Kapteeni käski minun nyt mennä veneeseen ja hyppäsi itse jäljessä. Sitten hän käski minun soutaa isonveneen luo, jonka hän aikoi tarkastaa. Tarkastuksen jälkeen se soudettiin laivan kylkeen ja nostettiin laivaan, jossa se sidottiin lujasti kiinni kannelle. Minä koetin panna vastaan, sillä eihän meillä ollut oikeutta viedä sitä täältä ilman isäntärengin lupaa. Mutta kapteeni vain nauroi ja lupasi korvata vahingon, jos Atlantin aallot veisivät veneen mukanaan, ja kun Tom — veneen todellinen omistaja — antoi suostumuksensa, ei minullakaan ollut enää mitään sanomista.
Suolasilakkaa otettiin mukaan evääksi muistuttamaan kotimaasta. Vielä kerran menimme Tomin kanssa saunaan, jossa ripustimme hailiverkot hyvään järjestykseen seinille. Otimme pyssymme ja vaatteemme ja jätimme hyvästit rakkaaksi käyneelle saarellemme — ties kuinka pitkäksi aikaa.
Molemmat veneet nostettiin taavetteihin. Lähdimme purjehtimaan, ja parin tunnin kuluttua häämöttivät Muklarit epäselvänä siniharmaana täplänä kaukana takanamme.
IV.
Lähdimme purjehtimaan jotensakin navakassa latvapurjetuulessa. Illan kuluessa tuuli kuitenkin vähitellen tyyntyi ja kääntyi pari viivaa länteen päin, niin että lähtöhetken lousituulen asemesta meillä oli puoliyön aikaan melkein suora sivutuuli.
Pysyttelimme kaikki varsin myöhäiseen kannella, jossa näin matkan alkaessa oli luonnollisestikin paljon tehtävää. Mutta yhdentoista aikaan kapteeni meni kajuuttaansa käskien perämiehen olla yövahdissa. Tomin hän komensi kojuunsa. Itse hän lupasi pitää huolen päivävahdista ja minut hän määräsi perämiehen apulaiseksi. Ja koska tuuli oli suotuisa, piti minun opetella kompassin viivat ja totuttautua peräsimen käsittelyyn. Onneksi tunsin nuo kompassin kolmekymmentäkaksi viivaa jo ennestään, niin etten näyttänyt sentään aivan vihreältä.
Ensi kertaa purjehdin nyt oikeassa laivassa, niin rannikkolainen kuin olinkin. Maata ei näkynyt missään, se tuntui oudolta aluksi. Valoisa kesäyö oli kaunis ja lämmin. Ennen poistumistaan kannelta oli kapteeni lukenut merimiesten rukouskirjasta iltarukouksen. Minä en kyllä ymmärtänyt siitä mitään, sillä kirja oli englanninkielinen, mutta hartaus täytti silti mieleni. Kaikki tämä teki minut harvapuheiseksi ja sai minut tuntemaan koti-ikävää.
Esko-setä huomasi kyllä mistä kenkä puristi, mutta hän ei sanonut ensin mitään, vaan antoi minun vaipua omiin ajatuksiini. Sitten hän pani minut peräsimeen, käski minun seurata tarkkaan kompassia ja pitää laivaa nykyisessä suunnassaan niin hyvin kuin taisin. En ollut koskaan aikaisemmin pitänyt perää peräsinrattaalla, ja niinpä laiva vaipui aluksi pari kertaa suunnastaan lyhyeksi hetkeksi. Mutta ei kestänyt kauan, ennen kuin osasin pitää alusta viivalleen määrätyssä suunnassa. Peräsimen hoiteleminen kauniilla ilmalla oli mielestäni paljon helpompaa kuin olin osannut kuvitella. Setä tarttui nyt peräsinrattaaseen ja alkoi tutkia merimiestietojani. Tiesin eri tukiköysien, jalusnuorien ja raakapuiden nimet, osasin tehdä tyydyttävän tasaisia, sekä pitkiä että lyhyitä pujotuspunoksia, osasin tehdä monia erilaisia solmuja, rihmauksia, siteitä ym. Kysyttyään minulta vielä erinäisten tankojen, purjeiden ja niiden osien nimiä setä lausui kuulustelun lopputulokseksi:
— Revetköön koko laivanpohja, ellet ole ennenkin ollut merellä!
— Mitä tietoihisi tulee, jatkoi hän sitten, voisit kelvata vaikkapa konstaapeliksi. Sinähän tiedät enemmän kuin moni rannikkolaivuri. Ja minä kun luulin sinua aivan tavalliseksi maakravuksi.