— Vaikka ette ole mitään kysyneet, olen kyllä huomannut, että olette ihmetelleet valkoista päätäni. Tahdotteko kuulla kuinka se on muuttunut näin valkoiseksi?
Meitä hävetti sanoa, että olimme puhuneet tästä asiasta monestikin keskenämme. Tom sai sen kuitenkin sanotuksi.
— Toivottavasti minun ei tarvitse koskaan mennä siihen maahan, jossa tukkani valkeni. Ja jos kohtalo kuitenkin heittää minut sinne joskus, tiedän etten joudu hankaluuksiin teidän takianne. Uskallan siis kertoa teille tämän jutun.
Kaksikymmentä vuotta sitten oli veljeni komean parkkilaivan päällikkönä. Laivan tullessa Cadizin edustalle hukkui hänen perämiehensä. Olin silloin kotona Suomessa, ja eräänä päivänä sain sähkösanoman, jossa veljeni tarjosi minulle perämiehen paikkaa ja kehotti minua lähtemään suoraa päätä Cadiziin. Jo samana iltana olin matkalla ja kahdeksan päivää myöhemmin olin kaupungissa, jossa lähdin suoraan konsulinvirastoon saadakseni tietää, missä veljeni laiva oli ankkurissa.
Tuskin olin astunut junasta, kun kaksi poliisia tarttui minuun, pani minut rautoihin ja raahasi vankilaan. Se ei käynyt heiltä kovinkaan helposti, heidän oli hankittava pari toveriaan avuksi. Olin silloin nuori ja kiivas mies. Olin viaton, juuri kaupunkiin saapunut matkustaja, ja suutuksissani käsittelin poliiseja ehkä liiankin kovakouraisesti. Viattoman ei pitäisi koskaan tehdä niin, vastustelu pahentaa aina hänen asemaansa. Mutta näin en osannut silloin ajatella, kun kimppuuni hyökättiin niin äkkiä.
Kauan ei minun tarvinnut odottaa ennen kuin minut vietiin oikeuden eteen. Minua syytettiin miestaposta, poliisin vastustamisesta ja törkeästä pahoinpitelystä. Ensimmäisen syytöksen väitin tietysti heti perättömäksi. Poliisin vastustamiseen ja pahoinpitelyyn myönsin syyllistyneeni, mutta vain siitä syystä, että minun kimppuuni oli hyökätty syyttä suotta; olin siis vain puolustanut itseäni, enkä voinut pitää sitä rikoksena. Passistani ja muistakin papereistani kävi selville, että olin ollut kahdeksan päivää aikaisemmin Helsingissä. Pyysin että asia lykättäisiin muutamaksi päiväksi, jotta voisin todistaa olleeni Madridissa edellisenä aamuna, jolloin murha oli tehty. Mutta puheeni eivät minua auttaneet. Kuusi englantilaista matruusia kutsuttiin sisään, ja kaikki vannoivat nähneensä, että olin edellisen päivän aamuna ampunut laivani kannella heidän upseerinsa, joka oli pudonnut kuolleena veneeseen.
Aloin nyt ymmärtää mistä oli kysymys. Vielä kerran vakuutin viattomuuttani ja pyysin uudelleen, että tuomioistuin myöntäisi minulle oikeuden todistaa, että olin ollut edellisenä aamuna Madridissa. Minut vietiin ulos oikeussalista ja kun minut sitten taas tuotiin sisään, sain kuulla tuomioni: Mitään lykkäystä ei myönnetä, koska kuusi silminnäkijää on valallaan vannonut minut murhan tekijäksi ja koska olen itse tunnustanut muut syytökset oikeutetuiksi. Minut tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, josta ensimmäiset neljä vuotta piti suorittaa pakkoluokassa yksinäisessä kopissa.
Nämä neljä vuotta, jotka istuin yksinäni kopissa ilman minkäänlaista työtä, saivat hiukseni valkenemaan. En ymmärrä miten olisin voinut kestää nuo vuodet, ellen olisi kerran ensimmäisen vankeusvuoteni lopulla löytänyt koppini lattialta paperisuikaletta, johon oli kirjoitettu sanat: "Älä väsy, luota tulevaisuuteen!" Ymmärsin silloin, että veljeni oli saanut tietää kohtalostani ja että hän tekisi kaiken mahdollisen puolestani.
Koppiaikana en ollut raudoissa. Mutta kun minut siirrettiin koeluokkaan ja minun piti aloittaa työnteko muiden vankien kanssa, pantiin minulle jalkaraudat. Ne otettiin kuitenkin aina illalla pois. Kun työ oli kivenporaamista, eivät raudat pahemmin haitanneet. Aikani alkoi nyt kulua paremmin, ja toivoani elvytti suuresti se seikka, että vankien tuomioita lyhennettiin jonkin kuninkaallisessa perheessä sattuneen ilahduttavan tapauksen johdosta. Monta vankia vapautettiin heti, ja minun elinkautiseni muutettiin kahdenkymmenen vuoden vankeusrangaistukseksi, josta siis yli neljä vuotta oli jo suoritettu. Vapaasta ihmisestä voi tuntua omituiselta tämä minun ilonaiheeni, onhan viisitoistakin vuotta toivottoman pitkä aika. Mutta näin ei ajattele elinkautinen.
Työpaikkamme oli meren rannalla. Siinä oli äkkijyrkkä, kolmen- tai neljänkymmenen jalan korkuinen kallio. Vangit katselivat kaivaten ohi purjehtivia laivoja, jotka olivat lähellä mutta kuitenkin tavoittamattomissa. Monena päivänä olin kiinnittänyt huomiota erääseen huvijahtiin, jossa oli vain kaksi miestä. Kalliolla työskennellessämme vahtisotilaat istuivat tavallisesti jonkin matkan päässä sivummalla rupattelemassa ja tupakoimassa, eivätkä he ensinkään välittäneet siitä, että me vangit kokoonnuimme joskus aivan jyrkänteen reunalle. He tiesivät, että kahleemme painoivat yli kymmenen kiloa ja että mereen heittäytyminen oli samaa kuin itsemurha. Mutta he eivät tienneet sitä, että minä pystyisin uimaan nämä kahleet jaloissani sata tai kaksikin sataa metriä. Minä olin näet voimakas mies vielä silloinkin.