Näin Bobin sylkäisevän kolme kertaa, ja kun olimme tulleet aivan lähelle tuota otusta, käänsi Bob peräsinratasta niin, että purjehdimme muutaman kymmenen metrin päästä sen ohitse. Samassa kun laivan kokka-aalto saavutti sen, nousi sen toinen pää ylös merestä, ja silloin kapteeni ampui.
Heti laukauksen kajahdettua juoksi kapteeni peräsinrattaan luo ja antoi Bobille kajahtavan korvapuustin ja tarttui itse rattaaseen. Laiva kääntyi, kapteeni viittasi minut peräsinratasta hoitelemaan ja antoi minulle saman määräyksen kuin äsken Bobille, joka virui vielä liikkumattomana kannella. Tottelemattomuus palveluksessa oli kapteenin käsityksen mukaan törkein rikos, minkä kukaan voi tehdä.
Tiesin siis mikä minua odotti, ellen ohjannut suoraan hirviön päälle. En yritä väittääkään, etten pelännyt tuona hetkenä. Pelkäsin meressä näkemääni hirviötä, mutta vieläkin enemmän pelkäsin kapteenia. Käteni oli aivan vakava, kun ohjasin suoraan kohti uivaa merihirviötä.
Kapteeni seisoi nytkin keulassa kivääri kädessä, mutta tällä kertaa hän ei ampunut. Tuntui pieni tärähdys, hirviön molemmat päät nousivat ylös ilmaan — olimme purjehtineet sen yli. Kerran vielä käännyimme ja nyt kapteeni käski ohjata otuksen kostepuolelle.
Kiinnitimme nyt köyden tuon pitkän ruumiin keskikohdalle ja kiskoimme sitä laivan reunalle asti. Se oli tältä kohdalta jalan vahvuinen, ja kapteeni hakkasi sen kirveellä poikki. Suuri merikäärmeemme osoittautui yli sadan jalan pituiseksi ruskolevän kappaleeksi. Olimme kaikki nolon näköisiä, paitsi kapteeni joka oli vihainen. Kukaan ei uskaltanut nauraa sille, että hän oli ampunut tuota viatonta kasvinlonkeroa.
Vasta yöllä, kun olin Bobin kanssa vahdissa, kysyi tuo vanha merikarhu, kuinka olin uskaltanut ohjata suoraan suuren merikäärmeen päälle. Kerroin hänelle silloin koko tapauksen. Kerroin kuinka olimme ällistyneet, kun käärmeen huomattiin olevan vain kappale ruskolevää, jonka tuuli kaiketi oli riistänyt irti rungostaan ja joka oli alkanut mädäntyä ja kellunut mädäntymiskaasuista täyttyneenä melko korkealla vedessä.
Bob ei nähtävästi uskonut sanaakaan kertomuksestani. Hän oli nähnyt omin silmin merihirviön iljettävän, litteän pään, nähnyt kaksihaaraisen kielen putoavan sen suusta kapteenin ampuessa. Itse luulin nähneeni jotakin samantapaista, mutta nyt tiesin, että olin erehtynyt.
Bob sanoi, että kapteenilla oli oikeus panna hänet rautoihin tottelemattomuuden vuoksi ja vaatia hänelle rangaistusta satamaan tultua. Mutta mieluummin hän istui vankilassa vaikka koko jäljellä olevan ikänsä kuin tottelisi moista mieletöntä hulluttelijaa. Merihirviöitä on paljon, ja on aina viisainta antaa niiden olla rauhassa.
Vanha merikarhu näytti olevan puhetuulella. Ilmeisesti hän uskoi päässeensä pahastakin vaarasta. Päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja kysyä, uskoiko Bob todella suuren merikäärmeen olemassaoloon. Vanha matruusi tuli äkkiä hyvin vakavaksi, katseli pimeää merenpintaa ympärillämme ja tuumasi, että on parasta olla puhumatta siitä, joka saattaa millä hetkellä hyvänsä nostaa päänsä partaan yli ja siepata saaliikseen jommankumman meistä. Uudistettuani kysymyksen ukko kertoi kuitenkin seuraavaa:
— En nähnyt eilen ensimmäistä kertaa merikäärmettä. Olen kerran ennenkin ollut samanlaisen jumalattoman veitikan laivassa kuin nyt. (Olin hiljaisuudessa eri mieltä kapteenin jumalattomuudesta, sillä säästä piittaamatta hän piti joka ilta miehistölleen jumalanpalveluksen, En kuitenkaan sanonut mitään, sillä en tahtonut loukata vanhaa toveriani ilmaisemalla eriävän mielipiteeni.) Intian valtamerellä näimme suuren merikäärmeen. Se oli vielä suurempi kuin se, jonka eilen tapasimme. Se makasi aalloilla ja ilma oli yhtä kaunis kuin eilenkin. Olisimme aivan hyvin voineet väistää sitä, sillä tähystäjä huomasi sen hyvissä ajoin. Mutta tuo hirtehinen kapteeni käski ohjata suoraan päälle. Peräsimessä oli silloin muuan nuori mies, samanlainen houkkio kuin kapteeni itsekin. Hullu teki mitä hupsu pyysi. Olin silloin märssymiehenä, mutta kun huomasin, mitä tulisi tapahtumaan, kiipesin ylös keulaprammiraa'alle asti ollakseni edes jonkinlaisessa turvassa.