Jatkoimme nyt kulkuamme pitkin rantaa aikoen kulkea järven ympäri. Kävelimme pensaikossa vähän matkan päässä itse rannasta. Kauas emme kuitenkaan ehtineet, ennen kuin edessämme oli jälleen ranta ja vettä. Luulimme siitä ensin puroksi, mutta sitten huomasimme sen olevan kapea ja syvä järvenpoukama. Poukaman vastainen ranta oli äkkijyrkkää kalliota.
Tässä poukamassa kellui vierekkäin kaksi suurta kannellista lotjaa. Ne täyttivät lahden koko sen leveydeltä ja ne oli kiinnitetty rautaketjuilla molemmille rannoille. Lotjat uivat niin syvässä, että kansi oli vain pari jalkaa vedenpinnan yläpuolella. Emme jaksaneet ymmärtää missä tarkoituksessa nämä isot lotjat oli rakennettu mitättömään sisäjärveen, josta niitä ei saisi millään keinolla mereen. Tom, joka yhä vain uneksi salakuljettajistaan, arveli niiden sisältävän romminassakoita, silkkikankaita ja muitakin hienoja tavaroita.
Istuimme hetkisen toisen lotjan kannella ja ihailimme veden kirkkautta. Vaikka järven syvyys oli tässä paikassa kymmenkunta metriä, näkyi epätasainen pohja kuitenkin aivan selvästi. Lotjien pohjan alla huomasimme muutamia paksuja rautatankoja, jotka näyttivät johtavan kallion seinämään.
Koska tästä ei näyttänyt pääsevän pitemmälle, palasimme hetken kuluttua samaa tietä, jota olimme tulleetkin. Päästyämme siihen paikkaan, missä olimme vetäneet vesiköynnöksen kuiville, huomasimme veden laskeneen ainakin jalan verran. Köynnöskimppu oli jäänyt lähtiessämme melkein vesirajaan, mutta nyt se oli korkealla kalliolla. Sitä paitsi oli rannalla nyt runsaasti tyhjiä näkinkenkiä, joita emme olleet aikaisemmin huomanneet. Rupesimme molemmat niitä kokoilemaan.
Siinä puuhatessamme oli Tom ehtinyt minusta noin sadan metrin päähän pitkin rantaa kulkiessaan.
Olin juuri kahlannut veteen ottamaan erikoisen kaunista ja isoa näkinkenkää, kun äkkiarvaamatta kuulin Tomin päästävän hirvittävän hätähuudon. Näin että hän samalla huitoi kädessään olevalla kepillä jalkoihinsa. Mitään muuta asetta kuin tuo hento keppi hänellä ei ollut, ja huudosta kuulin selvästi, että poika oli hengenhädässä. Nähtävästi joku eläin oli hyökännyt hänen kimppuunsa.
Ei kestänyt puoltakaan minuuttia, ennen kuin olin Tomin apuna. Hänen ahdistajansa oli kaatanut hänet kumoon ja yritti saada häntä veteen. Tom piti molemmin käsin pienestä pensaasta, joka kasvoi lähellä rantaa. Hänen molemmissa jaloissaan oli kiinni kaksi suunnattoman suurta merikrapua, jotka yrittivät kiskoa häntä veteen. Tom oli heittänyt keppinsä ja koetti potkimalla päästä ahdistamistaan. Mutta turhaan.
Löin heti voimieni takaa kirveen talalla lähinnä olevaa nilviäistä päähän. Mutta kirveeni oli liian kevyt, ja ainoa seuraus iskustani oli se, että tuo hirviö ojensi toisen saksensa minua kohti. Tähtäsin nyt kirveen terällä saksen tyveen ja onnistuin osumaan niin hyvin, että saksen toinen haara putosi pois. Runsaasti kahden jalan pituinen eläin ei näyttänyt välittävän tästä vähääkään. Mutta kun uudella iskulla osuin Tomin jalkaa puristavan saksen ylimpään niveleeseen ja sain sen poikki, pakeni äyriäinen nopeasti veteen.
Yritin nyt pelastaa Tomin toisestakin vihollisestaan, mutta en ehtinyt vielä saada asettani oikein suunnatuksi, kun jo tunsin ruuvipihtien puristuksen oman sääreni ympärillä ja pian toisen otteen ensimmäisen alapuolella. En kerinnyt käyttää asettani, vaan minut kiskaistiin maahan ja tunsin liukuvani veteen päin. Huomasin että toinen minua raahaavista kravuista oli vieläkin suurempi kuin se, jonka olin juuri pakottanut perääntymään.
Olin jo melkein vesirajassa, kun sain kiinni eräästä suippopäisestä kivestä, joka pisti esiin hiekasta. Jalkani olivat vedessä, ja eläimet kiskoivat minua kaikin voimin. Mutta minusta tuntui siltä, että vihollisteni voima oli vedessä pienempi kuin maalla. Tunsin selvästi, että pystyn pitämään puoliani vielä vähän aikaa, jos vain otteeni kivestä kestää. Mutta monta minuuttia en kestä, sen tiesin myös.