Aamulla meillä oli suurenmoinen saalis verkoissamme. En muista koskaan aikaisemmin saaneeni näin paljon kaloja kahdella verkolla. Tuuli oli yön aikana asettunut, mutta vesi oli silti pikemminkin nousemassa kuin laskemassa, mikä ei ollut mikään hyvä merkki. Kokosimme verkot ja muut kapineemme veneeseen ja päätimme uskaltautua matkaan merkeistä välittämättä. Siinä puuhaillessamme nousi vesi vielä jalan verran ja rupesi jo loiskimaan saunan nurkkaa vasten.
Tom oli jo astunut veneeseen, ja minun piti juuri irrottaa kokka rannasta ja hypätä veneeseen, kun äkkiä huomasin edessäni miehen, joka oli ilmestynyt siihen kuin maasta nousseena. Hetkessä tajusin, että tämä oli sama mies, joka oli kerran häätänyt vanhan ukon saarelta. Tälläkin miehellä oli tappara kädessä ja miekka vyöllä. Tuikein silmin hän katseli minua ja Tomia ja kysyi, miksi olimme petollisesti kiertäneet hänen kieltonsa ja rakentaneet saunan hänen saarelleen.
Neuvottomana katselin Tomia, joka näytti miettivän vastausta.
— Minähän se juuri olen varonut rikkomasta teidän kieltoanne vastaan, vastasi Tom. Toverini olisi ehkä nostanut kurkihirren, mutta minä kielsin häntä siitä, ja niin tyydyimme tuohon hökkeliin.
— Petollisesti olet menetellyt rakentamalla saunasi ilman kurkihirttä. Tiesit aivan hyvin, että tarkoitin kiellollani saunan tai tuvan rakentamista, vaikka tulin antaneeksi sanoilleni tuollaisen muodon. Korjatkaa nyt nopeasti konttinne täältä, sillä tänä päivänä palaavat nämä saaret sinne, mistä ne ovat tulleetkin.
Emme ruvenneet tätä käskyä vastaan kiemurtelemaan, sillä uhkauksen seuraukset olivat jo selvästi näkyvissä. Pyysimme kuitenkin, että rikoksemme annettaisiin meille anteeksi ja että saisimme poistua rauhassa saarelta. Emme saaneet mitään vastausta, mies vain viittasi meitä kiiruhtamaan. Viisi minuuttia myöhemmin purjehdimme jo sataman suun ulkopuolella.
Takaamme alkoi kuulua kovaa kohinaa. Mutta emme uskaltaneet katsoa taaksemme, koska olimme juuri tulossa Survimen väylälle. Kun lähestyimme tuota kalliota, huomasimme selvästi sen olevan vajoamassa, kohdalle päästyämme siitä oli enää vain parin jalan verran näkyvissä. Päästyämme onnellisesti Survimen ohi uskalsimme jo vilkaista taaksemmekin. Saaristo takanamme oli kadonnut. Kotisaaren paikalla näkyi vain paksu valkoinen utupilvi. Sinne hävisivät myös mainiot silakkamatalikot. Tom ja minä olemme ainoat, jotka olemme siellä silakoita pyytäneet, ja ainoa sieltä tuotu saalis on veneemme pohjalla. Mitähän mahtavat kapteeni ja Esko-setä ajatella, jos he ensi kesänä palaavat ja huomaavat entisen kotinsa kadonneen? Ja kuinka uskallamme heille tunnustaa, että kaikki johtuu meidän kevytmielisyydestämme?
Neljä tuntia myöhemmin laskimme ankkurin kotilahdessa, hyppäsimme pikkuveneeseen ja soudimme rannalle. Isäntä lähti kävelemään ylös taloonsa, ja renki tuli perässä.
Talon väki istui pöydän ympärillä päivällisellä.
Isäntärenki tuijotti meitä sanattomana aivan kuin olisimme manalasta palanneet, ja niin kai hän uskoikin. Myöskään muu väki ei näyttänyt tietävän, mitä pitäisi ajatella tai sanoa.