KARHU. Raotahan ovea hieman. Enhän sulle mitään mahda… tahtoisin vaan puhua hiukan.
ORMA. Vähän pönkää saatan siirtää, muuta juuri en uskalla.
KARHU (oven raossa). Sanohan minulle, Orma, sinä, joka olet näillä tanhuilla kasvanut, kulkenut kuten minäkin, sanohan minulle, mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa? Minkä vuoksi toitte vieraan, vanhan verivainolaisen tänne, ja yhdessä hänen kanssaan katalasti yöllä karkasitte kimppuumme, murhan, ryöstön töihin? Onko puuttunut jotakin? Enkö aina ole parastanne katsonut? Onko ollut ruoska ruokananne?
ORMA (hämillään). Eipä suinkaan, isäntä, ei suinkaan. On ollut kysta kyllin silloin meillä kuin sinullai. (Pelästyy puhuneensa liikaa.) Tuota… mutta niin, minä en tiedä… minä en tuonut vainolaista…
KARHU. Enkö ottanut teitä yhteisiin neuvonpitoihin, enkö aina — (vetäytyy pois, joku tulee ulkoa ja menee pirttiin).
ORMA. Hst! Joudun vielä minä hirteen. Katsos, en halusta olisi tässä, mun on pakko ollakseni, jos mieli elohon jäädä.
KARHU (katkerasti). Hm! Kehnoill' on matalat keinot! — Sanohan vielä, kuink' on laita vanhan Ripsan?
ORMA (epäröiden). Pirtin puolla ruumihina —
KARHU. Ruumihina vaimo vanha — Entä Heljä -pääsikö karkuun?
ORMA. Pääsi — ainakin toistaiseksi. Monta ovat etsijätä laittaneet.
Pahoin pelkään, että tapaavat.