ORJA.
Puhelin odotussalissa Szerváczin kanssa, odottaen junan lähtöä. Piroska, jonka jo kokonaista kaksi tuntia saatoin sanoa vaimokseni, oli pakinoissa äitinsä ja sukulaistensa kanssa. Hän vuodatti kyyneliä ja he vuodattivat kyyneliä ja lohduttelivat toisiaan, että miksikä tämä mielenliikutus, kun he kuuden viikon päästä taas kohtaavat toisensa.
Annettiin merkki, ensimmäinen soitto. Ovenvartija käveli edestakaisin, kilistäen kelloansa odotussalissa ja huutaen pikajunan asemia: "Vácz, Esztergom, Ersekújvár, Pozsony, Marchegg, Wien". Syleilyjä, silmienhieromisia.
Szervácz pudistaa kättäni ja huokaa syvästi liikutetulla äänellä:
— Sinun siis todellakin täytyy lähteä, ystävä raukkani!
— Miksi surkuttelet mua? Olen suunnattoman onnellinen! — vastasin kummastellen.
— Niinkuin orja saattaa olla — lausui Szervácz ja lisäsi siihen soimaavasti: — Sinä menit naimisiin vastoin kaikkia varoituksiani, myit vapautesi, olet hukassa, vedän ristin päällesi.
— Mitä olisin voinut muuta tehdä, kun olin rakastunut?
— Hullutusta! Muuten on jo myöhäistä siitä kanssasi kiistellä. Mene, onneton, joka sidoit itsesi yhteen ainoaan ja luovuit suloisesta vaihtelusta, mikä minulle, joka olen varjellut vapauttani ja kaikkina aikoina sitä varjelen, vielä lupaa niin monta ihanaa hetkeä. Nytkin … niin … jospa tietäisit … mitkä silmät … mitkä uhkuvat huulet … uhkuvat … oikein uhkuvat!… Se on todellinen onnellisuus. Onnellisuutta ei voi ajatella ilman vapautta ja vapauden perusehtona miehellä on naimattomuus, — päätti Szervácz pitkäksi vetäneen lausuntonsa.
— Alfred! Alfred! — kuului sukulaisteni piiristä. — Riennä, kohta soitetaan toinen kerta.