Suutuin kuitenkin Tomin paosta siinä määrin, että päätin ryhtyä yksin otteluun merihirviön kanssa. Se joka on ottanut paholaisen veneeseen, vieköön sen itse maihin, sanotaan. Peto kääntyi kiemurrellessaan siten, että sen iljettävä kita hirveine hampaineen tuli aivan lähelle jalkojani. Harppasin keskituhdolle, siitä perätuhdolle, jossa sain käteeni kirveen. Sitten seurasi jälleen hurjaa tanssia tuhdolta tuhdolle, kunnes vihdoin sain atraimen varresta kiinni. Peto oli jo niin uuvuksissa, ettei se enää pystynyt riuhtaisemaan atraimen vartta käsistäni.
Nyt minun ei enää tarvinnut pelätä, että se purisi minua. Kun peto vääntyi sopivaan asentoon, iskin kirveeni sen päähän ja olin voittanut pelin.
Voitonriemuisena soudin laivalle. Vene oli kauheassa kunnossa, verta oli joka paikassa. Puseroni oli kauttaaltaan punainen aivan kuin olisin ollut härkää teurastamassa. Vain laivan paloruiskua käyttämällä saatiin Tomin vene taas käyttökelpoiseen kuntoon.
Esko-setä tiesi kertoa, ettei saaliini ollut merikäärme vaan suuri meriankerias. Se oli kolmatta syltä pitkä ja painoi vähän yli viisikymmentä kiloa. Liha ei ollut aivan niin hyvää kuin Tomin kampelan liha, mutta joka tapauksessa kapteeni oli tyytyväinen, sillä hän ei pitänyt kuivista laivamuonista.
Tomia muistutettiin monta kertaa hänen häpeällisestä paostaan. Mielestäni olin saanut täyden hyvityksen siitä kepposesta, jonka hän teki minulle peränpitoa opetellessaan.
Seuraavana yönä saimme hyvän purjetuulen, ja kahden päivän kuluttua olimme Lontoossa.
V.
Lontoo on suuri kaupunki. Minunlaiseni pojanjäärät tekevät viisaasti, kun eivät lähde omin päin sen vilinään. Sen sain kokea jo seuraavana päivänä, kun tavalla tai toisella jouduin erilleen Tomin ja Esko-sedän seurasta. Puolen päivää sain kuljeksia ympäriinsä, ennen kuin löysin takaisin joelle. Kysyin kyllä moneltakin Thamesia, mutta yksi viittasi yhtäälle, toinen toisaalle. En varmaankaan osannut ääntää nimeä oikein.
Kun vihdoin pääsin Thamesin rantaan, menin luonnollisesti väärään suuntaan. En näet tiennyt olinko sen paikan ylä- vai alapuolella, johon laivamme oli kiinnitetty. Onneksi tiesin sen verran, että nyt oli nousuveden aika ja että vesi virtasi siis joen suusta ylöspäin. Muuten en kaiketi koskaan olisi löytänyt laivaa. Vihdoin tulin eräälle sillalle, ja kun muistin, ettemme olleet kulkeneet sellaisen paikan ohi, ymmärsin että olin kulkenut väärään suuntaan ja että minun oli käännyttävä takaisin. Alkoi jo hämärtää, kun vihdoin viimein tulin laivalle, jossa kaikki olivat olleet levottomia minun tähteni. Tom lupasi taluttaa minua seuraavana päivänä käsiraudoissa, jotta en häviäisi jossakin kadunkulmassa. Ja minä puolestani lupasin pehmittää hänen selkänahkansa siitä syystä, ettei hän ollut opettanut minulle tarpeeksi englantia pystyäkseni ääntämään Thamesin nimen ymmärrettävästi.
Lontoossa kapteeni pestasi kaksi uutta miestä. Toinen oli yli kuudenkymmenen ikäinen merikarhu, jonka joka suuntaan törröttävä tukka pysyi vain vaivoin merimieslakin alla. Hän tunsi nimen Bob, ja kun toisen miehen nimi oli Jack, ei Tom voinut ajatellakaan ihanteellisempaa laivanmiehistöä. Hän oli itsepintaisesti sanonut minua Tobyksi jo niin kauan, että vähitellen aloin itsekin uskoa, että se oli nimeni.