän tunne, käsitä? Millä hetkellä tahansa voisi painaa rintaansa vasten kuumimman kaaoksen, millä hetkellä tahansa tähdet taivaalla piirihyppyynsä kutsua! Mutta hänen epäpersoonallisuutensa ei tavoittele toisilta ihmisiltä mitään, ei rakkautta, ei ystävyyttä, kunniaa! Täältä ei kyliä juosta, vierailta tänne kuin pääsy kielletty. Kaikkein tärkeimmät asiamiehet joskus ottaa vastaan, muut saa hoitaa vanha miespalvelija Rosenberg, minä, pehtori tai puutarhuri. Ruotsalainen Rosenberg silkoisine kalannaamoineen on yhtä äänetön ja näkymätön kuin herransa, oikea salaisuuksien hauta. Kartanoa asutaan mallikelpoisesti, mitenkäs muuten, onhan hoitajia ja työntekijöitä vielä, ajan napisevasta hengestä huolimatta. Väellä on oma tupansa ja emännöitsijänsä tuonnempana tien varrella. Mahtuuhan, mahtuu tänne elämätä!