— Mitenkä niin? Etkö ole minua ymmärtänyt? Pelkkää hyvyyttä, lempeyttä!
— Muiden edessä; komediaa hän näytteli lumotaksensa sinua, mutta jos hän jälleen näkee minut ja me olemme kahden kesken, alkavat taas nuot vanhat kohtaukset.
Szervácz lausui nämät sanat suurimmalla mielenliikutuksella ja selvästi näkyi, kuinka vakuutettu hän oli niitten oikeudesta.
— Sehän on sangen helposti autettavissa: et näe häntä enää ja sillä kuitti.
— Minä häntä en, mutta hän minua kyllä! Jos hän olisi ottanut korvausta, olisin levollinen, mutta moinen jalomielisyys todistaa, ettei hän tahdo laskea minua menemään.
— Mitenkä mies saattaa noin puhua? — puhkesi minusta suuttumus.
— Tuommoisiin naisiin nähden kadotamme kaiken voimamme. Se, mikä hillitsee muita naisia, siveyden, kasvatukseen, uskonnollisuuden vaatimukset, sitä kaikkea ei ole olemassa näille seikkailijoille. He eivät välitä seuraelämän eikä muista siteistä. Ja juuri sen vuoksi he eivät haikaile skandaaliakaan, päin vastoin tietäessään, mitenkä se kammottaa meitä, jotka seuraelämässä ehtimiseen tapaamme tuttavia, he ovat valmiit aikaan saattamaan häväistystä kuinka usein hyvänsä, pitääksensä meitä siten kynsissään.
Huomasin että Szervácz ystäväni silmään vähitellen alkaa häämöittää erotus, näitten ja noitten naisten välillä.
— Jos asian laita on semmoinen, — vastasin — niin ei ole muuta neuvoa kuin paeta hänen tieltään. Viekkaus viekkautta vastaan! Ilmoitan hänelle, että ylihuomenna saavut hänen luokseen, sillaikaa ehdit järjestää asiasi ja lähteä matkoihisi.
Mutta ystäväni ei saattanut noudattaa tätä viisasta neuvoa siitä yksinkertaisesta syystä, että Celia asui hänen asunnossaan; hänen huonekalunsa, asiakirjansa, rahansa, kaikki oli hänen luonaan; jos siis ei voinut hyvällä saattaa naista huomiota, skandaalia herättämättä muuttamaan pois, täytyi Szerváczin suostua hänen ehtoonsa ja mennä häntä viimeisen kerran tapaamaan. Yritin lohduttaa ystävääni: