Eräänä päivänä ruokalevon aikana — muona tuotiin aina vankilasta työpaikalle — seisoi taas koko vankijoukko kallion reunalla katselemassa huvijahtia, joka lipui tuskin sadan metrin päässä rannasta. Samassa tunsin perämiehen, se oli veljeni! Hän antoi minulle merkin kädellään.
Huudahdin tovereilleni hyvästit ja syöksyin pää edellä veteen. Pari minuuttia myöhemmin olin jahdissa, joka suuntasi kulkunsa täyttä vauhtia avomerelle. Odotimme nyt, että sotamiehet ampuisivat, mutta mitään ei kuulunut. Jälkeen päin kuulin eräältä vapautuneelta vangilta, ettei katoamistani ollut huomattu ennen kuin illalla, jolloin vangit kerättiin koppeihin vientiä varten. Miehet olivat silloin sanoneet, että olin väsynyt pitkään urakkaan, hypännyt mereen ja painunut pohjaan kuin kivi. Jos kahleet haluttiin hankkia takaisin, oli parasta naarata juuri työpaikan kohdalta.
Espanjalaiset vankilaviranomaiset olivat kuitenkin sitä mieltä, että naaraus- ja hautaamiskustannukset nousisivat suuremmiksi kuin mitä kahleet ja vaatteet maksoivat. Ne poistettiin luetteloista ja samalla pyyhittiin nimeni vankilan kirjoista.
Pienellä jahdilla purjehdimme nyt kolmeen mieheen Atlantin yli, ja neljä viikkoa myöhemmin nousimme maihin Brasilian rannikolla. Veljeni mukana ollut mies oli amerikkalainen seikkailija, eikä häneen voinut oikein luottaa. Vasta sitten, kun olimme eronneet hänestä, sain lähempiä tietoja siitä asiasta, josta olin tuomittu.
Kapteenin laiva oli ollut ankkurissa ulommaisella redillä Cadizin edustalla valmiina purjehtimaan Brasiliaan. Odotettiin vain minun saapumistani. Silloin oli paikalle tullut englantilainen sotalaiva, joka oli heittänyt ankkurinsa kauppalaivojen keskelle aivan kapteenin laivan viereen. Pian saatiin kuulla, että sotalaiva oli menettänyt suuren osan miehistöstään, ja kauppalaivojen kapteenit alkoivat pelätä, että englantilainen yrittäisi täydentää miesvahvuuttaan väkipakolla. Jo samana iltana purjehti kaksi kauppalaivaa merelle ennen aikojaan, mutta veljeni jäi odottamaan minua.
Varhain seuraavana aamuna laskettiin sotalaivasta vene, joka miehitettiin upseerilla ja kuudella miehellä. Vene lähti soutamaan suoraan kohti veljeni laivaa. Veljeni oli ilmoittanut megafonilla, että jos joku yrittää nousta luvatta hänen laivaansa, niin hän ampuu tämän heti kuoliaaksi. Vene ei välittänyt tästä varoituksesta, vaan jatkoi kulkuaan suoraan kohti laivan köysitikkaita, joita ei ollut vielä vedetty ylös. Kapteeni meni silloin laivan partaalle, kielsi miehiä nousemasta laivaan ja toisti uhkauksensa, että ensimmäinen mies, jonka pää näkyy partaan yli ammutaan heti. Upseeri joka ei luultavasti uskonut, että kapteeni uskaltaisi panna uhkauksensa täytäntöön sotalaivan ollessa tuskin kilometrin päässä, oli vain heilauttanut pilkallisesti kättään ja noussut ylös köysitikkaita. Kapteeni astui silloin vähän sivummalle, ja samassa kun upseerin pää ilmestyi näkyviin partaan takaa, pamahti laukaus. Upseeri putosi kuin säkki takaisin veneeseen, ja matruusit soutivat heti laivalleen.
Heti kun upseeri kaatui, komensi kapteeni joka miehen paikalleen, nosti ankkurin ja purjeet, ja ennen kuin englantilainen vene oli ehtinyt laivansa luo, oli veljeni laiva jo täydessä menossa.
Sotalaiva lähetti heti isonveneensä ajamaan takaa pakenevia, mutta pian kävi ilmeiseksi, ettei se saavuttaisi heitä. Sotalaivasta ammuttiin nyt useita tykinlaukauksia, josta monet osuivat maaliinsa. Mutta luodit olivat pieniä, ja kun kaikki osuivat vesirajan yläpuolelle, olivat reiät helposti korjattavissa, ja laiva saattoi jatkaa matkaansa Atlantin yli.
Brasiliaan tultuaan veljeni luki englantilaisista sanomalehdistä, että hän oli antanut laivansa lähteä purjehtimaan, mutta hiipinyt itse kaupunkiin, jossa hän kuitenkin oli joutunut kiinni jo samana päivänä ja saanut ansaitsemansa palkan. Kapteeni ymmärsi heti, että minut oli otettu kiinni hänen asemestaan. Hän kääntyi erään brasilialaisen asianajajan puoleen ja pyysi tätä asiamiehekseen. Asianajaja tunsi kuitenkin hyvin espanjalaiset olot ja kielsi veljeäni tekemästä mitään koko asialle tässä vaiheessa. Minua ei missään tapauksessa päästettäisi vapaaksi, ja jos asia otettaisiin käsiteltäväksi, kuluisi siilien joka tapauksessa monta vuotta, ja nämä vuodet pitäisi kapteenin virua tutkintovankina jossakin kurjassa espanjalaisessa vankilassa.
Asianajajan mielestä kapteenilla oli ollut täysi oikeus ampua tuo englantilainen upseeri, joka yritti tulla laivaan vastoin kieltoa. Mutta oli jotakuinkin mahdotonta saada Espanjassa oikeutta asiassa, joka koski englantilaisen upseerin henkeä. Ainoa keino saada minut mahdollisesti vapauteen oli yrittää sitä omin avuin ja omalla oikeudella. Niin kauan kuin minun täytyi istua kopissa, oli pakeneminen mahdotonta. Mutta kunhan minut siirrettäisiin muiden vankien joukkoon, siihen saattaisi löytyä tilaisuus.