Notarius huutaa jo toisen kerran hänen nimensä, hän ei kuule.
Oikeanpuolinen naapurinsa nykäisee häntä kylkeen.
Hän kavahtaa ylös.
Ja lausuu käheästi: "Kunnioitettu huone!"
Sillä hetkellä hän katsahtaa taivaasen — ei, lehterille.
Ja siellä hän huomaa — vaimonsa, ystävättäriensä keskellä, joitten kiikarit kaikki ovat tähdätyt häneen.
Jonkinlainen lämpö juoksee koko hänen ruumiinsa lävitse…
Ja hän alkaa puhua… Hän ei oikeastaan tiedä mitä, sitä vähemmin mitenkä —. mutta hän puhuu, sujuvasti, helposti, ilman seisahdusta. Aluksi se oli vallan hyvä.
Yhtäkkiä hän kuulee: "Oikein!" Se tuli tosin ystäväpiiristä, mutta herätti sen ulkopuolellakin vastakaikua.
Hm! … vai niin! eihän tuo olekaan niin suuri konsti… Tähän asti hän oli lausunut vaan sen, mitä vaalipuheessaan oli esiin tuonut… Nyt … oi! takertuu heti!… Eipä niinkään! Mieleensä juontuu muuan pääkirjoituksensa maaseutulehteen … sitte vielä toinenkin pääkirjoitus… Tuossa maaseutulehdessä ei kukaan huomannut sitä; täällä sille huudetaan hyväkin…
Naurua! Mikä se?… Ensimmäinen "hilpeyttä"! … eikä tuolla puolella, vaan täällä, omassa puolueessa, ystävien joukossa. Oikealta naapuri kuiskaa: "varsin onnistunutta!" — "Enemmän, enemmän!" kuuluu vasemmalta; "käy hyvin".