— Älkää siitä huolestuko, ystäväni tahtoo pitää murhetta teistä. Vaikkei hän voikaan vakuuttaa teille toimeentuloa koko elinkaudeksenne, niin hän ainakin toistaiseksi…
Celia keskeytti kiivaasti: Elatusta, eikö niin? Kahden viikon tai yhden kuukauden irtisanomisella? Uusi loukkaus! Sanokaa hänelle, että rahaa en tarvitse. Ellei hän voi antaa sydäntään, luovun kaikesta muusta.
— Sekö viimeinen sananne? — kysyin.
— Viimeinen — vastasi hän vakavalla äänellä. Sitte hän mietti vähäisen ja jatkoi: — Eipä sentään … viimeisen tahtoisin hänelle itselle lausua. Ainoastaan hänelle. Tehkää hyvin, pyytäkää häntä tulemaan luokseni, vain puoleksi tunniksi … lyhyeksi puoleksi tunniksi. Taivutattehan hänet siihen, eikö niin? Tehkää se, hyvä herra, armosta, säälistä!
Hurmaavan kaunis ja viehättävä hän oli, näin rukoillessaan. Tämä intohimoiselta näyttävä olento osasi olla noin hellä, liikuttava!
— Olkaa huoleti, — vakuutin — tarkasti ilmoitan Szerváczille kaikki, mitä täällä olen nähnyt ja kuullut, ja toivon hänen suostuvan pyyntöönne.
Totta puhuen, liikutettuna poistuin tämän naisen luota, joka niin vähän vastasi sitä kuvaa, minkä hänestä olin luonut, ja täysin tyytyväisenä asian onnellisesta päättymisestä läksin Szerváczin luo.
— Kaikki käy hyvin, veikkoni, Celia luopuu sinusta eikä vaadi minkäänlaista korvausta.
Sitte kerroin hänelle koko kohtauksen, semmoisena kuin se oli välillämme tapahtunut, ja ihmettelin suuresti, etteivät sanani tehneet ystävääni sitä suotuisaa vaikutusta, jota olin odottanut. Hermostuneesti hän minua kuunteli, näyttäen selviä kärsimättömyyden ilmeitä, ja lopuksi hän epätoivoissaan hypähti paikaltaan.
— Olen hukassa, hukassa!