Juuri kun arvelin, etten pääse enää syvemmälle, sattui lapioni taas metalliin. Se oli viskirauta, joka yhdistää peräsimen napatangon aluksen talkaan ja suojelee siten potkuria alhaalta päin. Potkurin pyörimistila oli nyt hiekasta vapaa.
Kuoppa tuntui varsin mitättömältä ajatellessani sitä työtä, mikä oli vielä jäljellä. Jos kapteeni panisi minut vielä monenakin päivänä jatkamaan yksin tätä työtä, tietäisin kyllä mitä tekisin. Tomin vene kellui vielä laivan vieressä. Se oli keveäsoutuinen. Ja minut oli otettu merimieheksi väkivallalla.
Näitä ajatellessani ilmestyi kapteeni peräkannelle ja kysyi, enkö ollut löytänyt kuopan pohjasta rautaa. Onneksi Tom oli minulle opettanut mikä viskirauta on, joten osasin selittää kapteenille, että olin juuri päässyt potkurinalaisen viskiraudan tasolle, mutta etten sukeltamatta pääsisi syvemmälle.
— Hyvä on, tuli vastaukseksi. — Siirry syrjään odottamaan.
Hetken kuluttua ilmestyi partaalle loistavaksi kiillotettu pronssinen potkuri.
— Hellittäkää touvia, kuului taas kapteenin komento.
Kapteeni valvoi tarkasti tuon raskaan metallikappaleen laskemista. Kun se alkoi olla kohdallaan, komensi kapteeni minua kiinnittämään sen paikalleen, mikä onnistuikin muutaman yrityksen jälkeen. Kiila tiukennettiin lujasti paikalleen, kynsi kiinnitettiin, ja kaikki oli valmista.
Nyt kapteeni komensi minut kannelle oltuani lähes neljä tuntia kosteassa työssäni. Kannelle tultuani rupesi minua kauheasti puistattamaan. Mutta kun kapteeni toi minulle kuivat vaatteet ja antoi minulle jotakin lämmittävää lääkettä, olin hetkessä taas entiselläni. Sitten kapteeni näytti minulle kojuni miehistösuojassa ja käski minun mennä heti maata, minkä mielelläni teinkin. Olin jotensakin väsynyt.
Olin juuri nukkumaisillani, kun kuulin muutaman hiljaisen potkurin pyörähdyksen, jota seurasi säännöllinen suhina. Viimeinen ajatukseni ennen nukahtamista oli, että kapteeni ilmeisesti koekäyttää konettaan.
Herätessäni oli jo keskipäivä. Tom nukkui sikeästi viereisessä kojussa.
Puin päälleni ja läksin kannelle.