Kapteeni sanoi, että koska tällaisella säällä ei tarvittu muuta kuin yksi mies kannella, voisimme pitää lepopäivän. Emme kuitenkaan olleet Tomin kanssa lepotuulella. Lupasimme hoitaa kansivahdin toimen siihen asti, kunnes taas saisimme tuulta, jos kapteeni nyt antaisi meidän mennä kalastamaan muutamaksi tunniksi Tomin veneellä. Kapteeni ei ensin ollut antaa lupaa, mutta kun Esko-setä puhui puolestamme, saimme kuitenkin vapaata kello kahteentoista asti. Minulla alkaisi silloin ensimmäinen iltavahti (klo 12-16), ja Tomin pitäisi keittää päivällinen.
Kapteenin varastoista saimme koukkuja ja siimaa, joka tuntui meistä tavattoman paksulta. Niin paksua uistinsiimaa en ollut vielä koskaan nähnyt. Mutta Esko-setä sanoi, että merellä tulee olla vahvat vetimet; ei näet voi koskaan tietää tarttuuko koukkuun viisi- vaiko viisikymmenkiloinen kala. Otimme syöteiksi parikymmentä suolasilakkaa — setä sanoi, ettei merikala välitä siitä onko syötti tuore vai suolainen.
Soudimme vähän matkaa laivasta ja heitimme koukut veteen. Odotimme kärsivällisesti tunnin verran, mutta kertaakaan ei nykäissyt. Tomin ehdotuksesta siirryimme nyt laivan toiselle puolelle. Tuskin olimme saaneet koukut veteen, kun molemmissa tuntui nykäisy. Kalat tuntuivat melko raskailta, mutta eivät panneet pahastikaan vastaan. Oli erittäin hupaista nähdä niiden hölmistynyt ilme, kun ne tulivat pinnalle. Molemmat olivat noin kahden jalan pituisia turskia. Vedimme nyt yhteen menoon parikymmentä tällaista juroa poikaa, mutta sitten olivat kaikki kalat kuin pois puhalletut. Ei tullut yhtään nykäystä enää.
Mutta hiljaisuutta ei kestänyt kauan. Äkkiä nykäisi taas molemmilla yhtä aikaa. Tunsin heti, ettei siellä nyt ollut mikään turska vaan pikemminkin merikäärme. Käteni olivat työstä kovettuneet ja känsittyneet, mutta siitä huolimatta ne olivat pian verellä, niin kiivaasti vedettiin siimaa käsieni läpi. Onneksi olin noudattanut sedän neuvoa ja kiinnittänyt siiman toisen pään tyhjän leilin ripaan. Pian minun oli pakko heittää leili mereen. Kala lähti uimaan poijuineen laivaa kohti ja aivan sen kupeella näin leilin sukeltavan näkymättömiin. Luulin nähneeni viimeistä kertaa piimäleilin, joka oli omien käsieni työtä.
Nyt meillä oli aikaa puuhata Tomin kalan kimpussa. Senkään kanssa ei ollut leikkimistä. Mutta kun meitä nyt oli kaksi miestä siimassa kiinni ja kun vuoroon annoimme periksi ja vuoroon kelasimme sisään, saimme sitkeän ottelun jälkeen saaliimme veneen luo, jossa minun onnistui antaa sille sellainen isku, että saimme sen helposti veneeseen. Kala oli lyhyt ja paksu jättiläiskampela, joka varsinaisesti viihtyy Norjan rannikolla mutta jota joskus tavataan näilläkin vesillä. Tomin kampela oli erittäin lihava yksilö, ja kapteeni kehui sen makua ruokapöydässä.
Kun olimme päässeet laivaan, sain lainata sedän kiikarin. Ja toden totta: parin kilometrin päässä laivasta näkyi selvästi joku kelluva esine, todennäköisesti se oli kadonnut leilini. Setä lupasi hoitaa vahtivuoroni alkupuolen, ja vene laskettiin jälleen vesille.
Emme säästäneet käsivarsiamme ja pian olimme pelastaneet leilin. Siima tuntui aivan löysältä ja luulimmekin jo, että kalan oli onnistunut vapautua. Mutta tätä harhaa ei kestänyt kauan. Hiljaa mutta vastustamattomasti alkoi siima jälleen juosta, ja pian oli leili taas vedessä. Saimme nyt soutaa kaikin voimin pysyäksemme perässä. Lopulta pääsimme leilin luo, tartuin siimaan ja kiersin sen pari kertaa keulanpään ympäri. Sitten hyppäsimme molemmat veneen perään. Se näytti olevan hyvä keksintö. Peräsimen avulla saimme kalan suuntaamaan kulkunsa laivaa kohti.
Herkeämätön voimanponnistus näytti väsyttävän juhtaamme. Lähempänä laivaa sen vauhti oli jo huomattavasti hiljentynyt, ja meidän onnistui jo vetää siimaa sisään jalka jalalta.
Äkkiä huomasin veneen vieressä jotakin, jota olisin pitänyt kuorittuna sahatukkina, ellei se olisi ollut elävä kuin elohopea ja kiemurrellut pahemmin kuin maasta temmattu kastemato. Seisoin keulatuhdolla atrain kädessä ja työnsin tuon väkäsillä varustetun raudan kaikin voimin otuksen ruumiiseen. Se vastasi töytäisyyn kouristuksentapaisella liikkeellä, mutta onneksi oli atraimen isku sattunut niskaan ja minun onnistui nostaa eläimen pää veneeseen. Silloin se tempaisi atraimen käsistäni, mutta joutui kuitenkin siinä tempoillessaan kokonaan veneeseen.
Veneessä syntyi hirveä mylläkkä. Huutaen jotakin "suuresta merikäärmeestä" Tom syöksyi suin päin mereen ja ui nopeasti laivaa kohti. Olin vähällä seurata hänen esimerkkiään, sillä eläin oli melkein koko veneen pituinen, ja sen selässä törröttävä atrain sai aikaan hirvittävän epäjärjestyksen veneessä.