Kerroin nyt sedälle, että Tom oli kuljettanut minua tässä laivassa parin viikon ajan, kunnes hän oli saanut taotuksi nämä tiedot päähäni. Pyysin setää olemaan kärsivällinen ja antamaan minulle lisää opetusta, jotta voisin välttää kapteenin yhdeksänhäntäisen.
Tällä välin oli tuuli heikentynyt entisestäänkin. Purjeet alkoivat lepattaa, ja laiva lakkasi tottelemasta peräsintä. Pian oli aivan tyyni. Otimme alas keula- ja isonpurjeen, ja pian laiva keinui paikallaan hiljaisessa mainingissa. Setä istuutui ankkurikelalle ja minä kannelle hänen viereensä.
Setä kertoi nyt minulle ensimmäisestä merimatkastaan.
— En ollut vielä yhdeksää vuotta täyttänyt, kun eräällä raumalaisella purrella läksin ensimmäiselle matkalleni. Jokainen merimies muistaa parhaiten ensimmäisen matkansa, niin minäkin. Kapteenin nimi oli Söderbom, ja hänen laivansa oli jo enemmänkin kuin täysinpalvellut. Se oli maannut yli kaksi vuotta pohjaliejussa, nostettu ylös, tilkitty ja saatu jotenkin kuin ihmeen kautta taas kellumaan veden pinnalla. Keulassa komeili rapistuneilla kultaisilla kirjaimilla nimi "Oceania", mutta merimiesten keskuudessa siitä oli jo muinaisista ajoista lähtien käytetty nimeä "Satalappunen". Sen purjeet ja kyljetkin olivat näet täynnä laastarilappuja, jotka pitivät sitä koossa.
Kapteeni omisti itse tämän laivan, hän oli perinyt sen paikkoineen päivineen isältään. Joka kesä pursi teki kaksi tai kolme matkaa Lyypekkiin ja toi sieltä sellaisia kauppatavaroita, jotka eivät pilaantuneet vähäisestä kosteudesta. Laivuri alkoi jo harmaantua toimessaan, kun uusi asetus iski häneen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Jokaisen itämerenlaivurin piti suorittaa merikoulututkinto tai lopettaa liikennöiminen. Joukko laivureita möi laivansa ja asettui maalle, mutta Satalappusen kapteeni ilmoittautui kouluun. Hänen laskupäänsä oli mahdoton, ja kun hänen lahjakkuutensa muutenkin oli varsin vähäinen, kului kolme pitkää talvea, ennen kuin hänen onnistui saada jonkinlainen paperi, joka oikeutti hänet kuljettamaan omaa laivaansa Itämerellä.
Nyt oli kaikki hyvin. Satalappunen oli kyllä mennyt pohjaan jo ensimmäisenä talvena, kun sen kapteeni hikoili kirjojen ääressä eikä ehtinyt joka päivä pumppuamaan. Mutta se oli vähäpätöinen seikka. Kun paperit olivat kunnossa, pantiin laivakin kuntoon, sellaiseen kuin tuo vanha laatikko nyt voitiin saada. Ylpeänä läksi kapteeni paperit taskussaan vanhan ystävänsä ja perämiehensä luo, joka oli heti valmis seuraamaan mukana, jos vain kapteeni huolehtisi tarpeellisista muonavaroista. Niihin piti kuulua perämiehen varalle melkoinen lekkeri "Old Samia". Perämies rakasti tämänlaatuista särvintä yhtä paljon kuin kapteeni sitä vihasi. Kapteeni ei kuitenkaan voinut erota vanhasta perämiehestään, sillä selvin päin ollessaan — mitä ei kuitenkaan sattunut useammin kuin oli välttämätöntä — perämies oli järkevä mies, jonka neuvoja oli aina hyvä seurata. Perämiehen neuvosta hankittiin nyt jostakin romukaupasta vanha oktantti, joka näytti olleen laivapalveluksessa suunnilleen ukko Noakin ajoista asti. Tämä vanha esine puhdistettiin ja kiillotettiin, ja lopulta se loisti kuin aurinko. Sitten se vietiin kaikessa hiljaisuudessa Satalappusen kajuuttaan.
Oli itsestään selvää, että vanha miehistö oli heti valmis seuraamaan mukana. Kapteenilla oli näet tapana jakaa syksyllä purjehduskauden päättyessä nettovoitto tasan kaikkien niiden kesken, jotka olivat olleet mukana. Satalappunen otti sekin osansa, joka olikin hyvään tarpeeseen sen laastaroimiseksi ja kaikinpuoliseksi kohentamiseksi seuraavan kesän sotaretkiä varten.
Ainoa muutos, jonka tutkinnon suorittanut vanha merikarhu pani toimeksi, oli kajuuttavahdin vakanssin perustaminen. Ja minä sain tuon toimen.
Se oli juhlallinen hetki, kun purjeet nostettiin ja me lähdimme purjehtimaan. Erikoisen juhlallinen se oli minusta, ensikertalainen kun olin. Rauhoituin kuitenkin melko pian, kun konstaapeli lohdutti minua sanomalla, ettemme tällä matkalla mene päiväntasaajan poikki. Olin kuullut, että päiväntasaajan ylittäminen oli varsin hankalaa ensikertalaiselle, koska hänet silloin tervataan, kieritetään höyhenissä ja kallistetaan kyljelleen. Erittäinkin tuo viimeksi mainittu temppu kuulosti pahalta korvissani.
Hetken juhlallisuutta lisäsi vielä lähtölaulu, jonka muuan vanha merikarhu oli sepittänyt Satalappusesta ja jonka hän viritti samassa, kun köydet heitettiin irti. Laulua laulettiin sitten merimiesten keskuudessa pitkät ajat. En kuitenkaan muista siitä enää muuta kuin ne säkeet, joissa kuvattiin erikoisesti kapteenin ja perämiehen ansioita: