Kesä tulee! Kesä tulee!
Uu-uu! Pillillä huudan, kesä tulee!
Poimulliset hiirenkorvat jo oikenivat pieniksi pihkalehdiksi, iloisesti liplattavaisiksi, ja minun ja kaikkien lehmien ihastukseksi uusi ruoho voittoisasti viheriöitsee yli vanhan kellanlikaisen takun! Nuoret siansilmät kallistelevat kuin nurmeen hukkuneet tähdet, taivaan lyöttämät kevään ritarimerkit.
Syttyy, syttyy minunkin sydämessäni ilon tanssiva tähti, enkä minä muuta järkisyytä tunne kuin tämän iäti palaavan elämänkevään! Kun nyt vaan voisin kyllin hartaana sen vastaan ottaa, nöyränä kuten yksi niistä kaikkien piilokkaimmista.
En yhtäkään lehteä leviämään päästä, en sipulinsylkkyä avautumaan, etten olisi mukana sitä tapahtumista toteamassa, sen yllä kiitollisuuttani henkimässä.
Oi, ollappa itse tuollainen tuore nuori ruoho, pienoisin lehtivihreähiukkanen, joka ilman hiilihaposta viiniä imee! Polvillani tahdon vielä kerran olla kaiken kauniin ja kultahenkisen edessä, maassa martaana rukoillen — — — elämä, elämä, ole vielä kerran luonani!
Tämän kerran — — — vaikka olenkin jo niin vanha — niin vanha, ettei se ole ikinä tottakaan!
Kesän toinen päivä…
Nimitin tämän paperivihkoseni »Palkkapiian Päiväkirjaksi», vaikka arvo- eli korkonimeni onkin oikeastaan — taloudenhoitajatar! Eipä huimaa vaikka yleneekin! Ollaan nimittäin erään ei vallan vanhan hienon, oppineen palveluksessa maalla sukukartanossa. Kuinka minä, vapaitten ilmojen tumma lintu, kerran jouduin maanpäälle virkapaikkoja peräämään, on pitkä ja piinallinen juttu.
Huomasin nimittäin muutamana päivänä, ettei sitä tässä tyhmässä maailmassa pelkällä viisaudellakaan elä, kuten nuoruuden huimuudessa kuvittelin, aikani ja onneni odotin. Ja olin jo niin retkunsekainen katsellakin, etten päivin ilennyt enää ihmisten joukossa liikkua, vain hämärissä ja roskailmoilla asioilla hiivin. Nälkä ei näy, mutta koreus näkyy! Ja olihan niitä papereita ja kursseja jos jonkinnäköisiä, niin että sainhan paikan, kun astuin orjan siloihin — — —