Istuin taas pitkästä aikaa oman veneemme peräsimessä. Tom ja Simo puuhasivat purjeiden kimpussa.
Tukholman saaristo oli erittäin kaunis. Lukemattomat salmet ja lahdet, hymyilevät rannat ja metsän vihannasta pilkoittavat kodikkaat huvilat olivat viehättävää katseltavaa Amazonin yksitoikkoisten aarniometsien ja valtameren rannattomuuden jälkeen.
Sattui niin sopivasti, että heti kun jätimme Tukholman saariston taaksemme, saimme nähdä kilpapurjehduksen, jopa tavallaan osallistuakin siihen. Ankkurissa olevasta höyrylaivasta pamahti tykinlaukaus, ja melkein samassa silmänräpäyksessä nousivat kymmenen huvialuksen purjeet, ankkuriketjut rahisivat ja kokonainen laivasto oli syntynyt eteemme kuin tyhjästä kasvaneena. Tuuli oli suoraan peräntakainen, joten vauhti oli alusta pitäen hyvä.
Mekin nostimme kaikki purjeet, ja suureksi hämmästyksekseni rupesimme tavoittamaan kilpapurjehtijoita. Puolen tunnin kuluttua menimme kilpaveneiden ohi juuri sen merkkipoijun kohdalla, jossa ne tekivät käännöksensä. Oli ilo nähdä miten hienosti veneet suoriutuivat tuosta tempusta. Yksikään vene ei koskettanut toista.
Tunsin itseni ylpeäksi kun olimme pystyneet ohittamaan Tukholman hienoimmat kilpapurjehtijat. Mutta Tom lannisti pian ylpeyteni. Hän selitti, että myötätuuleen purjehdittaessa tällainen pitkä ja verraten matalassa kulkeva saaristolaisvene pääsee usein raskaskölisen kilpaveneen ohi. Mutta jos olisimme jatkaneet heidän kanssaan hankatuuleen, olisimme varmasti jääneet jälkeen.
Pian olivat kilpapurjehtijat unohtuneet, ja me jatkoimme matkaamme kohti pohjoisia kotirantoja.
Vaasassa kävimme maissa. Simo poistui siellä veneestä ja lähti taivaltamaan kotiinsa.
Olimme jälleen kahden veneessä kuten runsas vuosi sitten. Ja nytkin ohjasimme kohti Muklareita. Olimme näet päättäneet laskea silakkaverkot yhdeksi yöksi, ettei meidän tarvitsisi tulla kotirantaan ilman tuoretta kalaa. Tuulet olivat olleet Vaasaan asti kiusallisen vastaisia, mutta nyt tapahtui käännös. Saimme vauhtia veneeseen, ja seuraavana päivänä laskimme ankkurin Muklareitten satamassa oman kalasaunan edustalla.
Ankkuripaikka tuntui syvemmältä kuin viime kesänä, ja saunakin oli nyt aivan veden rajassa, vaikka olimme rakentaneet sen pienelle kummulle. Mutta etelätuulella saattavat vedet nousta melkoisesti, sen tiesimme vanhastaan.
Saunassa oli kaikki samassa kunnossa kuin sieltä poistuessammekin. Laskimme satamaan pari verkkoa ja menimme sitten heti nukkumaan iloisina siitä, että saimme pitkästä aikaa olla oman nokisen orren alla.