Raskain sydämin täytyi veljeni myöntää asianajajan olevan oikeassa. Lahjuksia maksamalla hänen onnistui saada paperilappu koppiini. Lopun tiedättekin, lopetti Esko-setä kertomuksensa.
— Missä setä on sen jälkeen purjehtinut? kysyi Tom.
— Kymmenkunta vuotta Amazon-virralla ja nämä viimeiset vuodet eri vesillä. Useimpina vuosina olemme kuitenkin talvehtineet Muklareilla, koska veljeni tieteelliset työt ovat vaatineet rauhallisen olinpaikan.
— Ja nyt purjehdimme Amazon-virralle?
— Aivan niin. Tomin löytö näyttää kiinnostavan kapteenia tavattomasti. Hän istuu usein monta tuntia ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta on parasta olla kysymättä häneltä mitään, ennen kuin hän itse ottaa asian puheeksi.
Kap Verden saarien luona laskimme ankkurin ottaaksemme raikasta vettä. Sataman edustalla oli pari Itä-Intiaan matkalla olevaa laivaa. Ankkurissa ollessamme meitä huvitti erikoisesti seurata alkuasukkaiden uimatemppuja. Jos jostakin laivasta heitettiin mereen kolikko, syöksyi lähimmästä veneestä heti pari kolme miestä tai poikaa sen perään. He sukelsivat syvyyksiin kilpaillen siitä, kuka saisi ensimmäisenä kolikon käteensä. Jos kaksi miestä sattui tarttumaan rahaan samalla kertaa, syntyi vedenalainen taistelu, molemmat yrittivät päästä kolikon omistajaksi. Matkustajat eivät näyttäneet säästelevän pikkurahojaan, enkä koskaan nähnyt yhdenkään rahan menevän hukkaan. Huvia jatkettiin tuntikausia.
Kapteeni antoi Tomille ja minulle lomaa, jotta voisimme mennä kaupunkia katselemaan. Kuljimme jonkin aikaa pitkin katuja. Eräältä hedelmänkaupustelijalta ostimme muutamia appelsiineja ja kimpun banaaneja, joita söimme varjossa istuessamme. Banaania en ollut ennen syönyt. Ostamamme banaanit olivat lähes jalan pituisia ja erittäin maukkaita. Edessämme teuhasi joukko ilkosen alastomia neekerilapsia hiekassa. Meitä ne eivät näyttäneet ollenkaan ujostelevan, ja leikki jatkui täydessä sovussa. Viskasin lapsille appelsiinin, mutta kukaan ei välittänyt siitä. Tuo korea hedelmä ei näyttänyt kiinnostavan ketään sen enempää kuin peruna meikäläistä lasta. Tom koetti minkä vaikutuksen karamelli tekisi, ja heti tuli toinen ääni kelloon. Kirkuen kuin kalalokit syöksyivät kaikki karamellin kimppuun, joka papereineen hävisi vikkelimmän tenavan leveään suuhun.
Tom otti nyt taskustaan uuden karamellin, nousi ylös ja kohotti makupalan korkealle ilmaan kiusatakseen kirkuvaa joukkoa. Samassa kiipesi puoli tusinaa alastonta olentoa hänen päällensä. Tom kaatui maahan, ja viisi sekuntia myöhemmin hänen taskunsa oli tyhjennetty ja voittajat kadonneet kirkuen mikä minnekin. Tom näytti nololta ja yritti saada edes yhden pienen ryövärin kiinni jakaakseen lakia ja oikeutta. Mutta vaikka pienimmät olivat korkeintaan nelivuotiaita, oli Tomin juoksu turhaa. Hän sai kiinni yhden velikullan käsivarresta, mutta liukkaana kuin sirkusporsas selviytyi tuo naskali pinteestään ja oli tiessään. Hänen vihlova hätähuutonsa kutsui paikalle jättimäisen neekerin, ja niin meidän itsemme oli otettava jalat allemme ja palattava kiireesti laivaan.
Seuraavan päivänä jätimme Kap Verden saaret ja suuntasimme kulkumme suoraan Amazon-virran suuta kohti. Raikas myötätuuli suosi lähtöämme, mutta se heikkeni pian ja lakkasi muutaman tunnin kuluttua kokonaan. Tunnin kuluessa luulen laivamme kääntyneen kaksi tai kolme kertaa ympäri. Setä oli jo valmis panemaan koneen käyntiin, mutta kapteeni tahtoi säästää sähkövoimaa kaikin tavoin eikä antanut lupaa. Hän arveli, että tuuli alkaisi taas pian huokua.
Kapteeni olikin oikeassa, jo puolen päivän aikaan saimme hyvän tuulen. Olimme jo hetken ajan katselleet jotakin veden pinnalla olevaa esinettä. Se oli parin kilometrin päässä laivastamme ja täsmälleen siinä suunnassa, jonne olimme matkalla. Lähestyessämme esinettä meni kapteeni hakemaan kajuutasta pyssyään. Tuo outo esine näytti nyt äärettömän suurelta käärmeeltä. Se oli kaksi kertaa laivan pituinen ja näytti makaavan aalloilla renkaan muotoon kiertyneenä. Vanha Bob seisoi peräsimessä, ja kapteeni käski hänen ohjata suoraan esineen päälle. Itse hän meni keulaan kivääri kädessä.